Psykopatologia.munfoorumi.com

Haluaisin kysyä palstalaisilta, mitä meikkaaminen merkitsee teille? Koska meikkaaminen voi olla hyvinkin herkkä asia, päädyin postaamaan tähän osioon. Ylläpitäjä heittäköön Romulaatikkoon, jos psykologinen puoli jää liian vähälle huomiolle.

Koska olen nainen ja toivon henkilökohtaisia vastauksia, lähden oletuksesta, että meikkaaja on nainen; (meikkaavien) miestenkin ajatukset ovat silti tervetulleita.

Kysymykset ovat: milloin, miten ja miksi? Kunkin omaa meikkauksen historiaakin kuulisin mieluusti.

Olen kuullut väitettävän, että naiset meikkaavat miesten vuoksi; oman havaintoni mukana ajatuksen esittää useimmiten mies.
Naiset itse saattavat sanoa meikkaavansa toisten naisten vuoksi. Tuntuuko tämä teistä oikealta?
Kolmas vaihtoehto olisi meikkaaminen omaksi iloksi, oman itsensä vuoksi.

Onko tarkoitus peittää, korostaa, piristää, ilahduttaa...?

Meikkaatko päivittäin? Aina, kun aiot poistua kodin seinien ulkopuolelle? Juhliin tai muihin tilaisuuksiin?

Mitä meikkejä käytät? Aina, useimmiten, joskus?

Muutkin näkökohdat ja -kulmat ovat tervetulleita.

Minulla itselläni on ollut useita erilaisia vaiheita itseni ehostamisessa.
Aloitin sinisellä luomivärillä (lähes kaikki käyttivät sitä!) ja kakkumaskaralla muistaakseni 12-13-vuotiaana. Alkuun meikkaaminen oli vain jännittävää kokeilemista, jonkinlaisia piipahduksia aikuisen maailmaan. Keskikoulun neljännestä luokasta eteenpäin oli meikkaaminen välttämätöntä; ilman meikkiä ei kouluun lähdetty. Luomiväri tosin jäi aika pian pois ja mukaan tuli meikkivoide, jolla peitettiin ihon virheet. Kulmakarvat piti myös nyppiä joka päivä, yhtään ruodusta poikkeavaa karvaa ei siedetty. Onneksi minut vietiin jossain vaiheessa kosmetologille, joka suositteli tosi hyvää Revlonin meikkivoidetta (äiti osti, vaikka olikin kallista; myöhemmin ostin itse). Ripsiväriksi vakiintui hyvin varhaisessa vaiheessa Ricil'sin musta kakkumaskara, jolla sai juuri sellaiset ripset kuin halusi (omien edellytysten puitteissa toki).

Näin mentiin vuosikausia, kunnes aikuisempana kuvioon tulivat mukaan myös huulipuna ja poskipuna, joita käytin ajoittain, "ulos" mennessäni. Joskus yritin myös rajata silmiä, mutta siitä ei oikein tullut mitään. Mustat rajat näyttivät minusta kamalilta, niiden piirtäminen tasaisiksi oli vaikeaa. Niinpä vedin aika ajoin yläluomen reunaan harmaan viivan ja töpöttelin pieniä pisteitä alaluomen ripsirajaan.

Nykyään laitan useina päivinä puuteria peittääkseni ihon värivaihteluita. Käyttämäni mineraalipuuteri ei tuki ihohuokosia. Kulmakarvat nypin ehkä kerran, pari kuukaudessa ja joitakin irtokarvoja joskus, kun satun katsomaan itseäni peilistä vähän tarkemmin. Ripsiväri jäi viimeistään siinä vaiheessa, kun rakastamani Ricil'sin kakkumaskara poistui markkinoilta (joskus 80-90-luvun vaihteessa?). Olen kyllä yrittänyt opetella käyttämään harjamaskaroita ja ostanut niitä varmaan kymmenkunta sopivan löytämisen toivossa. Ei auta. En onnistu saamaan ripsistäni enää mieleisiäni, mikä surettaa minua. Kokeilen enää vain silloin, kun on jotkut suuremmat juhlat (esimerkiksi häät, ylioppilasjuhlat yms.). Samoissa yhteyksissä käytän myös huulipunaa. Huulipunankin löytäminen on kuitenkin käsittämättömän vaikeaa! Olen elämässäni käyttänyt loppuun kaksi huulipunaa ja ostanut ehkä kaksikymmentä...

Luulen, että teininä meikin taakse piiloutumisen motiivi oli melko suuri, niin kuin oli tarve kuulua joukkoonkin.
Miesten miellyttämisen motiivia en omassa meikkaamisessani oikein tunnista; en ole koskaan ajatellut kenenkään miehen kiinnittävän minuun huomiota ulkonäköni ansiosta. Muut naiset sen sijaan tunnistan motiivina oikein hyvin. Heidän takiaan on meikattava niin, ettei erotu huonoon suuntaan...

Tässäpä minun ajatuksiani aiheesta näin alkuun.

Ehostan työtä varten, minimaalisesti yleensä ja osin rahan puutteen vuoksi. Lopputulokseltaan onnistunut ehostaminen on sikahintava prosessi. Hyvin harvoin on tilanteita, joissa pääsee meikkaamaan juhlia varten ja "irrottelemaan", mikä on jos mahdollista vieläkin supersikahintavampaa.

En meikkaa, koska en jaksa. Nuorena meikkasin. Viime aikoina tullut tunne, että meikkaaminen olisi jotenkin hyvä keino piiloutua. Eihän siinä mitenkään varsinaisesti piiloudu. Sellainen kuvitteellinen naamio vain.

Helmenkalastaja: "Luulen, että teininä meikin taakse piiloutumisen motiivi oli melko suuri, niin kuin oli tarve kuulua joukkoonkin.
Miesten miellyttämisen motiivia en omassa meikkaamisessani oikein tunnista; en ole koskaan ajatellut kenenkään miehen kiinnittävän minuun huomiota ulkonäköni ansiosta. Muut naiset sen sijaan tunnistan motiivina oikein hyvin. Heidän takiaan on meikattava niin, ettei erotu huonoon suuntaan..."

I) Minä luulen, että ehstuksen rajat määrää aikuisenakin pitkälti yhteisö, johon kuulutaan tai halutaan kuulua. Vaikka elämmekin vapaassa länsimaisessa sivilisaatioissa. Meilläkin on ammattimme mukaiset työnormit, uskottavuusnormit, joita ulkoisessa olemuksessamme on enemmän ja vähemmän noudatettava ja usein haluammekin noudattaa noita sääntöjä yhteisöön kuulumisen vuoksi tai juurikin lisätäksemme uskottavuuttamme.

II) Miesten tai miehen miellyttäminen voi liittyä elämänvaiheeseen tai olla jäänyt osaksi elämää kumppaniin haun vaiheen jälkeenkin. On vaikea eriyttää, mikä on seksuaalista ja mikä oman persoonan esille tuomista, koska molemmat liittyvät yhteen. Ja on vaikea eriyttää kumpi on oman itsen ja kumpi oman rakkaan miellyttämistä. Uusi huulipuna voi olla kauhistus/ihastus itselle/rakkaalle. Hyvä jos samoin molemmille.

III) Muut naiset liittyvät samaan kuin muut ihmiset. Joku voi haluta olla kohtelias ja siisti ulkomuodoltaan. Naisten kesken voi olla myös yhteenkuuluvuuden tunne meikkauksen myötä. En näe varsinaista kilpailua kuin negatiivisissa suhteissa tai entisessä lavatanssihengessä. Onko nykyisin baarien touhu samaa kuin ennen lavatansseissa? Kilpailua selkeästi? Vai onko siirtynyt nettiin? Jossa joku voisi ottaa manikyyrit, ammattilaismeikin, ammattikuvaajan deittipalstalle ilmoituksen ja kuvan lähettäessään? Toisaalta on tutkimuksia, joiden mukaan kaunis nainen menestyy ja saa työpaikan.

Ehkä jossakin vaiheessa turinoin omasta meikkaushistoriastani enemmän - nyt vain siitä ikimuistoisesta Ricilsin kakkumaskarasta, jonka perään minäkin haikailin vuosikaudet. Se oli hyvä, kätevä, ja sillä syntyi mieleiset ripset. Siihen sai myös ostaa vaihtokakun; ei tarvinnut aina uusia koko peilirasiaa.

En ole oppinut käyttämään niitä kierremaskaroita, vaikka nykyisin niitä taitaa olla parempia kuin kakkumaskaroiden kulta-aikana. Silloin kierremaskarat tekivät toinen toistaan tuhruisempaa jälkeä verrattuna kakkumaskaran siisteihin ja ohuisiin värikerroksiin.
No, muutenkin nykyinen meikkaamiseni on käytännössä olematonta; yleensä vain kosmetologilla värjäytetyt ripset ja kulmat - eikä aina sitäkään. Välillä aktiivisempina hetkinäni saatan innostua värjäämään ja siistimään itse kulmani, ja olenpa joskus suomalaisella sisulla yrittänyt kestovärjätä ripsiänikin aivan omakätisesti. Mutta siitä asiasta enemmän tuonnempana...

Helmis, mielenkiintoisen aiheen otit pohdittavaksi; kyllä tämä on varmaan aika monelle arkaa ja herkkää historiaa, ja kertoo kaikenlaista niin itselle kuin muille. Tiedän siitäkin, että näitä asioita aina välillä mietitään myös psykoterapiassa; ainakin tavalla tai toisella sivutaan, vaikkei ihan uppouduttaisikaan.

Mutta onko meikkaaminen ilmiönä jo päiväykseltään vanhentunutta? Ehkä historiaa on jatkuvan tuhertamisen pakko, vai onko? Vai onko tilalle tullut kestomeikin pakko?

En koe meikkaamisen pakkoa, ainoastaan meikkaamisen satunnaista olemisen sietämätöntä keveyttä kuten muistakin elämän pienistä iloista/rutiineista. Sen sijaan olen havahtunut erään harrastukseni myötä havaintoon, jossa pakkotuhertaminen on vaihtunut monilla nuoremmilla ja vähän vanhemmillakin kanssasisarillani ihon kestokuvioinniksi mitä kummallisimpiin alastoman vartalon peittäviin koukeroihin ja lävistyksiin. Kyseisten kuvioiden hankinta ei myöskään ole helpompaa kuin jokapäiväinen meikkaus, vaan voi aiheuttaa suunnatonta kipua, kärsimystä ja taloudellista menetystä riippuen mihin kohtaan kehoaan on kaun(/h)istuksen asennuttanut.

Olen minäkin joskus käyttänyt Ricil'sin kakkumaskaraa, joka oli rasittavan epäkäytännöllinen, koska maskararasia piti pestä jokaisen käyttökerran jälkeen. Onneksi on takana tuo kökkäreisen huvittavan vedellä laimennettavan jokseenkin hyvän laimean tuloksen antavan mascaran aika. Nyt käytän Canebon, Clarinsin, YSL:n tai jonkun muun vedenkestävää, mutta +37°C vedellä puhdistettavaa kierremascaraa. Kätevää. Ainoa miinus on se, että meikatessani niin kovin harvoin on kierremascara jo ehtinyt kuivua vanhaksi ennen oston jälkeisen ensimeikkauskerran jälkeen seuraavaa toista meikkauskertaa. Kalliiksi siis tulee, kun joka kerralla on ostettava uusi kierremascara. Järkevämpää olisi ostaa koko meikki ammattilaiselta. Mutta hyviä meikkaaja-kosmetologeja on harvassa.

Meikkaan hillitysti joka päivä, paitsi jos olen koko päivän vain kotona tai olen menossa ainoastaan treenaamaan.

Meikkaan yksinkertaisesti siksi, että näyttäisin kauniimmalta Kivempi katsoa peiliin.
Meikkaukseeni kuuluu värillinen päivävoide (paitsi silloin kun naama on ruskettunut), puuteri, kajali, ripsiväri, huulikiilto ja vähän poskipunaa tai jotain aurinkopuuteria. Kestovärjään myös kulmakarvat ja silmäripset joitakin kertoja vuodessa.

Juhlameikki on erikseen ja hyvin paljon tilaisuudesta riippuva. Välillä, kun täytyy olla näyttävä meikki niin vetelen kajalin päälle kultakiiltoa ja käytän esim. neljää eri väristä luomiväriä yhtäaikaa yms.

Aloitin meikkaamisen n. 14-vuotiaana ja olen aina meikannut hillitysti.

Nyt suunnittelen, että laittaisin otsaryppyihin vähän Restylanea tasoittamaan. Silmien väliin (ryppyyn) aikoinani laitoin eikä se ole sen koommin tullut takaisin. Myös lävistys oli aikoinaan navassa (pieni timantti, mutta sen otin pois lopullisesti kun jouduin leikkauspöydälle).

Turhamaistako? Ei minusta ollenkaan

Hilppa, mitäs suttasit rasiallasi. En minä ainakaan joutunut pesemään ihanaa Ricils-rasiaani jokaisen käytön jälkeen. Pesin vain vaihtaessani rasiaan uuden kakun. Epäkäytännöllisintä kakkumaskaroissa oli se, että niiden käyttöön tarvittiin vettä. Minusta ei ollut 'räkäisemään' harjaan, kuten näin muiden tekevän... Käytännöllisyyden puolesta taas puhui se, etteivät kakkumaskarat kuivuneet kuten kierremaskarat; ne olivat - veden kanssa - käyttökelpoisia pitkät ajat.

Olen miettinyt samaa kuin sinä perinteisen meikkaamisen vanhenemisesta; nykyisin meikkaaminen ei välttämättä ole muodikasta kuten entisinä aikoina. Tilalle on tullut erilaiset kestovärjäämiset ja pigmentoinnit. Tatuoinnit yhtenä, mutta myös silmien ja huulten rajaamiset sun muut. Myös naturelli on nykyisin aika muodikasta; ehkä johtuen ihmisten lisääntyneestä tietoisuudesta: kaihdetaan niin kemiallisia aineita kuin 'turhaa' kulutusta jäteongelmineen.

Muotia on meikata siten, että näyttää meikkaamattomalta ts. luonnolliselta. Monet valitsevat Mirrin mainitsemat pigmentoinnit yms. päästäkseen helpommalla, täälläkin.

En minäkään pessyt Ricil's-rasiaani kuin kakkujen vaihtojen välillä. En myöskään käyttänyt vettä kakun kostutukseen vaan sylkeä, mutten kyllä räkäissyt harjaan, vaan kostutin harjakset kielen päällä. Kuinkakohan paljon Ricil'siä olen syönyt? Kaikki muut siihen aikaan kokeilemani ripsivärit olivat joko rasvaliukoisia tai liian ohuita. Rasvaliukoiset olivat jo muutaman tunnin kuluttua alaluomellani ja liian ohuista ei saanut riittävän jämäköitä ripsiä (klimppejä ei tietenkään saanut olla!) Vesiliukoista sen olla piti, pysyi hyvin ja oli kuitenkin helppo poistaa ilman erityistuotteita. Olen tavattoman laiska lutraamaan minkään voiteiden sun muiden tuotteiden kanssa ja siksi suosin nykyisinkin (alunperin) Kanebon (en muista kenen on nykyään) 38-asteisessa vedessä poistettavaa maskaraa sen kerran, kun maskaraa käytän. Minulle käy tosin samoin kuin Hilpalle: tuote saattaa kuivua ensimmäisen ja toisen käyttökerran välissä käyttökelvottomaksi. Ripsien erottelemisesta nuppineulalla olen kuitenkin nyttemmin luopunut. Onko teistä kukaan muu muuten harrastanut sitä?

Mitä tulee meikkaamisen vanhanaikaisuuteen, niin pysyvien värien käyttö on tosiaan lisääntynyt minun nuoruusajoistani.
Siihen aikaan ei tatuointeja nähnyt juuri muilla kuin merimiehillä (Kippari-Kalle!) eikä lävistyksiä muilla kuin kaukaisten Afrikanmaiden asukkailla televisiossa tai kuvissa.

Minä olen joutunut varsinaisen koulutuksen kohteeksi näiden asioiden sietämisessä, kun tyttäreni on sekä lävistysten että tatuointien ystävä. Hän aloitti pistämällä itse itselleen nenäkorun oikeaan sieraimeen. Se meni vähän väärään kohtaan ja koko senpuoleinen silmä turposi. Luulin, että kokeilu jäisi siihen, mutta hänpä ottikin selvää, mihin kohtaan pitää pistää, että menee oikein. Omassa huoneessaan hipihiljaa pisteli itseään Emla-laastarin turvin, tulitikulla kuumennetulla neulalla. Sen jälkeen on itse laittanut itselleen kulmakorut, alahuulikorun ja poskikorun. Kulmakorut repeytyivät jossain vaiheessa irti ja niiden kohdalla on arvet, muut arvet ovat olleet pienempiä ja nykyisin ovat huomaamattomia. Haaveilee noiden isompien arpien laseroinnista jossakin vaiheessa. Ihme ja luojan lykky, ettei ole sattunut mitään, halvaantumisia tai muita sellaisia!

Kestopigmentoinnitkin hän on ottanut kulmakarvoihinsa. Rumemmat tuli kuin omista kulmakarvoista, ja nyt hän on käynyt jo neljä kertaa poistattamassa pigmentointeja, kerran vielä ainakin menee. Onneksi omat kulmakarvat kuitenkin kasvavat ja pigmentointijämät todennäköisesti jossakin vaiheessa jäävät niiden alle.

Tatuointeja on kolme isompaa (onneksi ovat kauniita, ainakin minun mielestäni) ja pari pienempää kaulan alueella (niistä en pidä, mutta jäävät auki olevien hiusten peittoon).

Täytyy sanoa, etten ennen lapsia koskaan tullut edes ajatelleeksi, että lapseni voisi haluta tatuointeja tai lävistyksiä...

Tuon alla olevan jutun mukaan olen täysin out. Ruskeine huulipunineni, joka on mun ainoa päivämeikki.


kauneuskasitykset-muuttuvat.
http://www.mtv.fi/lifestyle/tyyli/artik ... yt/4277730

Itse en sminkkaa enkä ole sminkannut enkä aio. Joskus olen peittänyt jotain näppylää värivoiteella tms.

Mirri kirjoitti:Hilppa, mitäs suttasit rasiallasi. En minä ainakaan joutunut pesemään ihanaa Ricils-rasiaani jokaisen käytön jälkeen. Pesin vain vaihtaessani rasiaan uuden kakun. Epäkäytännöllisintä kakkumaskaroissa oli se, että niiden käyttöön tarvittiin vettä. Minusta ei ollut 'räkäisemään' harjaan, kuten näin muiden tekevän... Käytännöllisyyden puolesta taas puhui se, etteivät kakkumaskarat kuivuneet kuten kierremaskarat; ne olivat - veden kanssa - käyttökelpoisia pitkät ajat.

Olen miettinyt samaa kuin sinä perinteisen meikkaamisen vanhenemisesta; nykyisin meikkaaminen ei välttämättä ole muodikasta kuten entisinä aikoina...

En sutannut. Käytin termiä, koska Ricil'sin harjan harjakset olivat niin mahdottoman paksut. Mikäli vedellä ei olisi saanut laimennettua mascaraa juoksevaksi nesteeksi, ei levittäminen ripsiin olisi onnistunut tasaisesti.

Käytin vettä laimentamiseen ja pesin kakkumascaran harjan ja harjakotelon joka käytön jälkeen. Ennkäyttänyt koskaan sylkeä, vaan aina vettä.

Kyllä nykyiset ripsivärit kierreharjoineen, joissa hyvin ohuet harjakset, ovat hyvin korkealaatuisia tosin myös tolkuttoman kalliita.

Kestovärjäytän ripseni ja muotoilutan + värjäytän silmäripseni kuukausittain.

Korjaus: roposeni -> ripseni. Heh heh heh automaattikorjausjärjestelmä tepposet teki.

Ettekö karvahaitaria sminkkaa ollenkaan?

Minun Ricilsiäni ei ikinä tarvinnut laimentaa juoksevaksi nesteeksi. Päinvastoin se meni pilalle vedellä lutraamisesta; pehmeni liikaa ja tuli märäksi, eikä vetinen väri mitenkään tarttunut ripsiin kunnolla. Siinä mielessä harjan kostutus syljellä on toiminut kätevästi: ei ainakaan tippunut kakkuun liikaa vettä...

Mutta onhan kakkuripsareita voinut olla erilaisia samalla valmistajalla; jospa oli niitäkin, jotka tarvitsivat vettä reilumman lorahduksen.

Yhdenlaisia niitä vain minun mielestäni oli. Ricil's oli kyllä maskara, joka jakoi mielipiteitä. Jotkut eivät voineet sietää ja jotkut minun laillani rakastivat sitä.

Nuorempana laitoin enemmän meikkiä. Saatoin laittaa ripsivärin ja luomivärin lisäksi kajalia, huulipunaa ja puuteria. Kaikki meikkasivat silloin. Ne, jotka kuuluivat ystäväpiiriini. Ei sitä halunnut erottua.
Nykyään meikkaan toisinaan, kun lähden ulos ihmisten ilmoille. Laitan kevyesti ripsiväriä, ehkä luomiväriä ja joskus luomen yläosaan kajalia hieman. En meikkaa paljoa, vain kevyesti, tai en lainkaan.
Esim. jos käyn vain lähikaupassa en tarvitse meikkiä.
Minkä vuoksi meikkaan; Haluan näyttää kauniille ja se piristää omaa mieltä. En meikkaa erityisesti naisia tai miehiä varten.