Metro-lehti: "Sori kun yritin ajaa sinut itsemurhaan"

[Kyllästynyt]

http://www.metro.fi/kolumnit/a1387807460031

Kolumni: Sori kun yritin ajaa sinut itsemurhaan

10.10.2014 Laura Halminen

Ajankohtainen kakkonen käsitteli koulukiusaamista. Tuli väistämättä mieleen entinen koulukaverini ”Tiina”. Kun Tiina oli yläasteen seitsemännellä, hänet yhytettiin perättömän seksihuhun johdosta koulupäivän päätteeksi ja pahoinpideltiin kahdeksan tytön voimin. Tiina vietti kaksi päivää sairaalassa. Tiinan äiti otti yhteyttä iltapäivälehtiin ja tapaus pyöri lööpeissä aikansa. Koulu vaihtoi mainehaitan vuoksi nimeä, Tiinaa yritettiin auttaa järjestämällä tälle yksityinen välitunti.

Menin Tiinan kouluun vuosi hänen kokemuksiensa jälkeen. Pian olin Tiina numero kaksi: ovella päähän välitunnin päätteeksi, potkuja kylkiin pyörällä ohi ajaessa. Kaltaiseni ”skitson huoran” olisi kuulemma kuulunut tappaa itsensä. Niin siinä oli vähällä käydäkin.

Vanhempani yrittivät puuttua tilanteeseen. Oppilaanohjaaja syytti minua, opettajat vääntelivät käsiään. Perheemme vaihtoi paikkakuntaa.

Olen aina ollut se ärsyttävä tyyppi, joka lyö takaisin. Rääväsuu, joka saa lisää turpiinsa ihan vain siksi, että sitä on kiva ärsyttää. Uhriksi en ole suostunut. Silti järvenpääläisen yläasteen ja sen opettajien avuttomuuden jättämät arvet eivät korjaudu ehkä koskaan. Opin, ettei muihin kannata luottaa, sillä apua ei tule.

Yhdestä kiusaajista tuli kirjailija, toisesta Bandidos-kerholaisen rouva, muutamista teiniäitejä. Kirjailijasta en suostunut kirjoittamaan artikkelia, oli liian kova kiusaus lipsauttaa siitä ovella lyömisestä.

Kukaan ei ole pyytänyt anteeksi. Enpä ole odottanutkaan. Anteeksipyyntö koulukiusaamisesta on kuin antaisi nenäliinan tyypille, jonka on juuri suolestanut:

”No sori.”

”Kiitti, ihan kiva.”

Juuri siksi Ajankohtaisen kakkosen koulukiusaamisillan tiimoilta käyty keskustelu tuntuukin niin falskilta. Valitettavasti anteeksipyyntö, niin kaunis ele kuin onkin, ei korvaa rikottua psyykeä. Se ei paranna traumoja tai laastaroi väärässä iässä vinoon kasvanutta itsetuntoa. Voi olla, ettei mikään auta.

Ainoa tapa auttaa koulukiusattua on se, että kiusaaminen ei koskaan saisi tapahtua. Ei olisi saanut silloin, eikä tänään. Miksi se silti yhä jatkuu?

[Hilppa]

Koska kiusaajia varotaan syyllistämättä ja koska kiusaajia ei koskaan aseteta vastuuseen teoistaan. Psykiatrian erikoislääkäri Lehti viesti aiemmassa HS-kirjoituksessa kutakuinkin noin.

Ohjelmassa, johon kirjoituksessa viitattiin ja jonka katsoin, harjoitettiin samaa liirumlaarumia kuin aina ennenkin. Ensimmäisenä haastattelija esimerkiksi kysyi kiusatulta "Miksi sinua kiusattiin? Mitä erityistä sinussa oli, kun jouduit kiusaamisen kohteeksi?". Voi kettu, että minua otti tuollainen taivastelu päähän, ja migreenini paheni potenssiin 10.

[Kyllästynyt]

Koska kiusaajia varotaan syyllistämättä ja koska kiusaajia ei koskaan aseteta vastuuseen teoistaan. Psykiatrian erikoislääkäri Lehti viesti aiemmassa HS-kirjoituksessa kutakuinkin noin...

Ja hänen kirjoituksensa oli ani harvinainen helmi kiusaamisesta kertovien kirjoitusten sankassa joukossa.

Kertauksena vielä Hilpan mainitsema (ja linkittämä) kirjoitus:

http://psykopatologia.keskustelu.info/viewtopic.php?f=8&t=12772&hilit=Juha+Lehti#p181968

UUTISET PÄÄKIRJOITUS

VIERASKYNÄ
Koulukiusaamiseen on puututtava lujalla kädellä
11.8.2014 1:59

Helsingin Sanomat
Juha Lehti

Vieraskynä-palstalla julkaistaan asiantuntijakirjoituksia. Noin 4 300 merkin mittaisia tekstejä voi tarjota osoitteeseen hs.artikkeli@hs.fi. Toimitus editoi julkaistavat artikkelit.

Sovitteleva ja syyllistämätön ilmapiiri ei ole mahdollinen, jos kiusaajan käyttäytymistä todella halutaan muuttaa.

Tuhansille lapsille ja nuorille koulun alkaminen elokuussa ei tarkoita luokkatovereiden riemukasta jälleennäkemistä ja oppimisen ihanuutta, vaan heille koittaa paluu epätoivoiseen painajaiseen. Heille koulupäivä tarkoittaa toistuvan henkisen tai fyysisen kouluväkivallan uhriksi joutumista – nälvimistä ja haukkumista, naureskelua ja supattelua, eristämistä ja uhkailua, tönimistä ja pahoinpitelyjäkin.

Heille toistetaan kymmeniä tai satoja kertoja, että he ovat tyhmiä, rumia ja huonoja. Mitä tahansa he sanovat tai jättävät sanomatta, se on aina kiusaajien mielestä tyhmää. Mitä tahansa heillä on päällään, se on aina kiusaajien mielestä rumaa. Mitä tahansa he tekevät tai jättävät tekemättä, se on kiusaajille uusi syy sivaltaa.

Arviolta 15 prosenttia suomalaisista koululaisista joutuu kouluväkivallan uhriksi. Uhrien psyykkinen oireilu on tavallista, mutta kouluväkivallan haitat eivät rajoitu nuoruuteen. Hyvin monen nuoren aikuisen maailmassa kouluväkivallan aiheuttamat kärsimykset jatkuvat väkivallan jo tauottua. Kun ihminen joutuu tarkkailemaan ympäristöään vuosia erilaisten uhkien pelossa, jännitys ja ahdistus eivät enää poistukaan, vaikka uhkat poistuvatkin.

Pahasti rusikoitu tai kokonaan tuhottu itsetunto ei eheydy helposti, vaikka sen tuhoajat eivät ole enää näköpiirissä. Nuori aikuinen joutuu tavalla tai toisella päättämään, tuleeko hänestä aktiivinen osa yhteiskuntaa vai jättäytyykö hän mieluummin sivustakatsojaksi. On helppo ymmärtää, mihin suuntaan kouluväkiväkivallan uhriksi joutuminen tuota valintaa siirtää.

Kidutus on tahallista voimakkaan henkisen tai ruumiillisen kärsimyksen aiheuttamista toiselle tarkoituksena pelotella, syrjiä, pakottaa johonkin, rangaista, saada tietoja tai tunnustus tai tyydyttää kiduttajan sadistiset tarpeet. Tämän määritelmän mukaan suomalaisissa peruskouluissa kidutetaan tuhansia lapsia heidän täyttäessään oppivelvollisuuttaan. He kantavat seurauksia mukanaan vuosikymmeniä.

On olemassa hyvää kansainvälistä tutkimustietoa siitä, että tehokas välituntivalvonta, kunnon koulukuri sekä väkivallan tekijän vanhempien mukanaolo ojentamisprosessissa ovat hyviä keinoja kouluväkivallan vastustamisessa. Monien koulujen kiusaamisen vastaiset toimet ovat tätä tietoa vasten riittämättömiä.

Kouluväkivallan tunnistaminen perustuu kouluissa enemmän oppilaiden ja heidän vanhempiensa raportointiin kuin monen aikuisen yhtäaikaiseen aktiiviseen välitunti- ja muuhun valvontaan.

Toinen keskeinen epäkohta on se asenne, jolla kouluväkivaltaan puututaan. Ongelma pyritään ratkomaan sopuisasti neuvotellen, pahoittamatta kenenkään mieltä. Ollaan neutraaleja eikä asetuta kenenkään puolelle, tyyliin "ei tehdä tästä nyt numeroa".

Kuitenkin, kun lapsi kokee jotain, joka vastaa kidutusta, ja hänen mielenterveytensä on uhattuna vuosikymmeniksi eteenpäin, siitä nimenomaan pitää tehdä iso numero.

Kouluväkivallan tekijä saa toisten vahingoittamisesta valtaa, kunnioitusta sekä hallinnan- ja turvallisuudentunnetta. Hän on saattanut janota noita tunteita pitkään. Vain jos kouluväkivallan todennäköiset haitat ovat tekijälle selvästi suuremmat kuin todennäköiset edut, hän on valmis lopettamaan väkivallan. Se tarkoittaa usein sellaisia tunteita kuin turhautuminen, pelko ja ahdistus. Kiva ja sovitteleva ilmapiiri vailla kenenkään syyllistämistä ei ole mahdollinen, jos tekijän käyttäytymistä todella halutaan muuttaa.

Olen tavannut satoja kouluväkivallan traumatisoimia ihmisiä, mutta en ole tavannut vielä ketään, joka olisi traumatisoitunut selkeän ja määrätietoisen koulukurin vuoksi.

Suomalaislapsella on Suomen lain mukaan oikeus turvalliseen ja terveelliseen kasvuympäristöön. Tätä nykyä tuo oikeus on pelkkä vitsi 15 prosentille koululaisista. Heille koulu on mielenterveyden kannalta vaarallisimpia paikkoja, joihin he ikinä astuvat. Myös osa niistä, jotka seuraavat kidutusta vierestä, tulee kärsimään seurauksia, vaikka väkivalta ei kohdistu suoraan heihin.

Ei väkivallan tekijöidenkään osa aina ole pitkällä aikavälillä hääppöinen. Opittuaan sadistisen käyttäytymismallin he kylvävät kärsimystä omaan elämäänsä ja muiden elämään vuosia tai vuosikymmeniä. Myös heillä on omat oikeutensa – oikeus tulla asianmukaisesti ja johdonmukaisesti ojennetuksi.

Juha Lehti
Kirjoittaja on psykiatrian erikoislääkäri.

[Maaria]

Jos kiusaaminen ei satu "omalle kohdalle", se voi jäädä ns. valikoimattoman huomaamattomuuden tilille.
Ei haluta nähdä, jos jotakuta toista esim. nimitellään, tai jätetään joukon ulkopuolelle, jonkun henkilön
toimesta. Voi olla, että otetaan asenne: ei se olekaan kiusaamista, vaan toiselle toisen kaapin paikan näyttämistä.

Kiusaaja ei välttämättä ole heikko ressukka, vaan taitava manipuloija ja omassa joukossaan suosittu.

Olen koulukiusattu ja lääkkeitä aloin syömään vasta koulun jälkeen, kun kiusaamista oli jo ollut muutama vuosi. En tiedä jaksaisiko psyykeeni netti-kiusaamista, luulen, että ei.

Onneksi tämäkin on sopivan pieni palsta, jossa niinkuin mirri, kirjoitti, tuskin kiusaamista tapahtuu.
Luotan ylläpitäjään, en sokeasti, mutta kuitenkin.

[Maaria]

Toisen ihmisen yhteisöstä eristämistä käytetään rangaistuksena mm. vankeus.
Luultavasti tehokas tapaa murtaa ihmisen psyyke.

[Mirri]

Onneksi tämäkin on sopivan pieni palsta, jossa niinkuin mirri, kirjoitti, tuskin kiusaamista tapahtuu.
Luotan ylläpitäjään, en sokeasti, mutta kuitenkin.

Jos muistan oikein, arvelin sinun tuskin joutuvan täällä kiusaamisen kohteeksi. En enää muista tarkkaan mistä silloin oli kyse, tai mitä kirjoitin; saatoin ilmaista itseäni epäselvästi. Muistelen kuitenkin, että olisit kertonut pelkääväsi, että joudut kiusaamisen kohteeksi - tai jotakin sinne päin.

[Maaria]

Aijaa. Ok. Anteeksi muistin vähän väärin.

Ehkä pelkäsin joutuvani kiusatuksi, koska, jokin viaton tilanne laukaisi muiston kouluajoilta.

[Kyllästynyt]

... Onneksi tämäkin on sopivan pieni palsta, jossa niinkuin mirri, kirjoitti, tuskin kiusaamista tapahtuu...

Äläs nyt, juurihan on usealta näppäimistöltä kuultu, että minä kiusaan, harjoitan henkistä väkivaltaa - ja ylipäätään olen heti Belsebubista seuraava pahan ruumiillistuma.

En usko, että palstan koko on kiusaamisessa ratkaisevaa. Oleellista on palstan tapakulttuuri, ja sitä edeltäneiden palstojen tapakulttuurit (ainakin) kolmanteen ja neljänteen polveen saakka.

Hyvän tapakulttuurin luominen ja ylläpitäminen lienee tehtävänä se kaikkein vaikein ja hankalin. Asia joka täälläkin on tullut ilmi ja esiin. Tasapuolisuus/objektiivisuus ja oikeudenmukaisuus/reiluus on ylläpitäjän nuorallakävelyä. Ja kun liikaa pingotetaan, naru katkeaa ja taiteilija tipahtaa tonttiin.

Minun mielestäni hankalin ja vaarallisin huonon palstakulttuurin ilmenemismuoto on (kiusaamiseen olennaisesti liittyvä) klikkiytyminen; mitä tehdä jos valtaosa on yhtä mieltä, ja joku yksinään eri mieltä. Onko silloin itsestäänselvästi nuppiluvultaan suurempi joukko oikeassa ("hän ja tuokin sanoivat, että sinä.. sinun siis on pakko olla väärässä, koska niin moni on sitä mieltä"), eli klikin nuppilukuun ja sen doktriineihin uskotaan kuin Jehovan todistajat omaan oppiinsa.
Itse olen mieluummin yksin oikeassa kuin porukalla väärässä (vaikka en kuvittelekaan olevani maailman ainoa erehtymätön ihminen). Väärässä tai oikeassa oleminen pitäisi kuitenkin aina perustella, eikä "mutu" missään muuallakaan perusteluksi kelpaa.

[Maaria]

Jaa. En vissii oo porukan älykkäimmästä päästä.

[saara]

... Onneksi tämäkin on sopivan pieni palsta, jossa niinkuin mirri, kirjoitti, tuskin kiusaamista tapahtuu...

Äläs nyt, juurihan on usealta näppäimistöltä kuultu, että minä kiusaan, harjoitan henkistä väkivaltaa - ja ylipäätään olen heti Belsebubista seuraava pahan ruumiillistuma.

En usko, että palstan koko on kiusaamisessa ratkaisevaa. Oleellista on palstan tapakulttuuri, ja sitä edeltäneiden palstojen tapakulttuurit (ainakin) kolmanteen ja neljänteen polveen saakka.

Hyvän tapakulttuurin luominen ja ylläpitäminen lienee tehtävänä se kaikkein vaikein ja hankalin. Asia joka täälläkin on tullut ilmi ja esiin. Tasapuolisuus/objektiivisuus ja oikeudenmukaisuus/reiluus on ylläpitäjän nuorallakävelyä. Ja kun liikaa pingotetaan, naru katkeaa ja taiteilija tipahtaa tonttiin.

Minun mielestäni hankalin ja vaarallisin huonon palstakulttuurin ilmenemismuoto on (kiusaamiseen olennaisesti liittyvä) klikkiytyminen; mitä tehdä jos valtaosa on yhtä mieltä, ja joku yksinään eri mieltä. Onko silloin itsestäänselvästi nuppiluvultaan suurempi joukko oikeassa ("hän ja tuokin sanoivat, että sinä.. sinun siis on pakko olla väärässä, koska niin moni on sitä mieltä"), eli klikin nuppilukuun ja sen doktriineihin uskotaan kuin Jehovan todistajat omaan oppiinsa.
Itse olen mieluummin yksin oikeassa kuin porukalla väärässä (vaikka en kuvittelekaan olevani maailman ainoa erehtymätön ihminen). Väärässä tai oikeassa oleminen pitäisi kuitenkin aina perustella, eikä "mutu" missään muuallakaan perusteluksi kelpaa.

Kaikkein hankalin on ennakkoasennoituminen, mikä on luotu ennenkuin ao henkilö on ennättänyt edes päivää sanoa. Sitä sitten paisutellaan ja kasvatetaan ja kohta kirjoittaja onkin pahuuden ruumiillistuma. Minä tiedän, mitä kirjoitan, sillä minuthan on täällä leimattu vaikka keneksi ja miksi.Ehkä suurimmat ennakkoluulot ovat jo karisseet, mutta ajoittaista vihjailua on vieläkin näkyvissä.
Se sattuu. Uskokaa tai älkää!