Psykopatologia.munfoorumi.com

Minä lähden huomenna äidin luokse.


Minulla on aikaisempia kokemuksia näiltä reissuilta oman äidin luo.
Minua hämmentää ja surettaakin äidin vanheneminen.

Aina kun olemme tavanneet välissämme on jonkinlainen kalvo,
kalvo jonka lävitse ei vain pääse.
En edes ymmärrä mitä pelkään.

Äitini on ollut minulle rakas, mutta eräällä tavalla etäinen,
jopa kylmä. Minusta on niin hienoa, että juuri hän on minun äitini,
vaikka hänellä on puuteensa. Saatoin vihatakin äitiä, tunsin ettei hän auta
minua tai tue. Juuri inhimmillisyytensä vuoksi hän kuitenkin
on minulle oma äitini.

En ede tiedä mitä yritän kertoa. Minulla on psyykkisiä paineita.
Aivan kuin minussa olisi jokin osa, joka ei halua antaa anteeksi
ja osa joka haluaa vain olla hänen luonaan, hänen sylissään.
Sitten se puoli minua, joka haluaa vetäytyä pois, paeta.

Jill, minua kirjoituksesi kosketti ja puhutteli, koska olen elänyt hyvin ristiriitaisessa äitisuhteessa, ja olen kokenut äitini etäiseksi, kovaksi ja kylmäksi. Kuin jäävuoreksi, kuten olen joskus ajatellut ja sanonut.
Pelännytkin olen aivan hirveästi, eikä äitini ole ollut minulle millään lailla rakas; pelko ja jäätävän kylmyyden lähellä paleleminen on ollut liian suurta, jotta olisin pystynyt tuntemaan minkäänlaista kiintymystä. Nykyisin tilanne on aivan toisenlainen - siinä mielessä olen hyvin onnellisessa asemassa...

En tiedä miten paljon vuosien varrella syntyneet tuntemukseni ovat olleet väärinkäsitystä ja virhetulkintoja; äitini ei ole mestari tunneviestinnässä, hänellä ei ole kosketusta omiin tunteisiinsa. Nyt minä olen se, joka tuo esiin omia tunteitaan, ja äitini vastaanottaa niitä. Hän ihan oikeasti ottaa vastaan eikä torju, kuten hänellä on entisinä aikoina ollut tapana. Minun tunteideni vastaanottaminen on suuri edistysaskel äitini 'tunteettomassa' maailmassa... Toinen suuri edistysaskel on, että nykyisin ymmärrän hänen maailmansa olevan yhtä tunteva kuin minunkin maailmani; hänellä vain ei ole koskaan ollut mahdollisuutta oppia tuntemaan ja tunnistamaan omia tunteitaan. Tunteet ovat olleet vakava uhka ja heikkouden merkki...

Kiitos vastauksesta Mirri.

Äitini on aina pitänyt minun mielenterveysongelmiani jotenkin
valtavana uhkana hänen omalle olemassaololleen.
Nuoren naisen se on ollut vaikea asia hyväksyä, että oma äiti
pelkää häntä.

Minä jo varhain havainnoin tämän että äidilläni ei ole voimia
niihin asioihin puuttua, joihin olisin aikoinani kaivannut apua.
Koulupeloistani en ikinä oikein ITSE edes osannut puhua.


Jäin kaipaamaan tiettyä unelma- ja ihannekuvaa äidistäni suhteessa
itseeni. Mutta enhän minäkään milloinkaan ollut mikään ihanne-lapsi.
Tähän ihannekuvaan liitin äitiini sellaisia ominaisuuksia kuin, lämpö
ja läheisyys ja kun en saanut niitä tunsin pettymystä.

Sen huomasin kuitenkin nyt kun tapasin äitini, että
olen itse paremmassa kunnossa ja oma vuorovaikutukseni
sujuu paremmin ja luulen sen auttavan äitiäni lähentymään minua.
Se "vaaravyöhyke", jolla ennen sijaitsin äitini silmissä on nyt vähemmän vaarallinen
hänelle itselleen. Eikä hänen täydy pelätä hajoamista lähelläni, kai?