Psykopatologia.munfoorumi.com

Olen diagnosoinut itseni: dissosiatiivinen identieteettihäiriö. Vaikuttaa siltä, että minussa olisi lapsi(joka on terve ja yrittää auttaa äitiä),isä (joka ei auta lasta eikä äitiä),äiti (joka yrittää auttaa lasta, mutta on sairas) =minä. En aio hakea psykiatriltani vahvistusta asiaan.

Olen päätynyt sellaiseen ratkaisuun, että lapsen ja äidin pitää auttaa isää niin etteivät hyökkää isän kimppuun, isällä on lupa puolustaa itseänsä; isän kimppuun ei saa hyökätä! Silloin isä ei hyökkää lapsen ja äidin kimppuun ja silloin äidin ja lapsen ei tarvitse yrittää auttaa toisiaan; ne auttavat toisiaan auttamalla isää. Tappaa ei saa eikä edes uhata.

Mulla on auttamiseen liittyvä harha. Olin niin kovin apua tarvitse silloin siellä autossa, että ei ihmekään, että harhalla yritän muuttaa tilannetta; etsin apua itselleni sekä yritän auttaa muita. Toisinaan tulee kuvitelmaa siitä, että joku ihminen yrittää auttaa minua, vaikka ei oikeasti yrittäisikään, luulen, että asia saattaa koskea minua. Sitten kuvittelen, että joitakin uutisjuttuja, jotka jollakin tavalla koskettavat elämääni on tehty minua auttaakseni. Sitten luulen auttavani muita, vaikka en käytännössä autakaan välttämättä. Sitten saatan kuvitella tarvitsevani jollakin hetkellä apua, vaikka en oikeasti tarvitse vaan olen itse hakeutunut autettavaksi. Hoitoharha. Siksi varmaan olen pyrkinyt koko ajan auttamaan itseäni.

Auttamisharhastani olen saanut lisäajatusta: Jos pääsis eroon tästä Jumala Jeesus yhdistelmästä ja sais sen yhtenäiseksi minäkokonaisuudeksi. Jumala on se kaikkivaltias, joka ei tarvitse apua, koska hallitsee jo kaikkea; häntä voi huutaa avuksi jos apua tarvitsee; Jumala auta! Sitä olen tehnyt kokoajan, koska olen ollut niin kovassa avuntarpeessa. Jeesus taas on sellainen, että yrittää auttaa muita, parantaa. Ja auttaa itseään ettei joutuisi ristille; kuolisi: oma kuolemanpelkoni. Jumala on Jeesuksen uhraaja; siihen Jeesus tarvitsee apua ettei niin kävisi. Toisaalta Jeesus on yhtä Jumalan kanssa sitten, kun uhraus on tapahtunut. Molemmat taivaassa. Minä taas en ole Jumala enkä Jeesus ja olen maanpäällä. Tuo juttu on tuollainen kuvaelma (isä(Jumala)-minä+äiti(Jeesus); en ole pitänyt itseäni oikeana Jumalana tai Jeesuksena vaan käyttänyt vain niitä nimiä, niiden ajatuksellinen sisältö on sopinut aika hyvin tähän tapaukseeni, kun siinä on kuolemateema, hallitsemisteema ja auttamisteema sekä uhrausteema ja myös kärsimysteema.

Ei ole kukaan meistä täydellinen; jokaisella on omat huonot ja hyvät puolensa. Jokainen tekee pahuutta ja vääryyttä vaikka kuinka olisi hyvään pyrkimässä itsensä kannalta. Jokaisessa on jotakin vikaa. Minulla on huonot ja hyvät puoleni, olen tehnyt pahuuttakin ja minussa on omat puutteni vikoineen. Jokut asiat voivat olla sellaisia, että niissä on sekä samanaikaisesti hyvä että huono puoli.

Yksi suurimmista peloistani on ollut se etten pääsisi taivaaseen. Että olen tehnyt jotakin niin hirvittävää, johon kuvittelen itse olevani syyllinen; hirvittävä pettymys itseeni. Enkä ole saanut valita ennalta mihin tulen syyllistymään; valinta on täysin pois hallinnasta, joku muu päättää puolestani, jälkikäteen tajuan mitä on tapahtunut: Eikä, ei käy!; Siinä kohtaa sekoaa; ei käy (hän ei tule takaisin), käy (hän tulee takaisin), en tiedä käykö (tuleeko hän takaisin vai eikö tule?). Niin kuin olisi tehnyt jotakin peruuttamatonta. Mielikuvissa on ollut pakko päästä taivaaseen kieltääkseen pahuutensa. Hallinnan menetys ahdistaa, se on niin rankka etten ole saanut sitä mitenkään koskaan täysin piiloon; ahdistuksena näkynyt.

Minäkin diagnosoin itseni. Tein asberger testin ja sain melkein täydet pisteet.
Olen aina epäillyt ettei kaikki ole sitä miltä näyttää kohdallani.
Sosiaaliset suhteet ovat aina olleet suurin ongelmani.

Terapeuttini sanoi ettei mulla ole tota diagnoosia jota alkuviestissä väitän.

Minä olen aivan tavallinen hullu vaan.

Mulle on aivan sama mikä mun diagnoosi on, jos vain on oikein diagnosoitu.

Analyyttisen psykoterapian onnistumisen kannalta diagnoosit ovat tarpeettomia. Siinä mielessä lienee turhaa etsiskellä itselleen diagnooseja; psykoterapiassa niillä ei ole merkitystä.
Mutta jos omat diagnoosit kiinnostavat, hoitava psykiatri on hyvä keskustelukumppani niissä asioissa.