Psykopatologia.munfoorumi.com

Missä ovat kaikki.

Haluaisin keskustella jostain tärkeästä, mutta en oikein tiedä mistä.

Vaikka siitä, onko kellään kokemuksia lääkkeiden vaikutuksesta persoonallisuuden-
muutoksiin?

Tunnen itse muuttuneeni, enkä tiedä mikä osuus lääkkeillä on siinä,
onhan ikääkin karttunut ja vuodet voivat muuttaa ihmistä.

Olen ihmisystävällisempi ja positiivisempi, kuin ennen.
Minussa on ollut hyvin paljon vihaa ja surua. Varmaan yhä on, muttei
niin paljon. Olen myös aina vihannut itseäni ja jollain tapaa muitakin.
Nykyään näen enemmän hyvää muissakin.

Tunnen, että jaksan keskittyä ja kiinnostua asioista.

Jill kirjoitti:onko kellään kokemuksia lääkkeiden vaikutuksesta persoonallisuuden-
muutoksiin?

En tiedä onko kokemusta vai ei, koska en tiedä onko kyseessä ollut persoonallisuuden muutokset, vai oireiden lieveneminen lääkehoidon avulla...

Kerron kuitenkin.
Omalla kohdallani depressiopotilaana tiedän toimivan lääkehoidon muuttavan ajatteluani ja 'asenteitani' myönteisempään suuntaan. Myös hitaus, jähmeys, pysähtyneisyys, sun muut oireet häviävät lääkityksen tepsiessä.
Senkin tiedän, että ahdistuneisiin ja ulospäin purkautuviin aggressioihin (itkuraivokohtauksiin) taipuvaisen persoonallisuushäiriöisen ihmisen käyttäytyminen voi muuttua selkeästi seesteisempään suuntaan toimivan lääkityksen myötä.

Tapahtuvatko muutokset persoonallisuudessa, vai ovatko muutokset oireiden lievenemistä; siinä pulma. Minä uskon jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Käsittääkseni toimiva lääkitys voi tehota niin, että ihminen huomaa olevansa - myönteisellä tavalla - toisenlainen kuin mitä on ollut hallitsemattomien psyykkisten oireiden pyöriteltävänä.

Voi olla ihan totta, että lääkitys muuttaa persoonallisuutta, joka voi olla vaikea paikka itselleen ja läheisille - ongelma tässä on tietty se, että muuttuuko persoonallisuus oikeaan suuntaan, eli kohti sitä "oikeaa minää", vaiko väärään suuntaan. Veikkaan, että useimmin muutos on oikeaan suuntaan.

On niin ihanaa kun en enää ole raivohullu.

Jill kirjoitti:On niin ihanaa kun en enää ole raivohullu.

Hyvä!

Kiitos kahvi.

Minusta tuntuu etten ole hyväksynyt koskaan omia vihan tunteitani ja
enemmän kuin mitään pelkään omaa vihaani.
No, ehkä toisten vihaa pelkään vielä enemmän.
Jos tunnen, että minua vastaan hyökätään, muutun oudoksi ja
minulla on tunne syvästä hajoamisesta, katoamisesta.
Koska en halua vastata vihaan vihalla vaikka olisin raivoissani, en mm.
ikinä puolustaudu.

Jill kirjoitti:Kiitos kahvi.

Minusta tuntuu etten ole hyväksynyt koskaan omia vihan tunteitani ja
enemmän kuin mitään pelkään omaa vihaani.
No, ehkä toisten vihaa pelkään vielä enemmän.
Jos tunnen, että minua vastaan hyökätään, muutun oudoksi ja
minulla on tunne syvästä hajoamisesta, katoamisesta.
Koska en halua vastata vihaan vihalla vaikka olisin raivoissani, en mm.
ikinä puolustaudu.

Näin keittiöpsykologina tulee mieleen, että kysymys ehkä voisi olla jonkinnäköisestä voimakkaasta ambivalenssista; ehkä kokenet samanaikaisesti voimakasta tarvetta suuttua ja olla suuttumatta, niin voimakasta ja ristiriitaista, että psyyke ikäänkuin ei kestä sitä -> tunne hajoamisesta ja katoamisesta.

Jill kirjoitti:- -
No, ehkä toisten vihaa pelkään vielä enemmän.
Jos tunnen, että minua vastaan hyökätään, muutun oudoksi ja
minulla on tunne syvästä hajoamisesta, katoamisesta.
Koska en halua vastata vihaan vihalla vaikka olisin raivoissani, en mm.
ikinä puolustaudu.

Minusta tämä jälkimmäinen osa viestiäsi ei kuvasta mitään epänormaalia reaktiota. Ensimmäinen osa viestiäsi, jonka jätin pois, on varmaan niitä yleisimpiä asioita joita ihmiset pohtivat tai heidän tulisi pohtia terapeuttinsa kanssa.

Toisen ihmisen kohdistama viha vahingoittaa aina kohdettaan, voihan se ilmetä myös henkisen väkivallan muodossa. Eikä siksi ole mielestäni outoa, jos ihminen ei sellaisessa tilanteessa kykene puolustautumaan. Aina ei ole mahdollista puolustautua ja erityisen vaikeata on, jos vihaaja on läheinen.

"Näin keittiöpsykologina tulee mieleen, että kysymys ehkä voisi olla jonkinnäköisestä voimakkaasta ambivalenssista; ehkä kokenet samanaikaisesti voimakasta tarvetta suuttua ja olla suuttumatta, niin voimakasta ja ristiriitaista, että psyyke ikäänkuin ei kestä sitä -> tunne hajoamisesta ja katoamisesta."


Kysymys on myös tunteen voimakkuudesta, koen vihan kaikkinielevänä
pelottavana, täysin hallittsemattoman. Eli pelkään suuttumista, pelkään, että
päässäni pimenee ja aivot sanoo naks.
Voin vaikka tappaa jonkun, se minua pelottaa.
Onneksi en näin netin välityksellä pääse kehenkään käsiksi.

Olet kahvi oikeassa siinä, että tunnen voimakasta tarvetta pitää
piilossa kaikki pienetkin vihanituset, koska kun pandoran lipas aukeaa
ei kukaan maailmassa jää henkiin.

Kysymys on siitä, etten saa edes tuntea vihan tunteita.
Jos tunnen vihaa, minulla on samalla voimakas syyllisyydenkokemus.
Tunne pahuudesta.
Ikäänkuin minusta lohkeaisi toinen persoona, jota en voi hillitä.

Jill: Vaikka siitä, onko kellään kokemuksia lääkkeiden vaikutuksesta persoonallisuuden-
muutoksiin?

Muutti huonompaan suuntaan, kaikki tunteet katosivat lääkityksen ajaksi. Tilalle tuli turta,lievästi ärtynyt fiilis, tällainen oli siis vain lääkityksen aikana. Lääkkeen lopettamisen jälkeen olin taas oma itseni.

Vihan tunne on aggression yksi muoto, ja kyky aggressioon lienee lajillemme/psyykkeelemme tärkeä ominaisuus. Puhutaan mm omien henkisten rajojen puolustamisesta ja tietty myös fyysisen koskemattomuuden puolustamisesta (itsepuolustus/hätävarjelu).

Voinee olla joskus syytäkin pelätä, että jos päästää aggression "valloilleen" itsestään, niin siitä tulee kaikenkattavaa ja hallitsematonta, jolloin tietty ehkä syyllistyy aivan liian suuriin ylilyönteihin tms. Toisaalta taas aggression kieltäminen itsessään johtaa kaiketi jonkinnäköiseen noidankehään tms; se kielletty aggressio jää tavallaan olemaan alitajuntaan ja saattaa siis aiheuttaa sieltä elämää hankaloittavia seuraamuksia.

Ehkä oikea ja hallittu kanava purkaa aggressiota olisi se tärkeä juttu?

+Trisse kirjoitti:Mikä lääkitys sulla oli? Mä kanssa koin persoonallisuudenmuutoksen SSRI-lääkkeistä. Ennen niitä en ollut ärtymisaltis mutta niiden jälkeen tuli tuota purskahtelevaa käytöstä. Vaikea vaan lopettaa lääkitystä aloitettuaan.

SSRI-lääke, mutta se vaikutus lakkasi kyllä vaikutusajan loputtua.

Minulla on kolmea eri lääkettä. Lääkitys on vienyt tunteita pois, mutta ennen
tunteita oli liikaa, olin todella ahdistunut.

SSRI lääkkeitä olen syönyt monta vuotta. Sitten todettiin, etteivät ne riitä.
Sain ketipinoria. Söin sitäkin jonkun aikaa, kunnes todettiin, että
sekään ei auta, joten sain Lyrican ja syön nyt niitä kaikkia.

Alussa minulla oli seroxat ja sitten efexor.
Nyt on sertralin. Olen yrittänyt vähentää, mutta ahdistus on niin voimakasta
että olen mennä sekaisin.

Olen usein väsynyt. Ja sydän oireet ovat olleet johtuneet lääkkeistä.
Sydänoireisiin sain propralia. Olen muuttunut. Ajatus ja kokemusmaailma on eri.
Muistot ovat haalistuneet. Tuntuu, kuin olisin joku muu.
Voin saada äkkiarvaamatta raivarin, niin oli ennen varsinkin. Nykyään ei niin.

Kahvi. Minä lenkkeilen paljon, pyöräilen ja kävelen.
Tunnen, että se auttaa vähän. Siis tuossa agression purussa.

Ongelma on se etten saa suuttua. En koe olevani yhteydessä tunteisiini.
Vaimennan ne ja tukahdutan pois. Mutta ne eivät tukahdu.

+Trisse kirjoitti:Bandura on kyseenalaistanut koko aggression purkuteorian. Omat kokemukseni ovat samansuuntaisia - aggressiosta tuli ongelma vasta kun aloin sitä "purkamaan".

Tämäkö herra: http://fi.wikipedia.org/wiki/Albert_Bandura

Jill kirjoitti:Kahvi. Minä lenkkeilen paljon, pyöräilen ja kävelen.
Tunnen, että se auttaa vähän. Siis tuossa agression purussa.

Ongelma on se etten saa suuttua. En koe olevani yhteydessä tunteisiini.
Vaimennan ne ja tukahdutan pois. Mutta ne eivät tukahdu.

Liikunta tosiaan lienee yksi hyvä konsti purkaa/kanavoida aggressoita.

Miksi et saa suuttua?

Aggressiota käsitellään mm tässä ketjussa:

Aggressio ei ole vietti
viewtopic.php?f=8&t=10452

"Miksi et saa suuttua?"


Se on niin vierasta. Samalla hyvin hyvin pelottavaa.
Pelkään hajoavani niihin tunteisiin, joita se herättää.
Tunnen itseni melkein saastaiseksi silloin.
Koska suuttuminen on väärin ja se tunne uhkaa koko olemassaoloani.

Jill kirjoitti:"Miksi et saa suuttua?"


Se on niin vierasta. Samalla hyvin hyvin pelottavaa.
Pelkään hajoavani niihin tunteisiin, joita se herättää.
Tunnen itseni melkein saastaiseksi silloin.
Koska suuttuminen on väärin ja se tunne uhkaa koko olemassaoloani.

Jos pelkäät suuttumista niin todennäköisesti pelkäät myös oman suuttumuksesi lisäksi sitä, että suututat muut. Jos pelkäät muiden suuttumista niin teet tosi helposti niin kuin toiset tahtovat ja ajattelet paljon mitä toiset tahtovat, jotta voisit toimia sen mukaisesti ettet suututtaisi muita. Se vie tilaa oman tahtosi vapaalta toiminnalta -toimit osin pakotetusti. Onko kohdallasi noin?

Jill kirjoitti:"Miksi et saa suuttua?"


Se on niin vierasta. Samalla hyvin hyvin pelottavaa.
Pelkään hajoavani niihin tunteisiin, joita se herättää.
Tunnen itseni melkein saastaiseksi silloin.
Koska suuttuminen on väärin ja se tunne uhkaa koko olemassaoloani.

Onko kenties lapsuudenkodissasi suuttumisesi ollut kielletty tunne/asia?