Psykopatologia.munfoorumi.com

Oletteko kokeneet aikuisiällä? Minulla on toisinaan olo/tunne "erillinen", "irti". Jatkunut max parisen kuukautta.
Lisäksi: "minä olen minä", " X on yksilö". Palstalaisistakin on tullut tunne, että "*nimi* on yksilö, irti".

Tällä hetkellä tunnen voimakkaasti, että olen erillinen, muista irti ja ihmiset on yksilöitä.
Lisäksi: "minä olen minä".

En tajunnut puoli vuotta sitten, että olisin edes jotenkin "kiinni" toisissa.
Enkä tiennyt, että tällaista tunnetta voi tulla aikuisille.

Onko kukaan kokenut vastaavaa tai tiedättekö tästä ns. eriytymisestä jotakin?
Hoidossa tästä puhuttu kyllä mutta ei paljoa kuitenkaan.

Olo on tämmöinen ihan tavallinen. Tietysti ole erillinen olio, mutta eipä se kummemmalta tunnu.

"Veto!", sanoi roomalainen kansantribuuni. (Äännetään 'vetoo').

Järjellä ajattelin (ja ajattelen), että ihmiset yksilöitä ja olen erillinen mutta en minä oikeasti nähnyt tai ajatellut ihmisiä yksilöinä, enkä ollut erillinen. Vaikea selittää. En tiedä onko tämä vieläkään pysyvää, mutta eipä tässä mihinkään kiirekään ole.

Riitis, olet varmaankin eriytynyt jo lapsena. Tai mistäs minä tiedän.

Vetoo, veeto, veetto.

Tiedotusvälneissä todetaan usein, että valtio käytti veetto-oikeuttaa (esimerkiksi turvallisuusneuvostossa).

Samoin: Kuten tunnettua, tarun mukaan Rooman perustivat (sanotaan) Romulus ja Reemus (pitäisi sanoa Roomulus ja Remus).

Semmoisen tapauksen muistan lapsuudesta, kun tajusin mitä käsite "nälkä" tarkoittaa. Sitä ennen vain halusin esim pullaa tai voileipää, mutta eräänä päivänä tuli elämys, että tämä on nyt nälkä. Mutta eriytymisen kokemusta en ainakaan heti muista.

'

hum pum pum

En tiedä onko tämä juttu sitä mitä tarkoitat, mutta äidistä eriytyminen tapahtuu suhteellisen varhain ainakin tämän jutun mukaan.

"Eriytyminen äidistä alkaa ensimmäisen ikävuoden aikana. Toisen ikävuoden alkaessa, lapsi saa vapaan kyvyn liikkua itsenäisesti, jolloin lapsi kykenee itse säätelemään etäisyyttä äidistä. Samalla lapsen sisällä kasvaa tunne omasta erillisyydestään, ja se saa lapsen kiihkeästi kaipaamaan äidin luokse. Kun lapsi yrittää sietää omaa yksinäisyyttään, hän vuoroin turvautuu äitiin ja vuoroin pyrkii hallitsemaan tätä. Tähän liittyy pohjaton yksinäisyyden tunne, pettymys ja raivo, jotka ajavat lapsen äidin ja rakkauden menettämisen pelkoon. (Roine, 1984) "

http://platoninakatemia.hyrylanlukio.ve ... ksinaisyys

No ehkä sitten noin. En mä tiedä.

Mun mielestä ei voi olla "minä" ilman "ei-minua".

Riitis, juu tuota tarkoitin.
En tosin tiedä onko tässä nyt ihan siitä kyse vai... Hoidossa puhuttiin murrosiästäkin.
Minä roikuin mamissani 25v. asti. Ja muissakin kuten miehessäni ja on monia keihin olen koittanut liimautua.
Heillä on sitä, mitä minulla ei ole tai mitä tarvitsen.

Rasittavaa kaikille osapuolille. Tänään taas olen kelannut koko päivän, että en kai jyrännyt uutta kaveriani tai tuttuani tai alistuinko, valehtelinko, liioittelinko. Muisti pätkii mutta muistan tarpeeksi sairaita ajatuksiani ja olen vähän maassa.

Erillisyys ja sitä kautta yksinäisyys, ulkopuolisuus, irrallisuus, voivat tuntua kammottavilta kokemuksilta... Etenkin siis jos niihin havahtuu jotenkin yllättäen, tilanteessa joka ei tunnu turvalliselta. Jo pelkkä muistokin sellaisesta koetusta hetkestä voi kai herättää kokijassaan sanatonta kauhua.

Minulla on omanlaisia kokemuksiani näistä jutuista, eikä näille ole helppoa löytää sanoja. Mutta luulisin että se on mennyt minun kohdallani suunnilleen näin, että lapsena olen melkein henkeni kaupalla yrittänyt päästä yhteyteen, tulla nähdyksi, huomatuksia ja hyväksytyksi, vanhempieni taholta. Toinen oli melkoinen alkoholisti, humalassa aggressiivinen ja ailahteleva, vanhempieni välillä oli riitoja, toinen oli usein ihan fyysisestikin poissa, toinen oli usein fyysisesti huonossa kunnossa ja suurissa kivuissa. Onneksi minulla oli isoveljeni, koiramme, ja mielikuvitukseni. Kaikenlaiset ikätoverini saatikka yleensäkin toiset lapset olivat minulle lähinnä välttämätön paha. Hakeuduin mielelläni etenkin iäkkäiden ihmisten kanssa juttusille, viihdyin hyvin vanhusten seurassa. Ja kaikkia eläimiä tosiaan jumaloin, mm. sitä meidän koiraa. Muuten, ja siis sittemmin, olen ollut erakko. Tarvitsen valtavasti aikaa, tilaa ja hiljaisuutta. Parisuhteessakin kaipaan ehkä hiukan muita enemmän omaa aikaa.

Henkinen yksinäisyys, ulkopuolisuus, sehän on riippumaton siitä, olemmeko fyysisesti yksinäisyydessä vaiko emme...

Kiehtova aihe.

Kiva kun kerrot Raatelulammas omasta kokemuksestasi.
Sait turvaa näiltä vanhemmilta ihmisiltä?

-