Eristäminen

[Psykopatologia]

eristäminen,

isolaatio, on perus-defenssi, jossa 1) asiayhteydet irtoavat toisistaan ja varsinkin 2) idea-ainekset affekteista, jolloin (myös) tunne-asioita voidaan käsitellä tunteetta, ikään kuin asia-asioina. Eristäminen on perus-defenssi pakkoneuroosissa (jossa se on usein yhdessä mm. reaktionmuodostukseen ja tyhjäksitekemiseen). – Eristämistä tapahtuu ihmisillä normaalisti usein traumaattisten tapahtumien yhteydessä: Esimerkiksi tulipalossa muuten arka äiti saattaa pelastaa kylmän rauhallisesti lapsensa varmasta kuolemasta. Monissa ammateissa tarvitaan tunteiden eristämistä: Esimerkiksi traumakirurgille ei ole suotavaa ainakaan operaation aikana olla ylen emotionaalinen. Myös diagnoosin antaminen ilmiölle on usein eristämistä. Eristämisen prototyyppi on looginen (algoritminen), so. usein luonnontieteellinen, ajattelu. Isolaatiota käyttävillä on välillä – varsinkin jos intellektualisaatiota (älyllistämistä) on mukana – korkeatasoista käsitteellistä ja teoreettista systeemi-ajattelua. Tästä ovat mm. monet filosofiset järjestelmät esimerkkinä, vakuuttavimpana ehkä askeettisen Kantin opit. Puberteetti-ikäiset voivat "filosofoida" kokopäiväisesti.

Eristäminen on yhdessä torjunnan (repression) kanssa neuroosien pääasiallinen defenssi (samalla tavalla kuin introjektio ja projektio ovat keskeisiä psykooseissa). Kuvaannollisesti: Kun repressiossa jokin asia on täysin näkymättömissä, kuin verhon takana, on se isolaatiossa ikään kuin lasilevyn takana, näkyvillä mutta ei kosketeltavissa. Älyllistäminen on eristämisen "super"-muoto. – Freud kirjoitti pakkoneuroosiin liittyvistä defensseistä, tyhjäksitekemisestä ja isolaatiosta, mm. teoksensa Hemmung, Symptom und Angst (1926) kuudennessa luvussa (S.E. XX: 119 – 123).