Luottamus on tunne tai varmuus siitä, että johonkuhun tai johonkin voi luottaa, että joku tai jokin ei petä toiveita tai aiheuta pettymystä.[1] Itseluottamus on luottamusta omaan itseensä.[1]
Ihmisten välinen luottamus on tunnetta ja kokemusperäistä tietoa. Luottava ihminen uskoo, että luottamuksen kohde ei halua hänelle pahaa, vaan tarkoittaa hyvää. Jos ihminen epäilee toisen moraalia ja aikeita, luottamusta ei synny. Luottamuksen edellytyksiä ovat hyvien aikeiden lisäksi osaaminen (kompetenssi) ja riski.
Luottamus on ennen kaikkea tunne, jonka kohdistamme ihmiseen, johon luotamme. Luotettavuus sen sijaan riippuu omasta käyttäytymisestämme. Muut arvioivat miten luotettavasti käyttäydymme. Lyhin tie luottamukseen on käyttäytyä luotettavasti ja olla luottamuksen arvoinen. Luottavaisuus on ominaisuus, johon vaikuttaa sekä persoonallisuus että kasvuympäristö. Toiset luottavat helpommin kuin toiset.
Viime aikoina Suomessa on tutkittu luottamusta erityisesti työelämän kontekstissa. Luottamus esimiehen ja alaisen välillä on erityisen tärkeää sekä työhyvinvoinnin että tehokkuuden kannalta. Myös luottamusta organisaatioon on tutkittu. Jotta organisaatioon voi luottaa, tarvitaan toimivia rakenteita, oikeudenmukaisia toimintatapoja ja yhteisiä sääntöjä, jotka ovat kaikkien tiedossa ja kaikille samat.
Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Olettaako luottamusta muihin omaava ihminen, että muut ihmiset toimivat hänen hyväkseen, hänen toivomallaan tavalla? Ja jos näin ei tapahdu, hänellä on jonkinlainen oikeus suivaantua ja vaatia muita toimimaan kuten itse haluaa? Vai luottaako hän siihen, että toisten toiminta hänen hyväkseen on hänelle parasta vaikkei se olisikaan hänen toiveidensa mukaista? Itse ajattelen niin, että luottaminen on ennen kaikkea luottamista elämään ja omaan pärjäämiseensä, että muut tekevät oman parhaansa minun hyväkseni jos heitä kiinnostaa, mutta se ei ole välttämättä toiveitteni mukaista saati minulle parasta (toki se voi olla kumpaakin!), mutta minun maailmani ei siitä romahda lopullisesti vaikka hetkellisesti siltä tuntuisi, enkä voi muilta vaatia mitään "pillini mukaan tanssimista".
Työpaikoilla yms. paikoissa on ymmärrettävää, että pidetään kiinni sovituista säännöistä, mutta muissa ihmissuhteissa en oikein osaa hahmottaa tuota luottamuskuviota. Uskon siihen, että ihmiset ovat tavallaan parhaimmillaan onnellisina (en tosin tässä puhu mistään ns. oikotien onnellisuudesta) ja yksilön tulisi tuohon onnellisuuteen pyrkiä, eikä siihen pystytä kirjoittamaan mitään ennalta sovittuja, eikä siihen ole olemassa kirjoittamattomiakaan sääntöjä, joita noudattamalla se tapahtuu. Ainoa, mitä voin tehdä on siis pyrkiä omaan onneeni, ja luottaa siihen, että muut tekevät parhaansa pyrkiäkseen omaansa, ja jos heidän tapansa ei minua miellytä, niin se on minun ongelmani, ja samalla mahdollisuuteni kasvaa ihmisenä.
Miten te muut käsitätte luottamuksen?