Psykopatologia.munfoorumi.com

Nyt se on tutkittu ja todistettu; vihdoinkin. Vuosituhansia on synnytetty ja traumatisoiduttu synnyttämisestä - sikäli kun on jääty eloon synnytyksen jäljiltä - mutta vasta 2000-luvulla ihmisen (vai miehen?) ymmärryskyky on kehittynyt niin pitkälle, että ollaan valmiita myöntämään otsikon asia todeksi. Ollaan jopa valmiita tutkimaan voiko synnyttäminen traumatisoida naisia vai eikö voi.

Jopa kolmannes äideistä kärsii vastaavista oireista kuin ihmiset, jotka ovat joutuneet kokemaan sodan tai terrorihyökkäyksen.

Traumaperäinen stressihäiriö yhdistetään useimmiten esimerkiksi sodan, luonnonkatastrofin, perheväkivallan tai liikenneonnettomuuden aiheuttamaksi psykiatriseksi häiriöksi, mutta israelilaisen tutkimuksen mukaan jopa kolmannes synnyttäneistä kärsii vastaavista oireista.
Oireisiin voi kuulua trauman läpikäyminen uudestaan takaumana, synnytyksen välttely puheenaiheena sekä fyysiset reaktiot, kuten sydämentykytykset tapahtuman tullessa puheeksi, ja haluttomuus harkita lisää lapsia.
Tutkijat toteavat, että synnytyksen diagnosoiminen traumaperäisen stressihäiriön syyksi on kiistanalainen asia. He uskovat kuitenkin, että tutkimuksen näyttö on kiistaton, sillä synnytys voi laukaista voimakkaita pelon, avuttomuuden ja kauhun tunteita.

Tutkimusta varten Tel Avivin yliopiston tutkijat haastattelivat 89 naista synnytyksen jälkeen. Heistä 80 prosenttia ei käyttänyt synnytyksessä kivunlievitystä.
Naisista 3,4 prosentilla oli kuvausten mukaan voimakas traumaperäinen stressihäiriö. 7,8 prosentilla todettiin lähes diagnosoitavissa olevia oireita ja 25,9 prosentilla oli voimakkaita oireita vähintään kuukausi synnytyksen jälkeen.

Suurin syy kokemuksiin oli kipu. Naiset pelkäsivät myös vakavia tai jopa kuolemaan johtavia komplikaatioita, joita heille itselle tai lapselle voisi kehittyä. Myös aiemmalla traumaattisella synnytyksellä oli vaikutuksensa.
Yllättävän suuri merkitys oli myös sillä, että synnytyksen aikana naiset joutuivat olemaan pitkään alastomina.

http://www.iltalehti.fi/raskausjalapset ... 4_rb.shtml

Naiset kertovat synnytystraumoistaan:
http://www.iltalehti.fi/raskausjalapset ... 8_rb.shtml

Heidän kokemuksiaan lukiessa huomio kiinnittyi siihen, että synnytystrauma johti usein psyykkiseen oireiluun - jopa psyykkiseen sairastumiseen. Kertomuksista päätellen esim. synnytyksen jälkeisen masennuksen aiheuttajana voikin olla synnytyksen aiheuttama trauma.

Myös Hesari on uutisoinut synnytystraumasta ja sen seurauksista:
http://www.hs.fi/omaelama/artikkeli/Syn ... 5269651545

Siis PTSD olisi 34:llä synnyttäjällä tuhannesta (34 /1 000).

Äidiksi tulemisella on muutoinkin paljon potentiaalia aktivoida psyykkisperäistä oireilua - muuttuuhan siinä oma identiteettikin "äidiksi", mikä aiemmin oli varattu sille omalle äidille.

Toisaalta kaivettua tilastollista informaatiota masennuksen ja synnytyksen ilmenemisistä:

Psykoottisena 1-3 / 1000
Vakavana emotionaalisena häiriönä (borderline) 1-3 / 100
Neuroottisena 1 / 10
Mietona 1 / 3

Ja raskausaika mukaanotettuna: Ulkomaisissa tutkimuksissa raskausaikainen psykiatrinen sairastavuus 6 – 30 % (1972-1993) ja synnytyksen jälkeen 9 – 17 % (1982-1998).

Parin viikon 'down' on ilmeisesti semmonen normijuttu, voisi kuvitella että jo ihan kropan rasituksesta seurais moinen.

Lähteinä mieltä avaava Hendrika C. Freudin "Electra vs Oedipus: The Drama of the Mother – Daughter Relationship" sekä suomalainen väitöskirja "Mielenterveyden häiriöt ensisynnyttäjillä – Prospektiivinen tutkimus häiriöiden esiintyvyydestä ja riskitekijöistä sekä sosiaalisesta tuesta"


Mitä PTSD:hen tulee, ilmeisesti siinä on kyse sellaisen henkilön traumatoitumisesta, kellä on entuudestaan riittämättömät varannot tapahtumien käsittelyä varten - näin Paul Verhaeghen mukaan ("Normaaliudesta ja muista mielenhäiriöistä"-teoksessa). Tämän perusteella moisia ilmiöitä voitaisiin ennaltaehkäistä, mikäli altis (ruumiillaan oireileva) ihminen kävisi terapiassa ennen lasten hankkimista. Tätä ei tietty voi eikä sovi odottaa.

Tervetuloa, dop!

dop kirjoitti:Äidiksi tulemisella on muutoinkin paljon potentiaalia aktivoida psyykkisperäistä oireilua - muuttuuhan siinä oma identiteettikin "äidiksi", mikä aiemmin oli varattu sille omalle äidille.

Noin on. Silti olen sitä mieltä, että olisi korkea aika (taas jälleen kerran vuosisatojen varrella) oikeasti ja tosissaan kiinnittää huomio siihen karuun tosiasiaan, että synnyttäminen kaikessa väkivaltaisuudessaan on traumatisoiva tapahtuma, jonka helpottamiseksi olisi tehtävä kaikki mahdollinen. Pitäisi ymmärtää - ja myöntää todeksi - nimenomaan synnytyksen fyysisen raakuuden ja julmuuden aiheuttama traumatisoivuus. Se asia ei ole selitettävissä mitenkään; se pitäisi 'tunnustaa' tosiasiaksi, ja sille pitäisi tehdä kaikki mahdollinen, koska nykyaikana on paljon keinoja - jos vain halutaan käyttää niitä.
Ei ihmistä ole 'luotu' synnyttämään kivulla ja tuskalla...

Tuskattomaksi synnytystä ei pystytä tekemään, mutta ilmiselvästi asenteiden muokkauksella on vielä paljon tehtävissä inhimillisen ja vähemmän traumatisoivan synnyttämisen aikaansaamiseksi. Jos otettaisiin lähtökohdaksi se, että synnyttäminen oikeasti on enemmän ja vähemmän traumatisoiva kokemus, ja että äidin rankka synnytyskokemus voi vahingoittaa äidin lisäksi myös lasta niin psyykkisesti kuin fyysisestikin, voisi löytyä enemmän motiivia pyrkiä traumojen ennaltaehkäisyyn ja vähentämiseen kaikin mahdollisin keinoin.

Ja tosiaan keinoja on, kunhan vain asenteet olisivat otolliset synnytystraumojen vähentämiseen.
Esimerkki. 'Lapsen parhaaksi' on synnytetty väkisin ja väännetty vauva alakautta maailmaan keinoja kaihtamatta ja äidin/lapsen kivusta piittaamatta. Äiti on revennyt pahasti, ja häntä joudutaan ompelemaan kauan ja hartaasti - ilman tehokasta anestesiaa. Miksi ommellaan ilman riittävää anestesiaa, eihän leikkauksissakaan tehdä niin? Edes hammasta ei nykyaikana poisteta ilman asianmukaista kivunlievitystä, mutta synnytysrepeämät lienevät toinen juttu...

Ei ihmistä ole 'luotu' synnyttämään kivulla ja tuskalla...

Kyllä on. Montaako synnyttäjää kipu-lievitettiin vuonna 1800?

Psykopatologia kirjoitti:Ei ihmistä ole 'luotu' synnyttämään kivulla ja tuskalla...

Kyllä on. Montaako synnyttäjää kipu-lievitettiin vuonna 1800?

Hyvä kysymys. Naiset traumatisoituivat ja usein he myös kuolivat traumoihinsa; tai tulivat hulluiksi, vaikka onnistuivatkin säilymään synnytyksistään hengissä. Tai vaikkeivät tulleet hulluiksi, niin muuten vammautuivat kuka mitenkin pahasti - psyykkisesti ja fyysisesti.

Luojan kiitos, ihmiset ymmärtävät ja tietävät, ettei vuoden 1800 lääketieteellinen tietämys ja hoito ole tämän päivän tavoite ja ihanne. Mutta ymmärtävätkö synnyttämisen kohdalla...
Tuskin kukaan tietää millaisia vaikutuksia naisten toinen toistaan vakavammilla synnytystraumoilla on ollut heidän lapsiinsa. Ainakaan vuonna 1800 kenelläkään ei tullut mieleen tutkia sellaista asiaa...

1800-luvulla ja vielä kauan sen jälkeenkin naiset pelkäsivät synnytystä kuin kuolemaa - eikä pelko ollut ollenkaan aiheeton. Joten kyllä voidaan hyvällä syyllä puhua erittäin traumatisoivasta tapahtumasta.

Jottei 'totuus' unohtuisi; kyllä nykynainen voi synnyttää yhtä sankarillisesti kuin esiäitinsä aikanaan heinäpellon laidassa ja saunan perukoilla:
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/201208 ... 4_ul.shtml

Todellinen totuus toki on, että kyseisen naisen kohdalle osui synnytys, joka mahdollisti moisen 'sankarillisuuden'. Sama juttu kuin esiäideillä, jotka uskomusten mukaan synnyttivät suuremmitta meluitta ja huomaamattomasti töidensä lomassa. Kaikille synnyttäjille ei ole käynyt yhtä hyvin - eikä ainakaan jokaisessa synnytyksessä...

Synnytyksen ulottuvuuksista kun en sen kummemmin tiedä, päädyin googlen kautta lukaisemaan ihmisten kommentteja kokemuksistaan. Monet mainitsivat synnytyksen olleen helpompi ilman puudutusta - toisten vannoessa sen nimeen - mutta epäselväksi jäi onko sen antamiselle jotkut puoltavat perustelut liittyen synnyttäjän (tai vauvan) tilaan. Vai onko kyseessä vain kivun välttäminen.

Itseäni kyllä vähän kummastuttaa se, että tämä kivun kokeminen tuossa yhteydessä olisi itsessään trauman aiheuttava tekijä. Tapahtumaan kuitenkin valmistaudutaan (ellei sitä jotenkin onnistu kokonaan työntämään pois mielestään kerta toisensa jälkeen?) kait jotakuinkin kuin urheilusuoritukseen, sekä psyykkisellä että fyysisellä puolen. Jos synnytys tapahtuisi todella väkivaltaisesti, verrattuna vaikkapa Aliens-elokuvien (anti)sankarin syntymään, niin en ihmettelisi traumaa: se olisi yllättävä, kontrolloimaton ja käsittämätön ennakoimattomuudessaan.

Hmm. Jostain syystä tuli mieleen synnytystilannetta ajatellessa tällaista; että mahtaisiko se olla sellainen hetki joillekin, jolloin todella tuntee - ehkä ensimmäistä kertaa aikuisena - varsinaista eksistentiaalista yksinäisyyttä. Ollessaan yksin ja kenenkään avun (lohdutuksen) ulottumattomissa kipunsa kanssa ? Jos on aiemmin aina voinut joko tukeutua toiseen tai paeta tilanteesta (fyysisesti tai psyykkisesti) niin eikö tässä olisi tilanne, josta ei ole pakoa - ja siten joutuu kohtaamaan tilanteen. Jos ei ole 'välineitä'/'pääomaa' käsitellä tuota tilannetta sen tapahtuessa, niin trauma olisi näin ymmärrettävissä tapahtumana, jolle ei mielessään voi tuottaa/asettaa merkityksiä jotka sitoisivat sen käsitettäväksi ja sen myötä käsiteltäväksi.

Tämän rinnalla tuo synnytys-tapahtuma voisi muistuttaa aiemmasta kokemuksesta, aktivoiden ja palauttaen aiempaan ahdistukseen ja sen mukaiseen oireiluun.

Aiheen kannalta on tietty positiivista, että "doulia" (doula) on nykyään mahdollista saada mukaan ainakin joissain tilanteissa.

Toisaalta, hieman ihmetyttää, etteikö tässä vaiheessa jo tunnettaisi niitä tekijöitä mitkä tekevät synnytyksestä kivuliaan ja vaikean - sekä informoitaisi tästä asianomaisille henkilöille. Tarkoitan, että eivätkö nämä seikat ole vielä ennustettavissa tieteen välineillä?

Ps. primaariterapiasta lukiessani tuli vastaan mielipiteitä, jotka pitivät tärkeänä tarjota syntyvälle lapselle mahdollisuus muodostaa kehonkuvansa synnytysprosessin aikana ilman turruttavia puudutusaineita. Uskoivat siis, että ensimmäinen ja perustavinlaatuisin kokemus omasta kehosta tulee siinä puristuksessa ja ponnistelussa, mitä vauva kokee pyrkiessään (!) ulos ahtaasta tilasta yhteistyössä (!) äitinsä kanssa. Tämä on vähän toisenlainen näkökulma aiheeseen kuin mitä tavallisesti pääsee lukemaan ensimmäisten kehokokemusten muodostumisesta. Olisikin mielenkiintoista lukea tutkimuksesta, missä olisi jotenkin onnistuttu selvittämään keisarinleikkauksella ja tavanomaisella synnytyksellä syntyneiden aikuisten ihmisten kehotietoisuuden/kehokokemuksen eroja. Olisiko niitä, vai alkavatko ne sittenkin muotoutua vasta myöhemmin riippumattomina synnytyksestä.

Psykopatologia kirjoitti:Tervetuloa, dop!

Kiitokset

dop kirjoitti:Synnytyksen ulottuvuuksista kun en sen kummemmin tiedä, päädyin googlen kautta lukaisemaan ihmisten kommentteja kokemuksistaan. Monet mainitsivat synnytyksen olleen helpompi ilman puudutusta - toisten vannoessa sen nimeen - mutta epäselväksi jäi onko sen antamiselle jotkut puoltavat perustelut liittyen synnyttäjän (tai vauvan) tilaan. Vai onko kyseessä vain kivun välttäminen.

Tehokas kivunlievitys on synnytyksessä erittäin tärkeä asia, koska hallitsematon kipu voi tappaa niin äidin kuin vauvan. Ja vaikkei ihan tappaisikaan, niin se voi aiheuttaa monenlaisia traumoja - vauvalle esim. hapenpuutteen muodossa synnytyksen pitkittyessä kivun vuoksi.

Riittävä kivunlievitys puoltaa paikkaansa nimenomaan sekä äidin että vauvan terveyden ja turvallisuuden vuoksi. Synnytykseen liittyvä kipu ei ole vältettävissä, joten turha puhua kivun välttämisestä - synnytyskivun hoito on vakavan ja inhimillisen kestokyvyn ylitse menevän kivun lievittämistä ja vähentämistä, jotta kipu olisi kestettävissä niin, ettei se aiheuttaisi komplikaatioita.

Mikä olisi järkevä selitys sille, ettei naista välttämättä päästetä tuskattomaan tilaan edes synnytyksen jälkeen ommeltaessa ties miten pahoja kudosvaurioita? Luulisi, että viimeistään siinä vaiheessa vain kivun välttäminen olisi erittäin pätevä perustelu 'armahtamiseen'...

Tässä yksi synnyttäjä, jolla teki tiukkaa viedä koettelemus omin voimin loppuun; uupumus vei voiton hoivavietistä:
http://www.youtube.com/watch?v=PbOFJMFM ... ure=fvwrel

Ihmisten kohdalla yksi tärkeä peruste tehokkaaseen kivunlievitykseen on mielestäni juuri siinä, etteivät synnytystraumat veisi voittoa hoivavietistä. On turha kuvitella, että synnytyksessä loppuun asti ja moneen kertaan yli voimiensa rääkkääntynyt (vai rääkätty?) äiti on vastasyntyneelle paras hoivaaja...

dop kirjoitti:--
Ps. primaariterapiasta lukiessani tuli vastaan mielipiteitä, jotka pitivät tärkeänä tarjota syntyvälle lapselle mahdollisuus muodostaa kehonkuvansa synnytysprosessin aikana ilman turruttavia puudutusaineita. Uskoivat siis, että ensimmäinen ja perustavinlaatuisin kokemus omasta kehosta tulee siinä puristuksessa ja ponnistelussa, mitä vauva kokee pyrkiessään (!) ulos ahtaasta tilasta yhteistyössä (!) äitinsä kanssa. Tämä on vähän toisenlainen näkökulma aiheeseen kuin mitä tavallisesti pääsee lukemaan ensimmäisten kehokokemusten muodostumisesta. Olisikin mielenkiintoista lukea tutkimuksesta, missä olisi jotenkin onnistuttu selvittämään keisarinleikkauksella ja tavanomaisella synnytyksellä syntyneiden aikuisten ihmisten kehotietoisuuden/kehokokemuksen eroja. Olisiko niitä, vai alkavatko ne sittenkin muotoutua vasta myöhemmin riippumattomina synnytyksestä
--

Mielenkiintoinen näkemys. Olen joskus kuullut edesmenneen Neuvostoliiton antaneen ohjeeksi pukea vauva tiukkoihin kapaloihin, jolloin vauvalle myöhemmässä elämässään muodostuisi tarve liikkua ja parempi älykkyys.

Itse todennäköisimmin kuulun puudutuksia kokemattomiin. Sen sijaan myöhemmässä lapsuudessani varjeltiin kaikelta aina liikaakin, joten en kehitttynyt rohkeaksi enkä urheilulliseksi. Sen sijaan olen huomannut, että myöhemmät sukupolvet sukulaisista (, jotka kuulunevat puudutettujen ryhmään,) ovat kovinkin rohkeita liikkumaan, koska heidät on pienestä pitäen viety Linnanmäen pahimpiin laitteisiin ja laskettelurinteisiin mäenlaskuun ja minne ikinä ovat keksineet haluta.

(Vähän pieni aineisto taas.)

Synnytyssairaus - kuten myös kuolema (erittäin traumatisoivana) - kuuluu kuitenkin
elon normaaliin kulkuun - toisin kuin sodat ja maanjärjestykset yms.

Reikillä oli syntymän trauma.

Niinpä... Aikanaan taisteltiin synnytyskivun lievittämistä vastaan juuri siksi, että synnytys tuskineen oli normaalia elämää ja luonnon laki; oli epänormaalia olla kestämättä sitä. Ja toisaalta; synnytyksessä vammautuminen ja kuoleminenkin oli normaalia ja luonnollista, joten senkin puoleen oli epänormaalia tahtoa helpotusta tai lievitystä synnyttämiseen.

Samantapainen ajatus on viime vuosina lisääntynyt; naisia syytetään heikkoudesta ja mukavuudenhalusta, jos kaipailevat helpotusta synnyttämiseen, tai väittävät synnytyksen voivan traumatisoida vakavasti.

Mirri kirjoitti:Tehokas kivunlievitys on synnytyksessä erittäin tärkeä asia, koska hallitsematon kipu voi tappaa niin äidin kuin vauvan. Ja vaikkei ihan tappaisikaan, niin se voi aiheuttaa monenlaisia traumoja - vauvalle esim. hapenpuutteen muodossa synnytyksen pitkittyessä kivun vuoksi.

Riittävä kivunlievitys puoltaa paikkaansa nimenomaan sekä äidin että vauvan terveyden ja turvallisuuden vuoksi. Synnytykseen liittyvä kipu ei ole vältettävissä, joten turha puhua kivun välttämisestä - synnytyskivun hoito on vakavan ja inhimillisen kestokyvyn ylitse menevän kivun lievittämistä ja vähentämistä, jotta kipu olisi kestettävissä niin, ettei se aiheuttaisi komplikaatioita.

Itseasiassa noita kokemuksia lukiessa tehtiin selväksi, että suhteellisen tyypillistä on puudutuksen aiheuttama tunnottomuus kehon suhteen, jolloin synnytys hidastuu ponnistusvaikeuksien vuoksi.

En oikein ymmärrä miten (hallitsematon) kipu voisi tappaa.. kipu nyt yleensäkin on hallitsematonta (ellei se ole osa jotain 'semmoista leikkiä') eikä itsessän taida aiheuttaa vaurioita elimistölle - joka sen tarpeen ja tilanteen mukaan osaa myös katkaista pois, tehden ihmisen tunnottomaksi/tiedottomaksi kivusta. Toisinsanoen, kivulla on myös funktionsa.

Mirri kirjoitti:Ihmisten kohdalla yksi tärkeä peruste tehokkaaseen kivunlievitykseen on mielestäni juuri siinä, etteivät synnytystraumat veisi voittoa hoivavietistä. On turha kuvitella, että synnytyksessä loppuun asti ja moneen kertaan yli voimiensa rääkkääntynyt (vai rääkätty?) äiti on vastasyntyneelle paras hoivaaja...

Minusta taas vastakkainen vaikuttaisi vielä vakuuttavammalta: se mikä on kovalla työllä hankittu, koetaan arvokkaaksi.

Tiedäpä sitten, kuinka paljon synnytyksen vaikeutumiseen vaikuttaa henkilön tiedostamaton haluttomuus luopua raskaudestaan, "sisällään olevasta lapsesta".

Hilppa kirjoitti:Mielenkiintoinen näkemys. Olen joskus kuullut edesmenneen Neuvostoliiton antaneen ohjeeksi pukea vauva tiukkoihin kapaloihin, jolloin vauvalle myöhemmässä elämässään muodostuisi tarve liikkua ja parempi älykkyys.

Tehtiinköhän tätä myös jossain 1800-luvulla tai 1900-luvun alkupuolellakin.. Hrr, karseaa kuvitella itseään sellaseen tilanteeseen.

Hilppa kirjoitti:Itse todennäköisimmin kuulun puudutuksia kokemattomiin. Sen sijaan myöhemmässä lapsuudessani varjeltiin kaikelta aina liikaakin, joten en kehitttynyt rohkeaksi enkä urheilulliseksi. Sen sijaan olen huomannut, että myöhemmät sukupolvet sukulaisista (, jotka kuulunevat puudutettujen ryhmään,) ovat kovinkin rohkeita liikkumaan, koska heidät on pienestä pitäen viety Linnanmäen pahimpiin laitteisiin ja laskettelurinteisiin mäenlaskuun ja minne ikinä ovat keksineet haluta.

Itseasiassa en tarkoita tällaista kehotuntemusta, vaan sellaista kehotietoisuutta mistä voi tavoittaa palasia esim. asana-joogan tai taijin tapaisilla kehoa kuuntelevilla liikkumismuodoilla. Esimerkin kautta valoittaakseni, katson että olen alkanut tulemaan omasta kehostani tietoiseksi vasta tuossa 25 ikävuoden jälkeen (nyt 29), jota ennen kerkesi muutamia vuosia harjottaa noita em. lajeja sekä kiinnittää sittemmin rutosti huomiota kehokokemuksiin. Tämä siitä huolimatta, että oli liikkuvainen lapsena. Vaikkapa venyttelyn idean olen tavoittanut vasta aikuisiällä, sitä ennen tein venytyksiä ohjeiden mukaan varsinaisesti ymmärtämättä/kokematta, mikä kohta itsessäni nyt ja nyt venyy. Ts. toteutti liikkeen ulkoista muotoa (sitä, minkä näkee muilta tai voi katsoa jostain kuvasta) varsinaisesti tuntematta ja tiedostamasta, mihin lihakseen se venytys tässä asennossa kohdistuu ja miltä se tuntuu. En tarkoita, että lihas pitäisi osata nimetä, vaan tuntea. Toinen tähän liittyvä aspekti on ns. kehoavaruus, kokemus kehosta muutoinkin kuin vain sen pintojen kautta.

Tiedä sitten sitäkään, missä määrin tämä on biologisen sukupuolen ja muun psyykkisen orientaation mukaisesti menevää juttua: on tullut luettua, miten naisten tuntemus omasta kehostaan olisi tyypillisesti epäspesifimpi ja sisäisesti orientoituneempi (liittyen tiettyjen puolien ja näihin kuuluvien kuukausittaisten ilmiöiden sisäpuoliseen olemukseen) sekä toisaalta, miten toisille ihmisille oleminen (kehona) on se luontainen maailmassaolemisentapa (suhteessa muihiin) ja toisille taas mentaliteetti "ajattelen, siis olen". Joillekin se oma keho - se, mikä on kaulasta alaspäin - on vaan se juttu mikä kulkee mukana ja liikuttaa 'minua' (=päätä) paikasta toiseen..

dop kirjoitti:

Mirri kirjoitti:Tehokas kivunlievitys on synnytyksessä erittäin tärkeä asia, koska hallitsematon kipu voi tappaa niin äidin kuin vauvan. Ja vaikkei ihan tappaisikaan, niin se voi aiheuttaa monenlaisia traumoja - vauvalle esim. hapenpuutteen muodossa synnytyksen pitkittyessä kivun vuoksi.

Riittävä kivunlievitys puoltaa paikkaansa nimenomaan sekä äidin että vauvan terveyden ja turvallisuuden vuoksi. Synnytykseen liittyvä kipu ei ole vältettävissä, joten turha puhua kivun välttämisestä - synnytyskivun hoito on vakavan ja inhimillisen kestokyvyn ylitse menevän kivun lievittämistä ja vähentämistä, jotta kipu olisi kestettävissä niin, ettei se aiheuttaisi komplikaatioita.

Itseasiassa noita kokemuksia lukiessa tehtiin selväksi, että suhteellisen tyypillistä on puudutuksen aiheuttama tunnottomuus kehon suhteen, jolloin synnytys hidastuu ponnistusvaikeuksien vuoksi.

En oikein ymmärrä miten (hallitsematon) kipu voisi tappaa.. kipu nyt yleensäkin on hallitsematonta (ellei se ole osa jotain 'semmoista leikkiä') eikä itsessän taida aiheuttaa vaurioita elimistölle - joka sen tarpeen ja tilanteen mukaan osaa myös katkaista pois, tehden ihmisen tunnottomaksi/tiedottomaksi kivusta.

Mirri kirjoitti:Ihmisten kohdalla yksi tärkeä peruste tehokkaaseen kivunlievitykseen on mielestäni juuri siinä, etteivät synnytystraumat veisi voittoa hoivavietistä. On turha kuvitella, että synnytyksessä loppuun asti ja moneen kertaan yli voimiensa rääkkääntynyt (vai rääkätty?) äiti on vastasyntyneelle paras hoivaaja...

Minusta taas vastakkainen vaikuttaisi vielä vakuuttavammalta: se mikä on kovalla työllä hankittu, koetaan arvokkaaksi.

Tiedäpä sitten, kuinka paljon synnytyksen vaikeutumiseen vaikuttaa henkilön tiedostamaton haluttomuus luopua raskaudestaan, "sisällään olevasta lapsesta".

Aikamoisia uskomuksia ja tietämättömyyttä, vaikka eletään sentään jo vuotta 2012.

Kipu voi tappaa ja se voi vammauttaa; synnytyksessä se voi tehdä sen niin äidille kuin lapselle - synnyttäjän kova kipu tekee syntyvän olon hapenpuutteineen hankalaksi, ja pahimmillaan vammauttaa pysyvästi tai tappaa. Tehokas kivunlievitys nopeuttaa synnytystä, ei hidasta sitä. Sen sijaan yli kestokyvyn menevä voimakas kipu hidastaa synnytyksen etenemistä.

Valitettavasti ei ole realistista ajatella niin, että synnytyksen yli voimien mennyt rääkki edesauttaisi varhaisen kiintymyssuhteen syntymistä; päinvastoin synnytyksessä fyysisesti ja psyykkisesti traumatisoituneella naisella on huonot mahdollisuudet selviytyä vauvansa kanssa verrattuna äitiin, jolle synnytys on ollut hyvä ja voimaannuttava kokemus. Tehokas kivun hoito synnytystapahtuman alusta loppuun asti on oleellisen tärkeä asia; se lyhentää toipumis- ja palautumisaikaa, ja nopeuttaa kiintymyssuhteen luomista vauvaan.

Näyttää olevan sinnikäs uskomus sekin, että tehokas kivunlievitys tekisi synnyttämisestä 'liian helpon työn', ja että synnyttäminen on tarpeeksi 'kovaa työtä' vain ollessaan kunnolla tuskallinen. Samaa älyttömien uskomusten sarjaa kuin käsitys, jonka mukaan sektiolla synnyttäneet naiset ovat 'päässeet liian helpolla'.

dop kirjoitti:--Itseasiassa noita kokemuksia lukiessa tehtiin selväksi, että suhteellisen tyypillistä on puudutuksen aiheuttama tunnottomuus kehon suhteen, jolloin synnytys hidastuu ponnistusvaikeuksien vuoksi.

Synnytys - epiduraalilla vai ilman? - lienee yksi kiistellyimmistä nykylääketieteen aiheista. Sekä puolesta että vastaan on esitetty provosoivia väitteitä. Synnytys on yksityiskohdissaan ja eri tapauksissa aina ennustamattomasti etenevä prosessi. Koskaan ei voida täysin varmasti etukäteen tietää, miten synnytystapahtuma tulee etenemään. Myös kotonaan synnyttäviä on kritisoitu heidän toiveestaan. Sekä pelon tai jopa muun ei-lääketieteellisen syyn vuoksi sektiota vaativia on kritisoitu asiantuntijoiden toimesta.

dop kirjoitti:En oikein ymmärrä miten (hallitsematon) kipu voisi tappaa.. kipu nyt yleensäkin on hallitsematonta (ellei se ole osa jotain 'semmoista leikkiä') eikä itsessän taida aiheuttaa vaurioita elimistölle - joka sen tarpeen ja tilanteen mukaan osaa myös katkaista pois, tehden ihmisen tunnottomaksi/tiedottomaksi kivusta. Toisinsanoen, kivulla on myös funktionsa.

Leikkauksissa tapahtuu joskus harvoin narkoosista heräämisiä kesken leikkauksen. Tuollaisen kokeneilla potilailla on havaittu psykoosialttiuden kasvaneen. Tuolloin on kyse hallitsemattomasta kivusta, jolla voi siis olla hyvinkin ikävät seuraukset.

dop kirjoitti:

Mirri kirjoitti:Ihmisten kohdalla yksi tärkeä peruste tehokkaaseen kivunlievitykseen on mielestäni juuri siinä, etteivät synnytystraumat veisi voittoa hoivavietistä. On turha kuvitella, että synnytyksessä loppuun asti ja moneen kertaan yli voimiensa rääkkääntynyt (vai rääkätty?) äiti on vastasyntyneelle paras hoivaaja...

Minusta taas vastakkainen vaikuttaisi vielä vakuuttavammalta: se mikä on kovalla työllä hankittu, koetaan arvokkaaksi.

Tiedäpä sitten, kuinka paljon synnytyksen vaikeutumiseen vaikuttaa henkilön tiedostamaton haluttomuus luopua raskaudestaan, "sisällään olevasta lapsesta".

Jokainen synnyttäjä on kokemuksineen yksilö. Mikä jonkun mielestä on sietämätöntä voi toisen mielestä olla siedettävää ja jopa hieno kokemus.

Kaikki loppuvaiheessa raskaudessaan olleet, joita olen tavannut, ovat odottaneet hartaasti ja toivoneet pääsevänsä takaisin normaaliin olotilaansa ilman kehonsisäistä mukanakulkevaa vauvaa.

dop kirjoitti:

Hilppa kirjoitti:Mielenkiintoinen näkemys. Olen joskus kuullut edesmenneen Neuvostoliiton antaneen ohjeeksi pukea vauva tiukkoihin kapaloihin, jolloin vauvalle myöhemmässä elämässään muodostuisi tarve liikkua ja parempi älykkyys.

Tehtiinköhän tätä myös jossain 1800-luvulla tai 1900-luvun alkupuolellakin.. Hrr, karseaa kuvitella itseään sellaseen tilanteeseen.

Tavoitteena kuitenkin lienee ollut vauvan turvallisuuden kokemuksen lisääminen. Tiivis kapalo luo tuntemuksen äidin kohdusta ja sylistä, joka on vauvalle mieleisin paikka olla. Myös vastasyntyneiden sängyt ovat melko pieniä kooltaan juuri siksi, että vauva tuntisi olonsa turvalliseksi ja tuntisi kehollaan sänkytilan ulottuvuudet, muutoin alkaisi levottomasti pyöriä kapaloissaan ja tuntisi olonsa turvattomaksi ja yksinäiseksi.

dop kirjoitti:

Hilppa kirjoitti:Itse todennäköisimmin kuulun puudutuksia kokemattomiin. Sen sijaan myöhemmässä lapsuudessani varjeltiin kaikelta aina liikaakin, joten en kehitttynyt rohkeaksi enkä urheilulliseksi. Sen sijaan olen huomannut, että myöhemmät sukupolvet sukulaisista (, jotka kuulunevat puudutettujen ryhmään,) ovat kovinkin rohkeita liikkumaan, koska heidät on pienestä pitäen viety Linnanmäen pahimpiin laitteisiin ja laskettelurinteisiin mäenlaskuun ja minne ikinä ovat keksineet haluta.

Itseasiassa en tarkoita tällaista kehotuntemusta, vaan sellaista kehotietoisuutta mistä voi tavoittaa palasia esim. asana-joogan tai taijin tapaisilla kehoa kuuntelevilla liikkumismuodoilla. Esimerkin kautta valoittaakseni, katson että olen alkanut tulemaan omasta kehostani tietoiseksi vasta tuossa 25 ikävuoden jälkeen (nyt 29), jota ennen kerkesi muutamia vuosia harjottaa noita em. lajeja sekä kiinnittää sittemmin rutosti huomiota kehokokemuksiin. Tämä siitä huolimatta, että oli liikkuvainen lapsena. Vaikkapa venyttelyn idean olen tavoittanut vasta aikuisiällä, sitä ennen tein venytyksiä ohjeiden mukaan varsinaisesti ymmärtämättä/kokematta, mikä kohta itsessäni nyt ja nyt venyy. Ts. toteutti liikkeen ulkoista muotoa (sitä, minkä näkee muilta tai voi katsoa jostain kuvasta) varsinaisesti tuntematta ja tiedostamasta, mihin lihakseen se venytys tässä asennossa kohdistuu ja miltä se tuntuu. En tarkoita, että lihas pitäisi osata nimetä, vaan tuntea. Toinen tähän liittyvä aspekti on ns. kehoavaruus, kokemus kehosta muutoinkin kuin vain sen pintojen kautta.

Tiedä sitten sitäkään, missä määrin tämä on biologisen sukupuolen ja muun psyykkisen orientaation mukaisesti menevää juttua: on tullut luettua, miten naisten tuntemus omasta kehostaan olisi tyypillisesti epäspesifimpi ja sisäisesti orientoituneempi (liittyen tiettyjen puolien ja näihin kuuluvien kuukausittaisten ilmiöiden sisäpuoliseen olemukseen) sekä toisaalta, miten toisille ihmisille oleminen (kehona) on se luontainen maailmassaolemisentapa (suhteessa muihiin) ja toisille taas mentaliteetti "ajattelen, siis olen". Joillekin se oma keho - se, mikä on kaulasta alaspäin - on vaan se juttu mikä kulkee mukana ja liikuttaa 'minua' (=päätä) paikasta toiseen..

Jotenkin olettaisin, että avaruudellinen hahmottaminen, myöskään kehollinen avaruudellinen hahmottaminen ei olisi vielä niin tärkeätä ja mahdollistakaan kehittyä ensimmäisinä elinviikoina (ja parina ensimmäisenä kuukautena), jotta liikkumisen kautta hahmottaminen vielä voisi kehittyä. Tärkeintä olisi turvallisuuden tunne ja yhteyden luominen ja säilyttäminen äidin kehoon ja sitä kautta tutustuminen uuteen.

(No, tuo oli omaa pohdintaani.)

Tässä tuoretta tietoa synnytyskivun hoidosta:
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyski ... i=dlk00904

90-luvullakin on jo tiedetty yli kestokyvyn menevän synnytyskivun olevan vahingollista niin synnyttäjälle kuin syntyvälle:
http://www.duodecimlehti.fi/web/guest/e ... usinnumero

80-luvun alussa kuitenkin vielä naisia höynäytettiin uskomaan kovan synnytyskivun olevan vain heidän luuloaan ja kuvitelmaansa; ikinä en unohda käsitettä profylaktinen synnytysvalmennus... Se oli varsinaista huijausta, jonka avulla äideille tehtiin selväksi, että he kyllä pystyvät ihan itse lievittämään synnytyskipunsa inhimilliselle ja kestettävälle tasolle, jos vain tosissaan tahtovat ja psyykkaavat itseään.
Onneksi nykyisin tiedetään paremmin; aivan liian moni nainen joutui miettimään, että mitä he tekivät virheellisesti, kun ei parhainkaan yrittäminen ja harjoittelu tepsinyt, vaan synnytyskipu kävi sietämättömäksi.
Toisaalta; 80-luvulla kunnat järjestivät itsestäänselvästi synnytysvalmennusta, nykyisin se taitaa 'rahapulan vuoksi' olla lopetettu ja ihmiset valmentautuvat miten parhaiten taitavat - tuollaisen käsityksen olen saanut.

Tampereen yliopiston psykologian gradu vuodelta 2006; Synnytystapahtuma tulevaa elämää ohjaamassa: Synnytyksen yhteys vanhemmuuteen ja parisuhteeseen:
http://tutkielmat.uta.fi/pdf/gradu00925.pdf

Mirri kirjoitti:Niinpä... Aikanaan taisteltiin synnytyskivun lievittämistä vastaan juuri siksi,
että synnytys tuskineen oli normaalia elämää ja luonnon laki; oli epänormaalia
olla kestämättä sitä. Ja toisaalta; synnytyksessä vammautuminen ja
kuoleminenkin oli normaalia ja luonnollista, joten senkin puoleen oli
epänormaalia tahtoa helpotusta tai lievitystä synnyttämiseen.

Samantapainen ajatus on viime vuosina lisääntynyt; naisia syytetään heikkoudesta
ja mukavuudenhalusta, jos kaipailevat helpotusta synnyttämiseen, tai väittävät
synnytyksen voivan traumatisoida vakavasti.

Mutta aiemmin sanoit, että Jumala ei ole tarkoittanut, että tulisi synnyttää kivulla.

En tiedä mihin viittaat; ilmeisesti olen sanonut jotakin vaikeaselkoisesti.

Siis et muista viestejäsi?