Mirri kirjoitti:Tehokas kivunlievitys on synnytyksessä erittäin tärkeä asia, koska hallitsematon kipu voi tappaa niin äidin kuin vauvan. Ja vaikkei ihan tappaisikaan, niin se voi aiheuttaa monenlaisia traumoja - vauvalle esim. hapenpuutteen muodossa synnytyksen pitkittyessä kivun vuoksi.
Riittävä kivunlievitys puoltaa paikkaansa nimenomaan sekä äidin että vauvan terveyden ja turvallisuuden vuoksi. Synnytykseen liittyvä kipu ei ole vältettävissä, joten turha puhua kivun välttämisestä - synnytyskivun hoito on vakavan ja inhimillisen kestokyvyn ylitse menevän kivun lievittämistä ja vähentämistä, jotta kipu olisi kestettävissä niin, ettei se aiheuttaisi komplikaatioita.
Itseasiassa noita kokemuksia lukiessa tehtiin selväksi, että suhteellisen tyypillistä on puudutuksen aiheuttama tunnottomuus kehon suhteen, jolloin synnytys hidastuu ponnistusvaikeuksien vuoksi.
En oikein ymmärrä miten (hallitsematon) kipu voisi tappaa.. kipu nyt yleensäkin on hallitsematonta (ellei se ole osa jotain 'semmoista leikkiä') eikä itsessän taida aiheuttaa vaurioita elimistölle - joka sen tarpeen ja tilanteen mukaan osaa myös katkaista pois, tehden ihmisen tunnottomaksi/tiedottomaksi kivusta. Toisinsanoen, kivulla on myös funktionsa.
Mirri kirjoitti:Ihmisten kohdalla yksi tärkeä peruste tehokkaaseen kivunlievitykseen on mielestäni juuri siinä, etteivät synnytystraumat veisi voittoa hoivavietistä. On turha kuvitella, että synnytyksessä loppuun asti ja moneen kertaan yli voimiensa rääkkääntynyt (vai rääkätty?) äiti on vastasyntyneelle paras hoivaaja...
Minusta taas vastakkainen vaikuttaisi vielä vakuuttavammalta: se mikä on kovalla työllä hankittu, koetaan arvokkaaksi.
Tiedäpä sitten, kuinka paljon synnytyksen vaikeutumiseen vaikuttaa henkilön tiedostamaton haluttomuus luopua raskaudestaan, "sisällään olevasta lapsesta".
Hilppa kirjoitti:Mielenkiintoinen näkemys. Olen joskus kuullut edesmenneen Neuvostoliiton antaneen ohjeeksi pukea vauva tiukkoihin kapaloihin, jolloin vauvalle myöhemmässä elämässään muodostuisi tarve liikkua ja parempi älykkyys.
Tehtiinköhän tätä myös jossain 1800-luvulla tai 1900-luvun alkupuolellakin.. Hrr, karseaa kuvitella itseään sellaseen tilanteeseen.
Hilppa kirjoitti:Itse todennäköisimmin kuulun puudutuksia kokemattomiin. Sen sijaan myöhemmässä lapsuudessani varjeltiin kaikelta aina liikaakin, joten en kehitttynyt rohkeaksi enkä urheilulliseksi. Sen sijaan olen huomannut, että myöhemmät sukupolvet sukulaisista (, jotka kuulunevat puudutettujen ryhmään,) ovat kovinkin rohkeita liikkumaan, koska heidät on pienestä pitäen viety Linnanmäen pahimpiin laitteisiin ja laskettelurinteisiin mäenlaskuun ja minne ikinä ovat keksineet haluta.
Itseasiassa en tarkoita tällaista kehotuntemusta, vaan sellaista kehotietoisuutta mistä voi tavoittaa palasia esim. asana-joogan tai taijin tapaisilla kehoa kuuntelevilla liikkumismuodoilla. Esimerkin kautta valoittaakseni, katson että olen alkanut tulemaan omasta kehostani tietoiseksi vasta tuossa 25 ikävuoden jälkeen (nyt 29), jota ennen kerkesi muutamia vuosia harjottaa noita em. lajeja sekä kiinnittää sittemmin rutosti huomiota kehokokemuksiin. Tämä siitä huolimatta, että oli liikkuvainen lapsena. Vaikkapa venyttelyn idean olen tavoittanut vasta aikuisiällä, sitä ennen tein venytyksiä ohjeiden mukaan varsinaisesti ymmärtämättä/kokematta, mikä kohta itsessäni nyt ja nyt venyy. Ts. toteutti liikkeen ulkoista muotoa (sitä, minkä näkee muilta tai voi katsoa jostain kuvasta) varsinaisesti tuntematta ja tiedostamasta, mihin lihakseen se venytys tässä asennossa kohdistuu ja miltä se tuntuu. En tarkoita, että lihas pitäisi osata nimetä, vaan tuntea. Toinen tähän liittyvä aspekti on ns. kehoavaruus, kokemus kehosta muutoinkin kuin vain sen pintojen kautta.
Tiedä sitten sitäkään, missä määrin tämä on biologisen sukupuolen ja muun psyykkisen orientaation mukaisesti menevää juttua: on tullut luettua, miten naisten tuntemus omasta kehostaan olisi tyypillisesti epäspesifimpi ja sisäisesti orientoituneempi (liittyen tiettyjen puolien ja näihin kuuluvien kuukausittaisten ilmiöiden sisäpuoliseen olemukseen) sekä toisaalta, miten toisille ihmisille oleminen (kehona) on se luontainen maailmassaolemisentapa (suhteessa muihiin) ja toisille taas mentaliteetti "ajattelen, siis olen". Joillekin se oma keho - se, mikä on kaulasta alaspäin - on vaan se juttu mikä kulkee mukana ja liikuttaa 'minua' (=päätä) paikasta toiseen..