Psykologia 3/2008: 168 - 180 http://vesatalvitie.fi/wordpress/wp-con ... selitt.pdf
Vesa T a l v i t i e
Kognitiivinen neurotiede, psykologinen selittäminen ja psykoterapia
Kysymykset psykologisen selittämisen ominaislaadusta
ja psykologian mahdollisesta autonomiasta
suhteessa muihin tieteenaloihin ovat psykologialle
jatkuvasti keskeisiä. Viimeisen vuosikymmenen aikana
ne ovat muodostuneet suorastaan polttaviksi, kun
aivotutkimuksen ja neuropsykiatrian kehitys on
kyseenalaistanut psykologiatieteen aseman niin tieteen
(ks. Schouten & Looren de Jong 2007) kuin populaarin
tiedekirjoittelunkin saralla – ”Aivokuvat juoruavat
jo kuin paparazzit”, otsikoi Tiede (Heikkinen 2007).
Tuleeko siis lääkehoito ja neurokirurgia tekemään
keskusteluun perustuvan terapian tarpeettomaksi,
lyövätkö aivotutkijoiden selitykset psyykkisten
sairauksien syistä psykologiset selitykset laudalta, ja
korvaavatko aivojen kuvantamislaitteet psykologiset
testit? Näiden konkreettisten kysymysten takana on
joukko teoreettisia kysymyksiä, joita on viime
vuosikymmeninä pohdittu taholla, joka on käytännön
asiakastyötä tekeville psykologeille pääsääntöisesti
vieras. Tämä taho on kognitiotieteen ja kognitiivisen
neurotieteen puitteissa harjoitettu mielen filosofia,
ja sen keskeisiä nimiä ovat muun muassa Robert
Cummins, Jerry Fodor, Daniel Dennett, Paul ja
Patricia Churchland, Jaegwon Kim, Carl Craver ja
William Bechtel. Näille filosofeille on kliinikon
todellisuus yhtä lailla vieras: psykologisen
selittämisen ominaislaatua ei kognitiotieteen
puitteissa koskaan tarkastella esimerkiksi
psykoterapian tapausesimerkkien pohjalta.
(- -)