Hilppa kirjoitti:Toimintakyvytön siten, että esimerkiksi puhelimessa hoitaessaan jotain tavanomaista asiaa puhe katkeaa kesken ja potilas menee paniikkiin eikä saa sanottua mitään? Toisaalta voi vaikka käydä lenkillä, jossa on hetken ikään kuin vapautunut koko ajan tuntuvasta ahdistuksesta. Huimauksen tunnetta. Ei pysty nukkumaan. Tai jos pystyy nukahtamaan, herää aamuyöstä. Luulee tulevansa hulluksi ja pelkää menettävänsä järkensä kokonaan. Ei pysty esimerkiksi kirjoittamaan. Kädet eivät tottele. Kun kertoo lääkärille kykenevänsä juoksemaan lenkillä, lääkäri ajattelee, että eihän sitä mikään vaivaa...
Mielestäni tuossa on aika hyvä depressioon liittyvän somaattisen oireyhtymän kuvaus. Paitsi että tietysti eri ihmisillä oireet ovat erilaisia; yksi pääsee lenkille, muttei kykene kirjoittamaan, toinen ei saa itseään ovesta ulos, mutta kirjoittaminen sujuu...
Muistan säpsähtelyä, säikähtelyä, näkökentässä vilahteli outoja hahmoja, kuulin kummallisia ääniä, oli tunne etten ole kotonani yksin, keskellä kirkkainta kesää iski paniikki talven pimeyttä ajatellessa, ikkunan takana oleva pimeys oli murskaavaa...
Hulluksi tulemisen pelko minullekin on tuttu kokemus, koska oireilu oli omalla tavallaan harhaista; paitsi että todellisuudentaju säilyi, ja itse ymmärsin, etteivät aistimukseni ole tosia, vaan depression vääristämiä ja virheellisiä. Tietämisestä huolimatta kuitenkin mielestäni pelottava kokemus.
Hilpan kokemus lenkille lähtemisestä on minulle tuttu toisessa muodossa. Vaikeimpienkin masennusjaksojeni aikana kirjoittelin sujuvasti silloisella Tukiasemalla, eikä teksteistäni varmastikaan mitenkään näkynyt miten sairas elävässä elämässä olin. 'Täysijärkisen' tekstin tuottaminen synnytti samantapaisen tunteen kuin Hilppa kuvaa lenkillä käymisen synnyttäneen. Minun ajatukseni oli, että sittenkään en ole ihan hulluksi tulossa, jos pystyn kirjoittamaan näin...
Minun psykiatrini tiesi kirjoittelustani ja lukikin tekstejäni, muttei arvioinut tilaani sen mukaan, vaan tiesi ja tunsi somaattisen oireyhtymän kuviot.
Mielestäni on lääkärin ammattitaidottomuutta, jos hän kuvittelee, että ulos lenkille pääsevää depressiopotilasta ei vaivaa mikään ja ettei ihminen voi olla pahasti masentunut kun kerran pääsee lenkille ja jaksaa juosta. Päinvastoin fyysisten 'hulluksi tulemisen' tuntemusten kanssa sinnittelevä depressiopotilas luultavasti pyrkii tekemään sellaista mitä pystyy ja jaksaa, ja joka tuntuu täysijärkiseltä, koska on kova tarve todistaa itselle, ettei ole tulossa hulluksi. Minulla se oli nettikirjoittaminen; onneksi oli Tukari...