Psykopatologia.munfoorumi.com

K O L U M N I http://www.hs.fi/kotimaa/Maan+hiljaiste ... 5559803163

Maan hiljaisten voima
14.4.2012 6:00 | 16 | Jani Kaaro

Hän on hyvin hiljainen ja mietiskelevä ihminen. Hän ei nauti lainkaan siitä, että saa olla huomion keskipisteenä.
Jos hän joutuu isännöimään sosiaalisia tilaisuuksia, hän on jälkeenpäin aivan uupunut ja haluaa olla vain yksin.

Tiedättekö kuka? Hän on Al Gore.

On myös eräs toinen. Hän on hyvin sulkeutunut ja harkitseva. Kun hän menee töihin, hän sulkeutuu toimistoonsa tuntikausiksi.
Hän ei ota vastaan puheluita eikä kukaan saa häiritä häntä. Hän haluaa olla yksin ja ajatella omassa rauhassaan.

Tiedättekö kuka? Hän on Warren Buffett, maailman menestynein sijoittaja.

Al Gore ja Warren Buffett ovat introvertteja. He ovat samanlaisia kuin te, joille yksin oleminen on yhtä tärkeää kuin hengittäminen;
te, jotka ette koskaan varasta showta; te, jotka ette tyrkytä itseänne; ja te, joiden on vaikea saada ajatuksiaan esille,
koska joku puhuu aina päälle.

Gore ja Buffett ovat harvinaisia tapauksia, koska he ovat menestyneet politiikassa ja taloudessa, ekstroverttien valtakunnassa.

Lukiessani Susan Cainin kirjaa Quiet, en voinut olla ajattelematta, että mitä jos nämä aika ajoin puhkeavat
talouskuplat johtuvat vain ekstroverttien yliedustuksesta talouselämässä. Cain tekee kirjassaan selväksi, että introvertin etsiminen Harvard Business Schoolista tai Wall Streetiltä on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Jos oletamme, että talouskriisit syntyvät huonoista päätöksistä, ketkä näitä päätöksiä tekevät? Millaisilta ihmisiltä pääsee mopo säännöllisin väliajoin käsistä?

Ekstrovertit eroavat introverteista monella tavalla, mutta tämän kolumnin kannalta tärkeintä on se, miten eri tavalla he reagoivat palkintoihin. Ekstroverteilla palkinnot iskevät mielihyväjärjestelmään kuin miljoona volttia, ja näin palkintojen tavoittelusta tulee
heille käyttäytymisen keskeinen motivaattori.

Äärimmäinen esimerkki tästä lienee se, kun Ted Turner junaili AOL:n ja Time Warnerin fuusion, joka johti jättimäisiin tappioihin.
Kaupan varmistuttua Turner sanoi: "Hyväksyn fuusion yhtä suurella ilolla ja intohimolla kuin rakastelin ensimmäisen kerran naista
42 vuotta sitten."

"Mitä pölkkypäisyyttä", sanoisi introvertti. Kaikki fuusion riskeistä kielivät varoitusmerkit olivat ilmassa, mutta impulsiivinen Turner
ei voinut vastustaa sitä, koska se tuntui yhtä hyvältä kuin eka kerta. Kerro tämä skenaario maailman talouskeskusten tuhansilla pienemmillä tedturnereilla, niin ylioptimistisen riskinoton luomat talouskuplat alkavat näyttää luonnolliselta osalta maailmantaloutta.

Entä jos panisimme introvertin asialle? He eivät ylireagoi palkintoihin eivätkä palkinnot ole heidän ensimmäinen motivaattorinsa.
Siksi he jaksavat puurtaa vuosia epäkiitollisessakin työssä ja saavat enemmän tyydytystä pelkästään työn tai tehtävän tekemisestä kunnolla.

Kuvitellaan hetki, että olet palkkaamassa yhtiöösi sijoitusjohtajaa. Hakijoina on intro- ja ekstovertti ja laitat heidät pelaamaan
psykologi Joseph Newmanin kehittämää peliä. Pelissä tietokoneruudulle ilmestyy numeroita 1 – 12 välillä. Osa numeroista on "hyviä" ja jos silloin painat nappia, saat pisteen. Toiset numerot ovat "pahoja" ja silloin nappia painamalla menettää pisteen. Hyvät ja pahat numerot oppii vain kokeilemalla.

Tässä pelissä introvertit ovat yleensä parempia. Se johtuu siitä, että aina kun introvertti on menettänyt pisteen, häneltä kestää
pari sekuntia ekstroverttiä kauemmin, ennen kuin hän jatkaa peliä. Hän prosessoi mielessään mitä on tapahtunut, ettei tekisi samaa
virhettä uudestaan.

Ekstrovertti sen sijaan räiskii kaikkia vastaan tulevia numeroita samalla innolla. Hän menettää pisteitä, mutta sama se, koska kohta tulee kuitenkin hyviä numeroita. Newmanin mukaan hän on palkintosokea – niin kiihkona edessä odottavista palkinnoista, ettei ehdi murehtia tappioita tässä ja nyt.

Mutta ei ekstrovertin tilanne täysin toivoton ole. Jos hänet nimittäin pakotetaan odottamaan kriittiset pari sekuntia, hän pelaa yhtä
hyvin kuin introvertti. Se ei vain tule häneltä luonnostaan.

Olen itse ajatellut eroa intro- ja ekstroverttien välillä näin. Kuvittele, että pudotat pisaran vesiväriä paperille ja katsot,
kuinka pisara leviää ja laajenee hitaasti suureksi kuvioksi.

Tämä on tapa, jolla introvertti kokee elämän: mitä tahansa hänelle tapahtuukin, kokemukset menevät hänessä syvemmälle ja ne kasvavat hänen sisällään hitaasti kypsyen. Introvertit eivät ole koko ajan äänessä, joten he havainnoivat enemmän; he poimivat herkemmin sanomattomat viestit rivien välistä; ja mitä tahansa heille tapahtuu, he pohtivat sitä pidempään ja syvemmin.

Kaltaiseni ekstrovertit taas... ai mikä pisara? Ai mihin osui? Me olemme usein kuin amerikkalaisia myyntitykkejä japanilaisten haikurunoilijoiden illallisella, emmekä edes huomaa, miten rusennamme herkkiä introverttejä tunnottoman kengänpohjamme alle.

Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.

Varhaisesta Jungin lähipiiristä ainoa ekstravertti oli
Jolande Jacobi (1890 - 1.5.1973) http://www.insights.com/files/Jolande%2 ... 0Story.pdf

Hesarin Introvertin ylistys on löytänyt nopeasti tiensä Wikipediaankin. Hyvä niin; onhan siinä painavaa asiaa. Minusta hyvä analyysi, jonka tekee ylistykseksi se, että introverttius nähtiin ikään kuin parempana ekstroverttiuteen verrattuna. Varsinaisessa analysoinnissa kai olisi vain mietitty ja vertailtu kahden luonteen erilaisuutta ylistämättä mitään mitenkään, tai asettamatta ikään kuin paremmuusjärjestykseen.

Ekstroverteilla on nykyisin kysyntää, ekstroverttiutta ihaillaan ja ihmisistä halutaan löytää niitä ominaisuuksia, introvertit taas voivat tuntea itsensä jalkoihin jääneiksi ja lyttyyn lyödyiksi, joten siinä mielessä pieni ylistäminen ei varmaan tee pahaa. Muistan jo omasta lapsuudestani miten lapsista yritettiin kitkeä pois hiljaisuutta ja syrjään vetäytyvyyttä; kaikenlainen reippaus, ripeys, ulospäinsuuntautuneisuus ja innokas osallistuminen lapsiryhmän touhuihin oli tavoiteltua ja ihailtua - vanhemmat jopa häpesivät hiljaista hissukkaansa, joka mieluiten seisoskeli sivussa, oli hiljaa, ja ihmetteli.
Sellainen kasvatus sisäänpäinkääntyneisyyden paheksumisineen ja pilkkaamisineen ei tietystikään muokkaa introvertista lapsesta aikuisten toivomaa ekstroverttia - päinvastoin lapsikin oppii häpeämään itseään ja vetäytyy kuorensa sisälle 'ylhäiseen yksinäisyyteensä' entistä tiukemmin.

Siinä on sitten psykoterapeuteilla töitä, että ihmisestä saadaan kaivettua esille todellinen luonne, ja opitaan jopa elämään sen kanssa luulematta sisäänpäin kääntyneisyyttä ties miten vakavaksi häiriintyneisyydeksi ja tuntematta häpeää omasta hissukkaolemuksesta.

Kirjoituksessa samastetaan ekstaversio ja impulsiivisuus (luultavasti väärin).

Kaarolle näyttää olevan tyypillistä, että hän lukee jonkun
innostavan kirjan ja kirjoittaa sitten siitä kelpo kolumnin.

Psykopatologia kirjoitti:Kirjoituksessa samastetaan ekstaversio ja impulsiivisuus (luultavasti väärin).

Tässä on ollut esillä kolmaskin ulottuvuus.

Kirjoituksen loppu oli mielenkiintoinen:

Olen itse ajatellut eroa intro- ja ekstroverttien välillä näin. Kuvittele, että pudotat pisaran vesiväriä paperille ja katsot, kuinka pisara leviää ja laajenee hitaasti suureksi kuvioksi.

Tämä on tapa, jolla introvertti kokee elämän: mitä tahansa hänelle tapahtuukin, kokemukset menevät hänessä syvemmälle ja ne kasvavat hänen sisällään hitaasti kypsyen. Introvertit eivät ole koko ajan äänessä, joten he havainnoivat enemmän; he poimivat herkemmin sanomattomat viestit rivien välistä; ja mitä tahansa heille tapahtuu, he pohtivat sitä pidempään ja syvemmin.

Kaltaiseni ekstrovertit taas... ai mikä pisara? Ai mihin osui? Me olemme usein kuin amerikkalaisia myyntitykkejä japanilaisten haikurunoilijoiden illallisella, emmekä edes huomaa, miten rusennamme herkkiä introverttejä tunnottoman kengänpohjamme alle.

Toimittaja näkee itsensä tunnottomana ektroverttinä, vaikka tunnottomuus ja sen voimasta toisten ylitse talsiminen lienee ihan eri asia kuin ekstrovertti luonne. Mielestäni toimittaja (ekstroverttinä?) turhaan syyllistää itseään toisten rusentamisesta oman tunnottomuutensa vuoksi; ne ovat muita kuin ekstroverttejä, jotka tallustelevat ylitse ja polkevat jalkoihinsa.

Olen samaa mieltä Psykopatologian kanssa, että ainakin impulsiivisuus on saattanut kolumnissa sekoittua ulospäin suuntautuneeseen luonteeseen - ja ehkä on sekoittunut jotakin muutakin, jos ekstrovertti kuvittelee rusentelevansa tunnottomasti kanssaihmisiä.
Ehkä tuo asia olikin se joka 'särähti korvaan'; toimittaja ikään kuin syyllistää ekstroverttejä ihmisiä (myös itseään) asioista, joihin nämä eivät käsittääkseni ole syyllisiä. Jos ihmisellä on taipumus rusennella ja polkea toisia jalkoihinsa, on kysymys jostakin muusta kuin ekstrovertistä luonteesta.

Se varmaan pitää paikkansa, että ekstrovertti ihminen herkästi 'puhuu päälle', ja vaikka mitä muuta sellaista pientä ja introvertin ihmisen kannalta harmillista ja rasittavaa. Mutta se on aivan eri asia kuin toisen ihmisen rusentaminen...
Toimittajan kuvaus aina vesiväritahrojen leviämistä myöten oli introvertin ihmisen kannalta hyvin osuva ja osuvuudessaan kiehtova; kyllä asia on noin kuin hän kertoo - rusentamista lukuunottamatta. Ainakaan minä en ole kokenut joutuvani ekstroverttien rusentamaksi; rusentamaan pyrkivät ihmiset eivät ole rusentamaan pyrkivällä perusluonteella varustettuja, vaan silloin mennään patologian puolelle - suoraan sanottuna.

Kaarolle näyttää olevan tyypillistä, että hän lukee jonkun
innostavan kirjan ja kirjoittaa sitten siitä kelpo kolumnin.

Ei taida olla ollenkaan huono ominaisuus toimittajalle (tai kenellekään); lukee itseään innostavan kirjan, ja jakaa kokemansa oivallukset ja innostuksen toisten kanssa omalla persoonallisella tyylillään. Silloin ei haittaa, vaikkeivät kaikki 'tieteelliset' asiat osuisikaan kohdalleen justiinsa ja jetsulleen, vaan kirjoittajan oma persoonallinen oivallus ja kokemus ovat lukijoille arvokkaita - ja ennen kaikkea se, että hän jakaa ahaa-elämyksensä toisten ihmisten kanssa, kutsuu toisetkin pohtimaan asioita, jotka hän on kokenut innostavina ja kiehtovina.

Me olemme usein kuin amerikkalaisia myyntitykkejä japanilaisten haikurunoilijoiden illallisella, emmekä edes huomaa, miten rusennamme herkkiä introverttejä tunnottoman kengänpohjamme alle.

Niin pahasti toimittajan ajatus rusentavista ekstroverteistä tunnottomine kengänpohjineen 'särähti korvaan', että jatkan vielä...

Ennemmin kuin että ajateltaisiin ekstroverttien rusentelevan ja polkevan introvertteja jalkoihinsa, voitaisiin nähdä noiden kahden 'vastakkaisen' luonteen täydentävän toisiaan molemmille myönteisellä ja voimaannuttavalla tavalla.

Ihana kirjoitus.
Osin kyllä juuri mustavalkoistava.

Olen kärsinyt siitä aina, ettei minua hyväksytty sisäänpäinkääntyneenä
hissukkana oikein missään, ei edes omassa perheessäni..

Se, että me ollaan hyvii ja te pahoi, ei oo hyvä ajattelutapa.


Nykyaika ja läsimainen elämäntapa suosii ekstrovertteja ehkä, tai sitten ajattelen vääristyneesti itse.

Entä sitten me välimuodot? Vai onko meitä olemassakaan?

Nimen omaan on (Rorschachissa ambiekvaali).

Taitaa itse Jung todeta, että ekstravertit ovat sitten syvemmälti introvertteja
ja ekstravertit introverttejä(?).

Mutta luontevimmin dikotomia sopii sosiaalipsykologisiin konteksteihin.

Hilppa kirjoitti:Entä sitten me välimuodot? Vai onko meitä olemassakaan?

Varmaan olette olemassa, mutta ette aiheuta ongelmia itsellenne enempää kuin muillekaan; siksi teistä ei puhuta - ettekä puhuta, kuten selkeät ekstrovertit ja introvertit tekevät...
Teistä ei ole haittaa eikä harmia kenellekään, ei teille itsellennekään; niinpä ette pääse keskustelujen keskipisteiksi, vaan ekstrovertit ja introvertit vievät ne paikat luonteensa äärimmäisyyksien vuoksi.

Olisiko jotenkin noin?

Ei, on paljon muita tekijöitä, kuten lahjakkuus, henkilökohtainen viehätys,
sosiaaliset taidot ym.

Amerikassa arvostetaan ulospäinsuuntautuneisuutta
ja esim. Kiinassa hiljaisuutta.

Onhan se kiva, että edes joku jossain löytää positiivista sanottavaa intoverteista ihmisistä.

Ei kai se ole muilta pois.

Tottakai luonteenpiirteitä on enemmänkin ja nämä kaksi eivät ainoastaan määritä, sitä
minkälainen ihminen on.

Mainoksissa, elokuvissa,työhönotossa, opiskelussa, kaikkialla
länsimaisessa maailmassa, se, joka on hyvä suustansa ja viihtyy ihmisten parissa
on myös enemmän noteerattu ihmisenä, vaikka sen ei pitäisi määrittää
teetkö esim. työsi hyvin ja oletko muuten miellyttävä.

Jail kirjoitti:Amerikassa arvostetaan ulospäinsuuntautuneisuutta
ja esim. Kiinassa hiljaisuutta.

Sinäpä sen sanoit; aasialaisessa kulttuurissa tosiaan taitaa vaitelias sisäänpäinkääntyneisyys olla yleistä ja normaalia.

Muistan joskus vuosia sitten yhdessä maassa asuessani erään japanilaisen sanoneen minulle, että hän tuntee yhteenkuuluvuutta suomalaisten kanssa, koska suomalaiset hänen mielestään ovat niin paljon japanilaisten kaltaisia.

Suomalaiset ovat länsimaalaisiksi aikamoisen sulkeutunutta ja itsensä ympärille käpertynyttä porukkaa, joka tarvitsee laajan 'reviirin' ympärilleen tunteakseen olonsa mukavaksi ja turvalliseksi. Taisi japanilainen nähdä sen ominaisuuden suomalaisissa tuttuna ja turvallisena, ja siksi tunsi sukulaissieluisuutta suhteessa suomalaisiin. Japanissa on paljon kansaa, mutta he hakevat itselleen tarvitsemansa laajan tilan psyykkisin keinoin, koska eivät voi paeta korpien kätköihin, kuten suomalaiset tekevät.

Amerikkalaisiakin kibbutsissa oli, mutta he varmaan ulospäin pursuilevan energisyytensä kanssa olivat nuorelle japanilaiselle vieraan oloisia - vaikka miten tarkoittivat toisille hyvää ylenpalttisella ja 'meikäläisittäin' tunkeilevalta tuntuvalla ystävällisyydellään.

Hans Eysenck (referoinut Yrjö Ahmavaara) on ylistänyt introvertteja.

Meillä suomalaisilla on sanottu olevan erityinen piirre, suomalaiskansallinen hiljaisuus. Siitä keskustelivat radiossa 2000-luvun alkuvuosina lähetetyssä sarjassa kolme viisasta miestä. Kaksi heistä kirjailijaa ja yksi sosiologian tutkija ja filosofi. Kirjailijat olivat vaihtuva pari. Mukana Jari Tervo, Kari Hotakainen, Matti Mäkelä, jos en väärin muista. Aiheena oli siis suomalaisen miehen hiljaisuus tms. josta Mäkelällä (jos oikein muistan nimen) oli oma mielenkiintoinen näkemys. Kerran hän maaseudulla kävi kyläbaariin istumaan. Viereen tuli mies sen näköisenä, että tunnisti ehkä kirjailijan. Ei puhunut mitään. Kumpikin joi tilaamansa. Lopultakin hiljaisuus rikkoutui. Mies sanoi Mäkelälle: "Et sitten voittanut Finlandia-palkintoa".

Mäkelän mielestä voitaisiin sanoa jopa niin, että törkeys rikkoo suomalaisen hiljaisuuden. Ei hiljaisuus paha ole. Sen jälkeinen tila voi olla.

En löytänyt Ylen arkistosta tuota radio-ohjelmasarjaa, vaikka etsin.

Tai suomalainen katkaisee hiljaisuuden afrikkalaisen kanssa:
"Sitä ollaan sitten neekereitä!"