Kirjoittaja Raatelulammas » 08.04.2010 07:51
Ehkäpä ahdistuneisuuden oireita on helpompi hoitaa lääkityksellä kuin masennuksen oireita. Mutta oman kokemukseni mukaan ei ole mielekästä ottaa aina rauhottava lääke, tai nostaa muun, ahdistuneisuuteen tarkoitetun, lääkityksensä annosta. Mielestäni kroonisesta ahdistuneisuus-häiriöstä kärsivä joutuu opettelemaan sietämään tuskaansa, ainakin jossain määrin. Muuten olisin niin lääketokkurassa lähes aamusta iltaan, etten pystyisi mm. käymään töissä. Rauhottavia lääkeitä runsaasti ja päivittäin käytettäessä niihin nousee toleranssi, ja vieroitusoireet pahentavat suuresti ahdistuneisuus-oireita.
Minun ahdistuneisuudeksi todetut oireet ovat tuttuja minulle ihan pienestä lapsesta asti, niin kauan kuin muistan. Minua ahdistaa usein kun odotan unta vuoteessani iltaisin, kun herään ammulla, kun olen töissä, kaupungilla jne. Ahdistuneisuuteeni liittyy runsaasti epämiellyttäviä fyysisiä tuntemuksia. Henkeä ahdistaa, oksettaa. Rintaa puristaa kovaan. Sydän tuntuu muljahtelevan inhottavasti. Myös epärealistisia, mutta silti hyvin häiritseviä tuntemuksia ovat etenkin tuntemukset siitä, että kehossani on ammottavia aukkoja, ja että kehoni on ontto, tyhjä. Tunnen että rintalastan kohdalla on iso ammottava reikä läpi kehon. Se on kauhea tunne. Välillä kokeilen kädellä, että onko siinä todella muka iso aukko. Vaikka usein yritän olla kokeilematta kädellä, peläten, että jospa se aukko onkin siinä. Pahimmilaan tunnen toisen, syvän ja ison aukon, joka menee kehoni sisään vaginani ja peräaukkoni kohdalta, siis yksi iso onkalo sisääni. ja sisältä olen tyhjä ja ontto. Hikoilen nihkeää kylmää hikeä. Usein voi vapisuttaa. Lihaksia on vaikeaa rentouttaa. Itkettää, kauhistuttaa, tahtoo kuolla. Vaikka olisi jo aika väsynyt, ja tahtoisi nukahtaa. Tuollaisia oireita laukaisevat myös se, jos ajattelen perheen jäseniäni, edesmenneitä ja vielä läsnä olevia. Yleensäkin menneitä tai nykyisiä ihmissuhteitani. Tai omaa lapsuuttani, omaa menneisyyttäni. Ja kun ajattelen tulevaa päivää, tai edessä olevaa työpäivää. Kehossani voi olla erilaisia vapinoita, jännitystiloja, joskus pieniä kouristuksia. Saatan usein alkaa inhota omaa kehoani ja persoonaani niin paljon, etten osaa sitä kuvata, se on pohjatonta, makaaberia inhoa. Lapsesta saakka olen myös kokenut usein olevani itseni ulkopuolella, esimerkiksi olevani herneen kokoinen pieni piste ilmassa, napani kohdalla. Mutta se saattaa ehkä olla lähinnä jotain dissosiatiivista (?) liittyen persoonallisuushäiriööni. Kun olen esimerkiksi töissä ahdistuneena, on välillä miltei mahdotonta keskittyä asioihin, tai ajatella muutenkaan kovin selkeästi. Pää on kuin puristuksissa. Ihmisten keskuudessa on hyvin vaikeaa olla. Saatan alkaa änkyttämään puhuessani. En tahtoisi puhua mitään. Usein joudun vetäytymään edes hetkeksi yksinäisyyteen vessaan, tyhjänä oleviin sauna- tai pesutiloihin tms. Itsemurhasta haaveileminen auttaa jaksamaan, ja se, että yrittää suunnitella eri tapoja tappaa itsensä. Ainoa lohtu mitä osaan kuvitella, on, että kuolisin. Jos vain voin, otan Seroquelin tai Diapamin. Aina en oikein voi. Ja ei se Seroquel niin nopeasti auta. Mutta se auttaa kauemmin kuin Pami. Koen että olen joutunut sietämään, ja joudun jatkossakin sietämään, hyvin pitkälti näitä oireita, koska aina ja ja joka paikassa en voi lääkitä oireitani, ainakaan tarvittavissa määrin.
Kiitos, Mirri, kun jaoit kokemuksiasi psykoterapiasta! Mahtavaa että sinäkin olet saanut hyvää terapiaa. Kumpa mahdollisimman moni saisi, ja mahdollisimman aikaisessa vaiheessa!
Mielialalääkettäni on vaihdeltu vuosien mittaan monta kertaa. Tarvitsen aamuksi sellaisen lääkkeen, joka auttaa lamaannuttavaa apaattista masennusta vastaan. Nykyinen lääkkeeni on toiminut hyvin sellaisena, olematta kuitenkaan liian kiihdyttävä, niin kuin muutama lääke on ollut.
Kuten sanottu, minusta on aika älytöntä yrittää vertailla, kumpi on pahempaa, masennus vai ahdistuneisuus.