Psykopatologia.munfoorumi.com

(NARSISTINEN LUONNEHÄIRIÖ)

http://www.sampo2002.oulu.fi/psykopatit ... ologia.htm

"2. Separaatio eli erilliseksi tuleminen

Symbioottinen vaihe päättyy, kun lapsi alkaa tajuta, ettei hän ole yhtä äidin kanssa. Fyysisen erillisyyden havaitseminen on ehto psyykkisen erillisyyden muodostumiselle. Sitä psyykkistä kasvutapahtumaa, jossa lapsi tajuaa erillisyytensä, kutsutaan separaatioksi. Ensimmäisen ikävuoden lopussa ja toisen alussa on lapsen kehityksessä voimakas omien toimintojen harjoittelemisen vaihe, jolloin lapsi oppii kävelemään ja hänen oman motoriikkansa hallinta lisääntyy ratkaisevasti. Tässä vaiheessa lapsi tarvitsee rajattomasti ihailua ja hänen täytyy saada tuntea, että hän on maailman taitavin, pidetyin ja paras lapsi. Hänen täytyy saada kokea mahdollisimman paljon onnistumisen elämyksiä ja mahdollisimman vähän arvostelua. Nämä onnistumisen elämykset ovat pohja hänen itsetunnolleen, jolloin hän pystyy myöhemmin hyväksymään itsensä puutteineen ja tunnustamaan ne, mutta arvostamaan itseään niistä huolimatta."


Mitä tapahtuu aikuiselle, joka kokee terapiassa erillistymisen, mutta jää kuitenkin aina kaipaamaan äidin pyyteetöntä ihailua? Huono itsetunto, ainakin .

Jari Ehrnrooth: Vierashuone

Hyvää tapahtuu; ko. pyrkimykset, kaipaukset ja tunnot menettävät imperatiivisen luonteensa.

Vauvassa ei välttämättä ole kokemusta omasta ajallisesta jatkuvuudesta. Aika epätodennäköistä minusta on, että olisi. Äidissä toki voi olla kokemus siitä, ymmärtäessään vihaisen ja onnellisen vauvan olevan yksi ja sama olento. Mutta vauva itse tuskin omaa sellaista metapositiota itseensä nähden, että kokisi, että "no, minä nyt olen vihainen, ja tunnen olevani täynnä pahaa, mutta noin niin kuin kokonaisuudessaan, pitkässä juoksussa, olen hirveän rakastettava." Pikemminkin on itse pahuus pahan olon vallitessa, ja yhtä auringonkin kanssa hyvän vallitessa, vailla "korkeamman tason käsitystä" siitä, miten asia mahdollisesti pitemmästä perspektiivistä katsoen on.

No, tietenkin aikuinenkin on yhdellä hetkellä hyvä, toisella paha, ja niin edelleen, mutta minusta aikuisissa on aika usein hahmottuneena tällaisten hetkellisten kokemusten yläpuolelle jonkinlainen kokonaiskuva omasta ominaislaadustaan myös. Joka vauvalta minusta puuttuu.

Niin minusta voisi sitten miettiä, että olisiko kuitenkin täsmällisempää kielenkäyttöä puhua vaikka "ajallisen jatkuvuuden kokemuksen saavuttamisen tavoista" tai vaikka "yhdeksi tulemisesta" kuin erilliseksi tulemisesta. Näin niin kuin ehdotuksena ties kenelle. Vaikka Margaret Mahlerille, jos sattuu lukemaan, ja on vielä elossa ja osallistuu aihetta koskeviin keskusteluihin.

On kyllä minustakin totta, että erillisyys on fundamentaali haaste lapselle, ja miksei aikuisellekin. Mutta onko siihen haasteeseen menestyksekäs vastaaminen todella erilliseksi tulemista. Kuka on erillinen, kädet pystyyn. Jos onkin vaikka erilaisia ajallisen jatkuvuuden kokemuksen saavuttamisen menetelmiä, jotka tarjoavat erilaisia välineitä erillisyyden tarpeitten kanssa toimeen tulemiseen. Erillisyys haaste, johon ihmisen on vastattava, ihmisten välineissä tulla sen kanssa toimeen eroja. Ei erilliseksi tulemista, vaan erillisyyden kanssa toimeen tulemisen välineitten kehittymistä. No en tiedä. Kuullostaa hienolta.

Öö, en varmaankaan ymmärrä vastauksianne.

Miten hyvään hoitajaan kohdistuvat toiveet voivat olla luonteeltaa imperatiivisia? Ja mitä, jos ne eivät menetä?

Ve e: Minä olen luullut, että erillisyyden kokemus (=? itsenäistyminen) on ehto mielen terveydelle. En ole ajatellut sitä jatkumona vaan joko tai.

Niin mitä erillisyys kaikkiaan tarkoittaa? Joillekin vaikeaa olla erillinen yksin ja toisille yhdessä ja joku ei ehkä koe ongelmaa kummassakaan, mutta toiset huomaavat , että kaikki ei hänellä kunnossa erillisyyden suhteen.

Tarkoitin: Rossi (http://personal.inet.fi/koti/rossi/ps2m.html): separaatio = irtautuminen, symbioosin purkautumiseen johtava sisäinen kasvuprosessi.

Crocodile Gena kirjoitti:Ve e: Minä olen luullut, että erillisyyden kokemus (=? itsenäistyminen) on ehto mielen terveydelle. En ole ajatellut sitä jatkumona vaan joko tai.

Niin, varmaan se on ehto. En oikein tiedä. Usein kieli on hirveän epämääräistä, ainakin sellaisena kuin "maallikko" sen tuntee. Margaret Mahleria, josta ketjun ensimmäisessä linkissä puhuttiin, on moitittu jostain vauvoihin liittyvästä asiasta paljon. Hän on puhunut jostain primääristä autismista tms. ja ymmärtänyt vauvan kokemuksen kaoottiseksi ja karmeaksi minun mielikuvani mukaan. Tällaiset ajatukset on sitten kiistetty, kuten käsittääkseni vaikka Mahlerin kanssa työskennelleen Daniel N. Sternin kirjan The Interpersonal World of The Infant johdannossa. Minä sitten vain kaiun jotenkin tällaisia juttuja, en asiaa ymmärrä, sekavakin olen. Täysi harrastelija näissä. On korostettu -- empiiriseen tutkimukseen perustuen -- vauvojen hämmästyttäviä sosiaalisia kykyjä, jotka ilmaantuvat varhain. Mutta minä järkeilin, sekavassa päässäni, että sosiaalisesti kyvykäs ei välttämättä omaa ajallisesti jatkuvaa kuvaa itsestään, mutta jokaisen melkein sellainen on jollain tavalla saavutettava. Kuvittelin kai välittäväni Mahlerin ja Sternin välissä. En tiedä. Vauva ei yhtä äidin kanssa omassa kokemuksessaankaan, kuvittelin. Ei "alkuperäistä ykseyttä", ainoastaan alkuperäinen ykseyden puute. Siis ajallisen jatkuvuuden. Siis: "Ei alkuperäistä ykseyden puutetta seurauksena alkuperäisestä ykseydestä äidin kanssa, vaan alkuperäinen ykseyden puute siinä mielessä, että ei voi kokea omaavansa jatkuvuutta ajassa, vaan on aina kulloistenkin tuntojensa 'armoilla'".

Winnicott tunnetaan sellaisesta lentävästä lauseesta, kun "there is no such thing as a baby. . . . A baby cannot exist alone, but is essentially part of a relationship." Tähän mahtuu paremmin mahdollisuus, että vauva myös voi omalla tavallaan kokea erillisyyttä, vaikkei voikaan kokea olevansa ajallisesti jatkuva. Tai sitten ei.

Crocodile Gena kirjoitti:Mitä tapahtuu aikuiselle, joka kokee terapiassa erillistymisen, mutta jää kuitenkin aina kaipaamaan äidin pyyteetöntä ihailua? Huono itsetunto, ainakin .

Luulisi, että erillistyminen voisi sitten ajan mittaan tarjota välineitä sen huonon itsetunnon (ja yhä jäljelle jääneen pyyteettömän ihailun perään haikailun) ymmärtämiseen, ja pyyteettömän ihailun kaipuun imperatiivisen luonteen tms. heikkenemiseen. En kyllä tiedä. Olen itsekin vaikeuksissa tällaisten kanssa. Arvailua.