Voimala / Masennus

[Riidankylväjä]

"Masennuksen salaisuus. Nappeja, D-vitamiinia vai vertaistukea? Mukana kipulääkäri Pirjo Lindfors, sosiaalipsykologi Jukka Tontti, psykiatri Maria Vuorilehto ja opinto-ohjaaja Leila Ahlqvist. "

http://areena.yle.fi/video/1300483509105

[Riidankylväjä]

"Olemme psykososiokulttuurisesti degeneroituneita täällä länsimaissa ja olemme unohtaneet yhteisöllisyyden, tanssin ja musiikin, tarinoiden kertomisen ja kosketuksen merkityksen..." Sanoi kipulääkäri Pirjo Lindfors.

[Riidankylväjä]

Kosketelkaa toisianne.



http://www.karjalainen.fi/Karjalainen/M ... 36768.html

[deontti]

Mielestäni tuon kipulääkärin mukanaolo suuntasi keskustelua vähän liikaa siihen painotukseen, että puhuttiin kipupotilaista ja niiden masennuksesta. On varmaan hyvin harvinaista, että pitkäaikaisesta kivusta kärsivät potilaat ei masennu...

Mutta mahtuihan tuohon ohjelmaan paljon muutakin. Mm. lääkärien vaihtuvuuden kritisointia.

Sitä yhteisöllisyyden peräänkuuluttamista oli ehkä hiukan liikaa. Että ei tarvi psykologia, vaan naapuri tai pilates-ryhmä auttaa...

[Gyver]

.

[Maria]

Sitä yhteisöllisyyden peräänkuuluttamista oli ehkä hiukan liikaa. Että ei tarvi psykologia, vaan naapuri tai pilates-ryhmä auttaa...

(Lyhensin lainausta.)

En pitänyt Voimalasta tällä kertaa niin paljon. Minustakin liian heppoisia ratkaisuja tarjottiin. (Ei sillä, että olisin odottanut syntyjä syviä, vaan siksi, että jokin sävyssä ei miellyttänyt minua eikä saanut minua hyvälle mielelle.) Mitä loppujen lopuksi tarkoittaa yhteisöllisyyden korostaminen silloin, kun ihmisellä ei ole ystäviä eikä niinollen voi kokea suurta yhteisöllisyyttä? Valitettavasti olen kokenut, että silloin, kun itse on pohjilla, ei ystäviin ja sukulaisiin voi olla yhteydessä ja valitettavasti ne läheisetkin voivat pahimmillaan olla jopa alkuperäisen tuskan luojia. Niin kauan, kun jaksaa kuunnella monologeja ja läheisten vuodatusta, voi heidän kanssaan olla vuorovaikutuksessa. Entä sitten, kun ei enää jaksa? Ystävyys, läheisyys ja sosiaalinen vuorovaikutus tarkoittaa jatkuvassa kompromissien tilassa oloa. Jotta voi joskus itse saada edes hippusen, joutuu antamaan, myötäelämään ja myötäilemään todella paljon. Sitäpaitsi nykyaikana masentuneen on vaikea saada myötätuntoa, koska kukaan ei halua lähelleen masentunutta. Ihmiset pelkäävät masentunutta ja välttelevät häntä. Hyvin usein sen sijaan kulee tarinoita sarjassa "Mä kävin silloin tosi pohjilla". Onko tämä kansallisuushyveemme ja pyrkimyksemme saada osaksemme ihailua ja kunioitusta? Miksi kukaan ei sano, että juuri nyt olen pohjilla, silloin kun se tapahtuu, vaan ainoastaan puhuu asiasta jälkeenpäin?