Psykopatologia.munfoorumi.com

En osaa käyttää oikeaa terminologiaa, mutta yritän hahmotella: Onko niin, että ihminen hakee (pari)suhteisssaan samantyyppistä syvää (?) yhteyttä, joka hänellä on ollut vanhempaansa? Mikä tämä yhteys oikeastaan on? Miten terapia suhteutuu tällaisen syvän yhteyden etsimiseen? Entäpä vaikka taide, tai uskonto?

Vanhempaansa? - En tiedä. Kyllähän jonkinlainen yhteys tuntuu ihan kivalta (kait yleensä).

^Lapsi-vanhempi ensimmäinen ihmissuhde?

Kyllä kai; symbioottinen sellainen.

Kyllä semmoinen yhteys on mahdollista ja tuntuu hyvältä. En usko, että se olisi symbioosiakaan, vaikka se kai se on se
"kadotettu paratiisi" jokaisella ihmislapsella.

Puolison kanssa, tai oman lapsenkin, voi puuhailla omiaan tai tehdä jotain yhdessäkin, eikä aina tarvitse sanoa mitään. Syntyy tunne, että toinen on läsnä, uppoutuu samaan tekemiseen kuin itsekin tai kumpikin puuhailee tyytyväisenä omiaan, mutta toinen on kumminkin läsnä. Toinen on läsnä myös pidempien erojen aikana, vaikkapa työmatkoilla tai eri paikkakunnalla asuessa psyykkisesti. Äänen kuuleminen puhelimessa riittää palauttamaan "turvallisen" läheisyyden tunteen.


Lapselle kehittyy vähitellen kyky säilyttää äidin kuva mielessään, kun äiti on poissa. Ensin lapsi käy vähän väliä tankkaamassa äidin luona turvallisuutta ja tekee vain pieniä tutkimusretkiä tai leikkii yksin lyhyen ajan. Sitten retket pitenevät. Tarhassa ja nukkumaan mennessä transitionaaliobjekti, se unilelu tms., toimii äidin korvikkeena.

Omalla kohdallani ainakaan ei pidä paikkaansa se, että olisin hakenut samantyyppistä yhteyttä kumppaniin kuin se yhteys mikä minulla on ollut vanhempiini tai vaikkapa lapsiini.

Kukapa täällä nyt mistään "insestistä" puolison kanssa puhuu. Tarkoitan sanatonta yhteyttä ja ymmärrystä. Siihen ei tietysti parane luottaa, kun tulee kiistoja. Ei se kumppani silloin ilman sanoja ja keskustelua voi tietää, mitä toinen haluaa ja tarkoittaa. Joskus hyvinä hetkinä tuo on mahdollista läheisten kanssa. Ja rauhoittavaa ja vapauttavaa. Ei tarvitse esittää mitään, olla mitään, sanoa mitään.

Terapiassakin terapeutti voi kuunnella kolmannella korvalla syntynyttä hiljaisuutta: onko se tyytyväistä, onnellista, hyvää, syvää yhteyden tunnetta, vihamielistä vaikenemista, ahdistuksen takia täysin lukkoon menemistä tms.

minätäällä kirjoitti:Kukapa täällä nyt mistään "insestistä" puolison kanssa puhuu. Tarkoitan sanatonta yhteyttä ja ymmärrystä. Siihen ei tietysti parane luottaa, kun tulee kiistoja. Ei se kumppani silloin ilman sanoja ja keskustelua voi tietää, mitä toinen haluaa ja tarkoittaa. Joskus hyvinä hetkinä tuo on mahdollista läheisten kanssa. Ja rauhoittavaa ja vapauttavaa. Ei tarvitse esittää mitään, olla mitään, sanoa mitään.

Terapiassakin terapeutti voi kuunnella kolmannella korvalla syntynyttä hiljaisuutta: onko se tyytyväistä, onnellista, hyvää, syvää yhteyden tunnetta, vihamielistä vaikenemista, ahdistuksen takia täysin lukkoon menemistä tms.

En tiedä mistä rivien välistä luit tms., en missään tapauksessa viitannut minkäänlaiseen "insestiin".

Puhuit ettet hae samantyyppistä yhteyttä kumppaniin kuin omiin vanhempiin tai lapsiin. Kuka hakee? Sehän olisi IKÄÄN KUIN "insestiä", jos hakisi kumppanista omaa vanhempaa tai omaa lastaan.