Kirjoittaja ve?e » 14.03.2010 18:13
Niimpäs voikin. Mä en koskaan huomannut lääkityksen vaikuttavan muhun yhtään millään tavalla silloin kun niitä söi. Paitsi kuulemma vaikuttivat sitä kautta myönteisesti, että KELA katseli tietoa, että niitä syö, mielellään terapiahakemuksissa.
Unien suhteen on ollut monenlaista vaihetta. Mulla oli "ensimmäinen terapia", jonka koin epäonnistuneeksi. Noh, sen aikana unet olivat miltei ainoa kommunikaatioväline kuitenkin. Kannoin terapeutilleni keskimäärin useamman unen viikossa, ja niistä puhumisesta sitten sain apua. En uskaltanut puhua suoraan hänelle. Olin niin valtavan vihainen. Oli myös aika oikeita ongelmia terapiasuhteessa. Hän puhui omista ongelmistaan minulle sillä tavalla, etten sitten kokenut häntä sellaiseksi ihmiseksi, joka kestäisi kaikkea. Olin siis vihainen hänelle. Lisäksi hän tunsi joitakin "loistavista" sukulaisistani. Olen suvun harmaan lampaan pikimusta poika. Hän tunsi joitain loistavia sukulaisiani ja häpesin senkin vuoksi kertoa itsestäni. Kun hän tunsi niitä "loistavia". Mutta unet siis olivat henkireikä, joista valitettavasti kuitenkin salasin hieman. Hän osasi kyllä auttaa niitten tulkitsemisessa aina kun kerroin.
Oli sellaisia vuosia, jolloin unet tulvivat tietoisuuteeni hyvin voimakkaina. Muistin ne vaan. En edes voinut sille mitään. Ne palailivat mieleeni hyvin voimakkaina minä päivän aikana vaan. Oli suora yhteys uniin. Toisessa (nyk.) terapiassani en niistä kuitenkaan sitten mitään kertonut. Jotenkin unista kertoimnen oli siihen ensimmäiseen terapiaan liittyvä juttu. Kerroin toiselle terapeutilleni niistä ensimmäiseen terapiaan liittyneistä vihantunteista täysin suoraan, mutta en ehkä jakanut sitä vihan tunnetta kuitenkaan. Voi olla, ettei hän asian luonnetta sitten täysin ymmärtänytkään. Meni hänen kanssaan eri tavalla. Ajattelin pohjimmiltaan, ettei hänkään kestä kaikkea sitä kauheaa tunnetta, jota minussa oli/on. Mutta tällä kertaa reagoin siis eri tavalla. Toki mulla oli teoria siitä, miksei hän kestäisi. Niin aina. En tiedä oliko se yksi syy, että lakkasin kertomasta unia.
Totuus on, että en nykyään enää muista uniani juuri koskaan. Kai minulla olisi jotenkin terveempi yhteys tunteisiini, jos muistaisin. Ehkä niistä sitten vaan joutuisi puhumaan, jos ne päästäisi tietoisuuteensa.
Siitä, että olen kokenut erinäisistä ihmisistä siellä ja täällä, ylt'yhtenään, etteivät he kestäisi kaikkia tunteitani, jos alkaisin niitä heidän seurassaan kokemaan, on puhuttu viime aikoina terapiassa. Joo, pitäis kertoa unistaan enemmän.
Olempas hullu.