Mikä on normaalia?

[Palle]

Valitettavasti maksumuurin takana

Liika omiin tunteisiin keskittyminen on epäterveellistä kenelle tahansa, mutta erityisesti nuorille, sanoo kaksi tutkijaa. He kertovat myös, miten ahdistunutta nuorta voi auttaa.

https://www.hs.fi/tiede/art-2000011034132.html

[Palle]

Kaikki ovat varmasti kuulleet nuorten mielenterveyskriisistä. Etenkin ahdistuneisuus on lisääntynyt viime vuosina nuorilla ja nuorilla aikuisilla niin, että mielenterveyden häiriöistä on tullut kaikkein yleisin sairauspäivärahan maksuperuste.

Eduskunta hyväksyi joulukuussa lasten ja nuorten terapiatakuun. Toukokuun alusta alkaen alle 23-vuotiaiden tulee päästä mielenterveyspalveluihin kuukauden sisällä siitä, kun tarve on todettu.

Ratkaiseeko terapian saatavuus mielenterveyskriisin? Kannattaako nuorten hakeutua terapiaan mahdollisimman matalalla kynnyksellä?

Olisiko nuorille hyvä tarjota terapeuttista valmennusta jo ennaltaehkäisevästi, esimerkiksi osana koulupäivää tai tukitoimia?

Ei. Tämä on karkeasti ottaen vastaus kahdelta juttuun haastatellulta asiantuntijalta, nuorisolääketieteen dosentti Silja Kosolalta ja Helsingin yliopiston kasvatustieteen professorilta Kristiina Brunilalta.

Molempien mielestä kaikkialle levinnyt mielenterveys- ja terapiapuhe on osasyy mielenterveyskriisiin.

Brunila sanoo, että mielenterveyskriisi on ”hähmäinen” käsite. Kriisi on saatu hänen mukaansa aikaan siten, että kaikenlaiset nuorten kohtaamat vaikeudet on käännetty yhteiskunnassa mielenterveyden ongelmiksi.

Brunila alkoi vuonna 2010 tutkia tukijärjestelmiä, joissa syrjäytymisvaarassa olevia nuoria yritetään auttaa kiinni opintoihin ja työelämään. Tutkimusryhmä kohtasi ilmiön, jota Brunila kutsuu haavoittuvuuden eetokseksi.

Se tarkoittaa, että tukitoimissa nuoria käsitellään ”haavoittuvina”, ja heidän pulmiaan ensisijaisesti emotionaalisina ja psykologisina ongelmina.

Nuori on saattanut kasvaa rahattomassa perheessä, kokea koulussa kiusaamista ja vähättelyä sekä kohdata syrjintää työnhaussa. Vika nähdään silti nuoressa.

Tästä eetoksesta on Brunilan mielestä monenlaista haittaa sekä yksilölle että yhteiskunnalle. Tukea saadakseen nuoren täytyy myöntyä pitämään itseään ongelmana.

Yhteiskunnan epäkohdat taas jäävät huomiotta, vaikka nuorten ongelmia voitaisiin ehkäistä esimerkiksi torjumalla köyhyyttä ja eriarvoisuutta.

”Saattaa johtaa ylenpalttiseen itsensä tarkkailuun.”

Tutkijat ovat havainneet, että koronapandemian jälkeen haavoittuvuuden eetos on vallannut yhä lisää alaa.

Julkisessa keskustelussa koko nuorisosta puhutaan helposti mielenterveysepidemian kautta. Myös menestyjät ovat haavoittuvia: alttiita uupumaan ja palamaan loppuun.

Koska nuorten vaikeuksia käsitellään psykologian ja terapian kielellä, on nuortenkin pakko käyttää sitä, Brunila sanoo.

”Tullakseen kuulluiksi heidän täytyy valittaa ahdistusta tai masennusta ja vaatia diagnoosia.”

Nuoria ei kuitenkaan kannata järjestää terapiaan heti kun jokin ahdistaa, sanoo nuorisolääketieteen dosentti Silja Kosola.

Elämään kuuluu aina myös ahdistusta. Tavanomaiseen nuoruuden tuskaan terapia on ylihoitoa, josta voi myös olla haittoja.

Liika omiin tunteisiin ja tuntemuksiin keskittyminen on epäterveellistä kenelle tahansa, mutta erityisesti nuorille. Monille ei Kosolan mukaan sovi esimerkiksi mindfulness-tyyppinen harjoittelu, jossa pitää kuulostella omaa kehoa.

”Siinä helposti huomaa, että sydän hakkaa ja kädet tärisevät, ja alkaa miettiä, että onko minulla paniikkihäiriö.”

Hengitysharjoitus voi itsessään aiheuttaa tunteen, ettei saa happea, Kosola sanoo.

Parempi konsti ahdistuksen hallintaan voi olla esimerkiksi jääpala nyrkissä sulamassa. Silloin huomio siirtyy sisäisistä tuntemuksista fyysiseen epämukavuuteen.

Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Australiassa kokonaisille koululuokille on järjestetty mindfulnessia tai kognitiivista käyttäytymisterapiaa ennaltaehkäisevässä mielessä.

Tietokirjailija ja toimittaja Abigail Shrier kuvaa kirjassaan Bad Therapy yhdysvaltalaisen koulun aamupiirejä, joissa oppilaat pannaan puhumaan yhdessä murheistaan. Toistuvissa kyselyissä tivataan heidän onnellisuuttaan, suhdetta vanhempiinsa ja itsemurha-ajatuksiaan.

Tutkimuksissa on nähty, että kognitiivisen käyttäytymisterapian periaatteiden opettaminen on lisännyt koululaisten sisäänpäin kääntynyttä mielenterveysoireilua ja mindfulness teini-ikäisten masennusoireita, kirjoittaa Oxfordin yliopiston tutkija, psykologi Lucy Foulkes New Ideas of Psychology -lehdessä.

Foulkes tutkii, mitä haittoja nuorille mahdollisesti aiheutuu kampanjoista, joilla lisätään tietoisuutta mielenterveydestä.

Hän huomauttaa, että samaan aikaan kun mielenterveys- ja terapiapuhe on valtavasti lisääntynyt länsimaissa, ahdistus-, masennus-, ja syömishäiriöiden esiintyvyys on vain kasvanut.

Foulkesin mukaan lisääntyvä tieto voi tuoda esiin alidiagnosoituja ongelmia, vähentää häpeää ja rohkaista hakemaan apua. Se on hyvä asia.

Ei-toivottu vaikutus on, että lieväkin ahdistus tulkitaan mielenterveyden häiriöksi, joka vaatii hoitoa. Se voi vaikuttaa haitallisesti nuoren minäkuvaan, saada hänet pitämään itseään psykologisesti haavoittuvana ja luoda itseään toteuttavan ennusteen.

Näin on Suomessakin alkanut käydä, Kosola arvelee.

”On kapeutunut se, mitä pidetään normaalina.”

Kosola on toiminut kymmenen vuotta koulu- ja opiskelijaterveydenhuollon lääkärinä ja julkaissut tutkimusta kouluterveydenhuoltojärjestelmästä, poissaoloista ja nuorten somekäyttäytymisestä. Nykyisin hän työskentelee Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen tutkimusjohtajana.

Kosola ei ole kuullut, että Suomessa nuorten murheita käsiteltäisiin yhdessä koululuokissa.

”Jos niin tehtäisiin, kehottaisin heti lopettamaan.”

Psykopuhe vaikuttaa nuoriin voimakkaasti. Kun kokemuksia ja diagnooseja jaetaan kavereiden kesken ja somessa, nuoret löytävät helposti niistä itsensä ja päättelevät, että minullakin on ahdistushäiriö tai adhd.

Viime vuonna julkaistu laaja suomalainen tutkimus osoitti, että mielenterveyden häiriöt voivat tarttua koululuokissa. Tutkimuksessa oli mukana yli 700 000 yhdeksäsluokkalaista 860 suomalaisesta koulusta. Nuoria seurattiin yhdeksännen luokan lopusta alkaen, keskimäärin 11 vuotta.

Mielenterveysdiagnoosin saaneiden luokkakavereiden määrä oli yhteydessä kohonneeseen riskiin saada itsekin diagnoosi.

Kosola varoittaa, että liiallinen diagnoosihakuisuus uhkaa vaikuttaa nuorten identiteetin muotoutumiseen.

”Kun olemme tutkineet nuoria, joilla on esimerkiksi diabetes, epilepsia tai reuma, he toivovat tulevansa nähdyiksi kokonaisina ihmisinä eivätkä sairauden kautta. Sen sijaan adhd:sta, syömishäiriöstä tai ahdistuneisuudesta näyttää muotoutuvan somessa joillekin nuorille koko identiteetti.”

Se voi estää psykologista kasvua ja toipumista.

Kosolan mielestä jonkinlainen mielenterveyskriisi on kuitenkin totta.

Mielenterveyden häiriöt ovat lisääntyneet äkkijyrkästi samaan aikaan, kun älypuhelimet ja sosiaalinen media ovat alkaneet hallita nuorten elämää ja syrjäyttää suoraa kanssakäymistä toisten ihmisten kanssa.

Sama on tapahtunut kaikissa länsimaissa. Kyse ei voi olla vain koulutuspoliittisista ratkaisuista ja muista paikallisista olosuhteista, Kosola sanoo.

Yksi syihin yltävä lääke pahoinvointiin on Kosolan mielestä älypuhelimen käytön rajoittaminen.

”Jos ei nuku riittävästi vaan räplää puhelinta, on luonnollista, että maailma alkaa näyttää synkältä. Kun tuntuu pahalta, ei kannata jatkaa doomscrollaamista.”

Koska terapia on kallista, suunnitteilla on paljon nettiterapiaa. Se voi Kosolan mielestä olla monelle erityisen huono vaihtoehto.

”Jos nuoren ongelma on, että hän on yksin ja liikaa somessa, siihen ei auta että tekee harjoituksia yksin somessa. Silloin tarvitaan toista ihmistä.”

Teini-ikään tullessaan lapsi alkaa joka tapauksessa havainnoida uudella tavalla maailmaa ja hakea omaa paikkaansa. Siitä syntyy usein ahdistusta.

Kosola arvelee, että suuri osa nykyisestäkin ahdistuksesta on teiniangstia, jota on ollut aina. Jos nuori sanoo, että ahdistaa, hänen ei heti tarvitse jäädä pois koulusta eikä hakeutua terveyspalveluihin, Kosola sanoo.

Sen sijaan aikuisen pitää istua juttelemaan nuoren kanssa. Hänen kanssaan voi muistella, miten hän on aiemmin päässyt yli vaikeista asioista, vaikkapa ensimmäisestä koulupäivästä tai vanhempien erosta.

”Selviämisen kokemuksia kannattaa etsiä nuoren omasta elämästä. Ei kertoa, miten Suomi jälleenrakennettiin”, Kosola neuvoo.

Tärkeä juttukaveri voi olla isän tai äidin lisäksi vaikka urheiluvalmentaja tai opettaja.

”Aika isolle osalle riittää luotettava aikuinen, jolle voi uskoutua ja jonka kanssa pohdiskella elämää, saada ehkä jonkin vinkin. Se on kestävämpää kuin että jokainen, joka sanoo ahdistus, ohjataan psykologille tai lääkärille.”

Vastoinkäymiset herättävät vaikeita tunteita. Se on luonnollista, Kosola sanoo. Näitä ikäviä tunteita ei voi poistaa, vaan niistä täytyy luovia läpi.

Brunilan mukaan on selvää, että osa nuorista reagoi, kun heihin kohdistuu valtavasti odotuksia ja paineita olla tietynlainen ja tietyllä tavalla.

Brunila sai nuorena rauhassa ”hörhöillä”. Hän kävi 1980-luvulla lukion koska äiti pakotti. Sen jälkeen hän reissasi, oli työttömänä, teki välillä vähän töitä.

”Eikä kukaan ajatellut, että olen syrjäytymisvaarassa.”

Yliopisto-opinnot hän aloitti vasta 28-vuotiaana. Silloin hän olikin valmis opiskelemaan nopeasti.

”Nykyisin pitäisi hyvin varhain olla työmarkkinahenkinen ja tietää, mihin haluaa ohjautua. Nuorilla on hyvin erilaisia edellytyksiä vastata näihin vaatimuksiin.”

Koulutuksen ulkopuolelle jääneille tarjotaan Brunilan mukaan paljon erilaista ohjausta, valmennusta, vertaistukiryhmiä, kuntoutusta ja työpajoja. Yleensä kyse on 3–6 kuukauden interventioista, joissa nuoria ohjataan katsomaan sisään päin, työstämään olemustaan ja ominaisuuksiaan.

Parempaa apua olisi Brunilan mielestä pääsy koulutukseen, joka todella johtaa johonkin, tutkintoon tai työelämään.

Ennen kaikkea nuorten pitäisi saada etsiä paikkaansa, tehdä virheitä ja muuttaa suuntaa ilman että heitä pidetään epäonnistujina. Brunila sanoo, että yliopistossa moni nuori aikuinen on tarttunut hänen ajatuksiinsa huojentuneena.

”Luennon jälkeen on tultu sanomaan, että ekaa kertaa elämässä ymmärrän, ettei ongelma ole meissä. Että nyt tuntuu kevyemmältä.”
Milloin tarvitaan ammattiapua ja terapiaa?

Milloin ammattiapu todella on tarpeen ja nuoresta on syytä olla huolissaan? Silja Kosola vastaa:

Nuorena on tyypillistä, että mieliala vaihtelee jyrkästi. Jos huono mieliala on kestänyt kaksi viikkoa ilman mitään valonpilkahdusta, kannattaa pyytää tapaamista koulu- tai opiskelijaterveydenhuollosta psykologilta tai kuraattorilta.

Nämä palvelut ovat kaikille nuorille saatavilla ja niissä osataan ohjata eteenpäin oikean avun äärelle.

Terapia voi olla avuksi nuorella todetussa keskivaikeassa mielenterveyden häiriössä. Vaikeissa tapauksissa terapia on potilaalle liian raskasta. Silloin tarvitaan muuta hoitoa.

Nuoresta on syytä olla huolissaan myös silloin, kun moni elämän osa-alue näyttää menevän pieleen samaan aikaan, esimerkiksi jos nuori lopettaa kaiken harrastamisen ja kouluarvosanat laskevat kautta linjan.

Vakaviin ongelmiin viittaa sekin, että nuori lakkaa noudattamasta mitään kodin sääntöjä menemisessään ja tulemisessaan, nukkumisessa ja hereillä olossa. Täydellinen vetäytyminen kontakteista voi olla jopa merkki skitsofreniasta.

Vanhempien kannattaa olla hereillä myös ruokavalion muutoksissa. Moni nuori havahtuu eettiseen ajatteluun ja ryhtyy kasvissyöjäksi tai vegaaniksi. Vaarallista on, jos syöminen alkaa supistua sitäkin valikoivammaksi.