Helsingin Sanomat 8.4.2018.
#metoolle oli yksi syy ylitse muiden, ja sen tietää ”kiilusilmä feministi” Kaari Utrio – hän myös kertoo, miksi kohta tulee raju takaisku
Kirjailija Kaari Utrio osasi jo tilastoja lukemalla odottaa #metoota. Muutos voi hänestä olla yhtä merkittävä kuin Ranskan vallankumous aikanaan.
Väistämätöntä. Odotettavissa.
Kirjailija Kaari Utrio sanoo odottaneensa jotain #metoo-kampanjan kaltaista tapahtuvaksi jo viitisentoista vuotta. Ei hän tietenkään tiennyt, mitä täsmälleen ottaen tapahtuisi tai missä muodossa muutos tulisi.
Tervetullut seksuaalista ahdistelua vastustava kampanja kuitenkin oli.
”Että minä sain vielä tämänkin nähdä”, hän iloitsee. ”Ikäni olen tehnyt työtä naisten aseman parantamiseksi, ja nyt näen, miten nuoret naiset nousevat puolustamaan oikeuksiaan ja sanovat, että kouriminen ei käy.”
Mistä hän tiesi, että jotain isoa tapahtuisi?
Tilastoista. Naisten koulutus- ja varallisuustaso on noussut niin voimakkaasti, että pakko sen on näkyä. Kun koulutettuja, itsenäisiä naisia on riittävästi, he alkavat ajaa omia etujaan. Niin on käynyt historiassa aina ennenkin: kun heikossa asemassa olevan ryhmän koulutustaso nousee ja ryhmä on tarpeeksi suuri, se rysäyttää muutoksen käyntiin.
Utrio tuntee nämä muutokset hyvin. Erityisen hyvin hän tuntee naisten ja perheiden historian, sillä niistä hän on kirjoittanut useita tietokirjoja.
Kahvipöydässä Utrio sytyttää tupakan, toisen ja kolmannenkin. Hän juo kahvia vain pari kertaa viikossa, ja silloin on maksimoitava nautinto.
Tapa on jäänyt 1950-luvulta, jolloin tupakointi oli älykkään ja itsenäisen naisen tavaramerkki. Sellaisia naisia Utrion suvussa on ollut monen sukupolven ajan.
Jo Kaari Utrion mummi oli naisasianainen. Hänen suurin toiveensa oli vaimojen itsenäisyys. Se toteutui, kun uusi avioliittolaki tuli voimaan vuoden 1930 alussa ja antoi naimisissa oleville naisille oikeuden hoitaa itse raha- ja oikeusasiansa.
Siihen asti aviomiehellä oli ollut oikeus toimia vaimonsa edusmiehenä. Mies oli siis edustanut vaimoaan viranomaisten kanssa asioidessa, ja hänellä oli myös ollut oikeus päättää vaimon työssäkäynnistä, tuloista ja omaisuudesta.
Näin alistettiin vaimoja vajaat sata vuotta sitten, vaikka naiset olivat saaneet äänioikeuden jo yli 20 vuotta aiemmin ja naimattomat naiset olivat saaneet oikeuden hallita omia rahojaan jo kymmeniä vuosia aiemmin, 1800-luvulla.
Mummille riitti avioliittolain säätäminen ja sen myötä tullut itsenäisyys. Kaari Utrio taas koki voitonhetkiä 1980-luvulla, kun hänen suurteoksensa Eevan tyttäret ilmestyi. Naisen ja perheen historiasta kertovasta tietokirjasta tuli jättimenestys.
Sitä ennen Utrio oli ollut kulttuuripiirien halveksima ja arvostelijoiden vieroksuma viihdekirjailija. 1970-luvun yksioikoinen ilmapiiri ajoi syntyperäisen helsinkiläisen lopulta muuttamaan maalle, Somerniemelle.
”Minähän olin silloin inhottava viihdekirjailija, joka johti naisten ajatukset pois Leninin kootuista teoksista.”
Pian Eevan tytärten ilmestymisen jälkeen naiset saivat oikeuden pitää oman sukunimensä naimisiin mennessään, ja kohta sen jälkeen säädettiin tasa-arvolaki ja vihittiin ensimmäiset naispapit.
”Se oli voittojen vuosikymmen.”
Tasa-arvolaki tosin hiersikin.
”Meillähän oli jo perustuslaki, jonka mukaan kaikki ovat yhdenveroisia. Oli siinä nielemistä, että tarvittiin erillinen laki, joka kertoi, että tämä tasa-arvo koskee naisiakin, siis puolta kansasta.”
Kaari Utrio oli vuosikymmeniä Suomen virallinen feministi.
Häntä haastateltiin, kun haluttiin tietää naisten historiasta tai saada räväkkä mielipide naisten oikeuksista.
Hän matkusti ympäri maata puhumassa kirjoistaan ja naisten asemasta. Siksi hän tietää myös, millaisin sanakääntein naisten aseman paranemista ja tasa-arvon edistymistä on vastustettu.
No vaikkapa tällaisin.
Jos minä siitän lapsia, ne ovat Virtasia. Jos ne Lahtisia ovat, ne ovat äpäriä!
Näin huusi mies kesken Utrion puheen, jota tämä oli pitämässä 1980-luvulla, kun Suomessa kiivailtiin sukunimilaista. Siis tästä nykyisin voimassa olevasta laista, jonka mukaan puolisot saavat naimisiin mennessään päättää, pitävätkö molemmat omat sukunimensä vai ottaako jompikumpi toisen nimen.
Vanhan lain mukaan naisen oli naimisiin mennessään pakko ottaa miehensä sukunimi. Miehen nimestä tuli automaattisesti myös lasten sukunimi, jos nainen oli naimisissa.
Uutta sukunimilakia vastustettiin ankarasti. Syitä oli paljon. Laki kuulemma uhkaisi siveellisyyttä ja aiheuttaisi nimisekamelskan, lapsista kasvaisi turvattomia, avioerot lisääntyisivät, ja miehiltä vietäisiin viimeinenkin arvo ja kunnioitus. Vanhempien ja lasten yhteys vaarantuisi, ja perheonni olisi mennyttä.
Kristillisten kansanedustaja Olavi Ronkainen piti lakia moraalisia arvoja halveksivana, ja Rkp:n Ingvar S. Melinin mukaan edessä olisi kaaos, kun perinteitä ei noudatettaisi. Hänen puoluetoverinsa Elisabeth Rehn pelkäsi, että isien olisi helpompi hylätä perheensä, jos lapsilla ei olisi isän nimeä.
Ilta-Sanomien otsikossa kysyttiin ”Murtaako uusi sukunimilaki kansan henkisen selkärangan?”, ja Helsingin Sanomissa haastateltu nainen totesi, että ”Suomesta on tullut mieletön amatsonien maa”.
Sukunimilaista riideltiin pitkään. Jo 1920-luvulla eduskunnassa keskusteltiin siitä, onko oikein pakottaa naiset ottamaan miehen sukunimi. Näin kuitenkin tehtiin siinä 1930-luvun avioliittolaissa, joka toisaalta antoi naimisissa oleville naisille taloudellisen ja juridisen itsenäisyyden.
Lakiesitys valmistui vuonna 1973, mutta uusi sukunimilaki tuli voimaan vasta yli kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1986.
”Se oli todella iso askel tasa-arvon tiellä.”
Myös naispappeudesta riideltiin vuosikymmenet ennen kuin se viimein hyväksyttiin. Keskustelu alkoi jo 1930-luvulla, ja kirkolliskokous käsitteli asiaa ensimmäisen kerran 1940-luvulla. Naispappeja saatiin kirkkoon kuitenkin vasta vuonna 1988.
Utrio oli mukana molemmissa taisteluissa ja ihmetteli julkisesti ”ukkopataljoonia”, jotka ilmestyivät kuin taiottuina vastustamaan kaikkea, mikä vähänkään parantaisi naisten asemaa.
Tätä mieltä pataljoona oli naispappeudesta: lapset joutuisivat heitteille, jos äidit jakelisivat sunnuntaisin ehtoollista, nainen piipittäisi saarnastuolissa liian korkealta, eikä heikko nainen millään suoriutuisi papin raskaasta ja vaativasta työstä.
Sitten olivat tietysti Paavalin opetukset. Arvokkuus, jota miehellä oli enemmän kuin naisella. Ja seksuaalisuus. Sitä taas oli nimenomaan naisella. Siksi naispappi veisi hurskaiden miesten ajatukset aivan muualle kuin Jumalan sanaan. Niinpä Ilta-Sanomissa siteerattiin vastustajia otsikossa: ”Viettelijätär lipereihin!”
Utrio muistuttaa, että jokainen askel kohti sukupuolten tasa-arvoa on vaatinut vuosikymmenten taistelun. Tasa-arvotyö on ollut hidasta. Silti, jos jaksaa katsoa asiaa pitemmälle historiaan, tasa-arvo on edennyt huimaa vauhtia. Runsaassa sadassa vuodessa on saavutettu lähes kaikki 1800-luvulla nousseen naisliikkeen tavoitteet.
Utrion mukaan #metoo on uusi ja merkittävä askel kohti tasa-arvoa ja naisten oikeutta päättää omasta kehostaan.
Edellisiä askelia ovat olleet ehkäisypillerit, aborttilaki ja se, että raiskaus avioliitossa säädettiin 1990-luvulla rikokseksi.
”Nyt eletään uuden ajan alkua”, Utrio sanoo. ”Muutos voi olla jopa yhtä merkittävä kuin Ranskan vallankumous aikanaan. Se muutti vähitellen koko Euroopan, kun ajatus ihmisoikeuksista levisi.”
Vallankumous syntyi, kun vaurasta porvaristoa oli riittävästi, jotta se pystyi haastamaan kuninkaan vallan ja kumoamaan säätyjen erilaiset oikeudet. Tilalle nousi ajatus tasa-arvosta ja yhtäläisistä ihmisoikeuksista.
”Ajatusta ihmisoikeuksista vastustettiin vielä pitkään, mutta se oli jo myöhäistä. Sama tilanne on #metoossa, ei sitä pysty enää perumaan. Naiset ovat joukolla sanoneet, että jättäkää mun kroppani rauhaan, eikä paluuta vanhaan sen jälkeen enää ole.”
Mitä nyt sitten tapahtuu? Utrion mukaan sama kuin ennenkin, kun tasa-arvo etenee: takaisku.
Kirkossa se on näkynyt naispappien kiusaamisena ja häiriköintinä. Politiikassa siinä, että valta on taas vähän tiukemmin miesten käsissä. Hallituksen ytimessä on kolme miestä, ja naisministereitä on vähemmän kuin ennen.
Utrio ei tästä hätkähdä.
”Takaisku tulee aina, ja aina se menee ohi.”
Tällaiseksi hän ennustaa #metoon jälkeisen takaiskun: aletaan puhua miehiin kohdistuvasta vainosta, sanotaan, että miehiltä viedään viimeinenkin asema, että naiset valehtelevat ja syyttävät perusteetta.
Saatetaan löytää joku, jonka kertomus voidaan kyseenalaistaa, ja lyödään hänet niin syvälle maan rakoon, että muut pelästyvät.
Naisille kerrotaan Twitterissä ja Facebookissa, että he ovat niin rumia, ettei heitä kukaan haluaisikaan kouria.
”Samat, ikiaikaiset argumentit.”
Ulkonäön arvostelu on vanha alistamiskeino ja liittyy siihen samaan kuin Viettelijätär lipereissä -otsikko: nainen nähdään ensisijaisesti seksuaalisena olentona. Utrio on saanut tästä osansa jo ennen sosiaalisen median aikaa. Tuolloin hänelle lähetettiin kotiin kirjeitä, joissa häntä haukuttiin rumaksi pöllöksi. Toiset lähettivät kuvia peniksistään.
Utrion vanhoista teksteistä näkee, että feministejä vastaan nykyisin kohdistettu kritiikki on hyvin samankaltaista kuin jo vuosikymmeniä sitten. Kirjassaan Kiilusilmä feministi eli miksi en enää matkusta junassa hän avaa saamaansa palautetta.
Hän sai usein kuulla olevansa ”vallanhimoinen feministi, jonka päämäärä on salvaa kaikki miehet kuin sonnimullikat”.
Toisten mielestä hän keskittyi vääriin asioihin, olihan tasa-arvo Suomessa jo hyvällä tolalla. Tärkeämpää olisi ollut puhua naisten sorrosta Aasiassa ja Lähi-idässä. Tai miesten tasa-arvo-ongelmista. Miksi feministit eivät puhu niistä?
Siihen Utrio vastasi kolumnissaan ironialla:
Feministien, kuten minun, pitäisi unohtaa naisten mitättömät pikku ongelmat ja pohtia, miten voitaisiin pelastaa miesparat kurjistumiskehitykseltä. Aivan kuten miehet ovat kautta historian pohtineet, miten auttaa sorrettuja naisia.
Silti hän ymmärtää osaa #metoon saamasta kritiikistä. Eivät tietenkään kaikki miehet ahdistele, eikä sellaista kuvaa pitäisi syntyä. Ja tietysti pitää olla todisteita, jos aikoo syyttää jotakuta.
”Toivon todella, ettei tätä kampanjaa käytettäisi koston välineenä. Ei, vaikka kostettavaa olisikin.”
Entä onko yksittäisten ahdistelijoiden nimeäminen oikein?
Utrion mielestä on, jos todisteita löytyy ja ahdistelija elää ja voi vastata syytöksiin. Oman nuoruutensa ajoilta hän ei lähtisi tapauksia kaivamaan. Sen aikaisista ahdistelijoista monet ovat jo kuolleet, ja syytökset satuttaisivat omaisia turhaan.
”Minun sukupolvelleni #metoo tuli liian myöhään. Mutta olen iloinen nuorten naisten puolesta. He saavat elää turvallisemmassa maailmassa.”
Miehiä on #metoon aikana arvosteltu ankarasti. Kehutaan siis välillä.
”Valtaosa miehistä on kunniallista väkeä, tietenkin.”
Ja aina vain paremmiksi miehet ovat Utrion mukaan muuttumassa. Sodan käyneet miehet olivat psyykkisesti vaurioituneita, mutta suuret ikäluokat pystyivät jo jättämään osan sotatraumasta taakseen. Moni suurten ikäluokkienkin miehistä eli silti ankean ja väkivaltaisen lapsuuden.
Se näkyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjoituskilpailussa, jonka aiheena oli Isää etsimässä. Utrio oli vuonna 1999 järjestetyn kilpailun tuomaristossa ja muistaa itkeneensä monien miesten kirjoitusten äärellä, niin yksinäisistä ja julmista lapsuuskokemuksista ne kertoivat. Onko ihme, jos sellaisesta lapsuudesta kasvaa karuja aikuisia.
Onneksi muutos on tässäkin ollut nopea. Suurten ikäluokkien pojat kasvoivat jo aivan erilaisiksi kuin isänsä, menivät mukaan synnytyksiin ja leikkivät lastensa kanssa.
Ja nuoret miehet, he vasta ovatkin.
Kun ahdistelu saadaan vähenemään, on uusien taistelujen aika. Silloin riidellään todennäköisesti rahasta: palkkaeroista ja vanhemmuuden kustannuksista.
Nykyisin suuri osa vanhempainvapaiden kustannuksista jää äitien työnantajien maksettavaksi. Tämä johtaa helposti synnytysikäisten naisten syrjimiseen työmarkkinoilla.
Palkoissakin on edelleen isot erot. Vaikka samasta työstä maksettaisiin samaa palkkaa, naisten tulot jäävät pieniksi, koska naisvaltaisilla aloilla maksetaan vähemmän.
Utrion mukaan tyttöjen kannustaminen insinööreiksi ei riitä.
”Tämä on paljon syvempi kysymys. Jos ihminen haluaa hoitaa mieluummin toista ihmistä kuin konetta, niin onhan se nyt kumma, että pitää siirtyä konehommiin, jos haluaa kunnon palkkaa.”
Voi mennä pitkään ennen kuin sairaanhoitajalle aletaan maksaa yhtä paljon kuin insinöörille ja vanhemmuuden kustannukset saadaan jaettua oikeudenmukaisemmin. Utrio uskoo silti, että niin tapahtuu. Väistämättä.
”Jos ei meidän aikanamme, niin meidän lastemme aikana. Pitää vain olla kärsivällinen. Ja itsepäinen.”
