julmuudesta
Lähetetty: 30.04.2022 17:37"Haukat väittävät, että ihminen on perusluonteeltaan sotaisa – silmittömälle julmuudelle löytyy ruma selitys
Sotien alkuperä on ollut pitkään tutkijoiden kiistakapulana. Ihminen on murhannut lajitovereitaan käytännössä aina, mutta sotaisuus ei ole kaikkien ihmisyhteisöjen automaattinen ominaisuus.
LAURI SEPPÄLÄ https://www.ts.fi/teemat/5638270
Turun Sanomat 11:30 (2 kommenttia)
Edes sivistyksen nousu ja laajeneminen ei ole raivannut sotia historian romukoppaan. Onko ihminen siis luonnostaan sotaisa olento? Kysymys on kirvoittanut akateemisen sodan, jossa ovat kamppailleet niin kutsutut ”haukat” ja ”kyyhkyt”.
Haukat näkevät sotimisen – eli ryhmien tai valtioiden välisen organoisoidun väkivallan – luonnollisena ja geneettisenä ominaisuutena. Näin ollen sotaa olisi ollut kaikkialla ja kaikkina aikoina.
Osa evoluutiopsykologeista on argumentoinut, että sodat ovat toimineet yhtenä luonnonvalinnan mekanismina, jossa soveltuvimmat kykenevät haalimaan resurssit ja parittelukumppanit. Esimerkiksi maailmankuulu psykologi ja tietokirjailija Steven Pinker kirjoittaa, että väkivallan määrä alkoi laskea, kun metsästäjä-keräilijät luopuivat liikkuvasta elämäntavastaan ja kun ihmiset alkoivat muodostaa valtioita ja imperiumeja.
Pinker väittää, että jopa sotien runtelemat modernit valtiot ovat ”paljon vähemmän väkivaltaisia kuin esi-isien ryhmät ja heimot”. Ihmisen esihistoria oli ”shokeeraavan väkivaltainen”, hän sanailee.
Pinkerin ajattelu edustaa niin kutsuttua hobbesilaisuutta. 1600-luvulla vaikuttanut yhteiskuntafilosofi Thomas Hobbes esitti kuuluisassa teoksessaan Leviathan (1651), että ennen sivilisaatioita esi-isämme olivat sodassa kaikki kaikkia vastaan. Vain voimakkaiden hallitusten synty hillitsi väkivaltaisia taipumuksia. Hobbes piti kiistattomana totuutena, että ryhmäväkivalta on synnynnäinen ja luonnollinen ominaisuus.
Kyyhkyt puolestaan vetoavat siihen, että sota on suhteellisen tuore ilmiö ihmiskunnan historiassa. Heidän mukaansa sotaa ovat lietsoneet kulttuuriset ja sosiaaliset rakenteet viimeisen 12 000 vuoden ajalla – eli siitä lähtien, kun íhminen asettui aloilleen ja alkoi viljellä maata.
Metsästäjä-keräilijät eivät juuri sodi
Haukkojen väittämät asettuvat kyseenalaiseen valoon, kun niitä peilataan tutkimusnäyttöön viimeisen kymmenen vuoden ajalta.
Toisin kuin Pinkerin väittämät antavat olettaa, sodankäynti ei ole yleistä nykyisten metsästäjä-keräilijöiden parissa. Tämän osoitti Åbo Akademin Douglas P. Fry yhdessä Patrik Söderbergin kanssa tutkimuksessa, joka julkaistiin Science-lehdessä vuonna 2013. Fry toimii nykyisin antropologian professorina Indianan yliopiston rauhan ja konfliktien tutkimuksen laitoksella.
Fry ja Söderberg tarkastelivat väkivallasta aiheutuneita kuolintapahtumia 21:n eri puolilla maailmaa elävän metsästäjä-keräilijäyhteisön parissa. He tilastoivat yhteensä 148 eri kuolemaan johtanutta tapahtumaa. Tuloksena oli, että ainoastaan kolmasosa näistä johtui sotimisesta.
Yli puolet näistä kuolemista tapahtui yhden yhteisön, Australian tiwien, parissa. Samalla yli puolet tarkastelluista yhteisöistä ei harjoittanut lainkaan sodankäyntiä.
Suurin osa kuolemista selittyi yksittäisten henkilöiden väkivallalla henkilökohtaisista syistä, kuten naisesta johtuvasta kilpailusta tai uskottomuudesta. Hyvin monet tapauksista sattuivat yhteisön sisällä, kun taas kokonaisten ryhmien välisiä tappavia yhteenottoja oli erittäin vähän.
Heimo opettaa lapset väkivallattomuuteen
Fryn mukaan yhteisöt saattoivat surmata tahallisesti, mutta on liioittelua väittää näiden harvojen tai satunnaisten murhien pohjalta, että taipumus väkivaltaan on ihmiselle luontaista. Fryn mukaan on laaja kirjo erilaisia todisteita, jotka argumentoivat sitä vastaan, että sota kuuluisi lähtökohtaisesti ihmisluontoon.
– Ihmisillä on kyky sotimiseen, kukaan ei kiellä sitä. Mutta sen asettaminen osaksi ihmisluontoa on tökeröllä tavalla tutkimusdatan vastainen väittämä, Fry kiteyttää Wired-lehdessä.
Malliesimerkkinä rauhanomaisesta alkukantaisesta heimosta on Malesiassa puutarhaviljelystä elävät semait. Heidän keskeisiä arvojaan ovat väkivallattomuus ja itsehillintä.
– Väkivallattomuuteen opetetaan lapsesta pitäen, eikä lapsia koskaan lyödä tai muutenkaan pakoteta tottelemaan. Konfliktit käsitellään yhteisön järjestämissä kokouksissa, joita jatketaan, kunnes tunteet laantuvat, sanoo sosiaaliantropologian tutkija Tuomas Vesterinen.
Simpansseista etsitty selityksiä
Perusteluja sotimisen ”luonnollisuuteen” on haettu myös geneettisesti ihmisen lähimmän eläinlajin eli simpanssien tutkimuksista. Tilastoja simpansseista on kertynyt jo yli 400 vuoden ajalta. Haukat ovat argumentoineet, että noin kaksi kolmasosaa kaikista simpanssien tilastoiduista kuolemista on ulkopuolisen urosryhmän aiheuttamia – ja ilman, että olisi löytynyt yhteyttä ihmisen toimiin.
Washingtonin yliopiston antropologian professori Robert Sussman on huomauttanut, että tällainen päättely on ”erittäin epätieteellistä”. Hänen mukaansa haukat yhdistelevät havaitut, päätellyt ja epäillyt tapot päin honkia.
Silmiinpistävää on sekin, että ainoastaan kaksi aluetta, Tansanian Gombe ja Ugandan Ngogo, muodostavat simpanssien tilastoiduista kuolemista lähes 60 prosenttia. Ilman näitä alueita surmaamisesta johtuva kuolintaso tippuu 0,03 prosenttiin vuotta kohti 416 vuoden aikajaksolla.
Granadan yliopiston José María Gómezin johtamissa, vuonna 2016 Nature-lehdessä julkaistuissa tutkimuksissa ilmeni, että suurten apinalajien kuolemista 1,8 prosenttia ja varhaisen ihmisen kuolemista kaksi prosenttia oli seurausta lajin sisäisestä väkivallasta. Muilla nisäkkäillä sama lukema oli vain 0,3 prosenttia.
Ero on huikea hobbesilaisten haukkojen aiempiin väitteisiin, joiden mukaan jopa 25 prosenttia varhaisista ihmisistä olisi kohdannut väkivaltaisen kuoleman lajitoverinsa aiheuttamana.
Gómezin ryhmän laskelmat sisältävät kaikenlaisen inhimillisen tappamisen, kuten yksittäiset murhat, jotka ovat olleet yleisiä monissa olosuhteissa. Lisäksi lukuihin sisältyivät teloitukset ja kidutukset, jotka ovat yhä yleisiä joidenkin kansojen parissa – yleensä paikallisessa yhteydessä.
– Gómez kollegoineen osoitti, että Steven Pinkerin ja muiden väittämät väkivaltaisista kuolemista paleoliittisella aikakaudella (vanha kivikausi) ovat järkyttävän suuria ja suuresti liioiteltuja. Sen sijaan havainnot osoittavat, että yhteiskunnallinen organisoituminen on kriittisesti tärkeä ihmisten väkivaltaan vaikuttavien tekijöiden kannalta, Fry kertoo The Guardian -lehdessä.
Henkirikokset melko yleisiä esihistoriassa
Kiistaton arkeologinen aineisto sodankäynnistä on vasta 10 000 vuoden takaa, jolloin maanviljely oli jo keksitty, selvittää Scientific American -lehdessä sotatutkimukseen erikoistunut antropologi Brian Ferguson.
Kun maanviljelyksen myötä ihmiset asettuivat paikalleen, kasvoi samalla motivaatio puolustaa vaivalla raivattuja maa-alueita. Asutuksen monipuolistuessa omaisuus ja rikkaudet nousivat. Heimoyhteiskunnissa vallinnut tasa-arvoisuus alkoi haihtua hierarkisuuden tieltä – syntyi kuninkaiden ja eliittien hallitsemia imperiumeita. Valtarakenteet alkoivat kylvää sodan siemeniä.
Sotaisuuden voimistumisessa ja vakiintumisessa Ferguson kyyhkykollegoineen korostaa vielä erikseen viimeisten vuosituhansien vaikutusta.
Arkeologisista kaivauksista kertyneistä luurankohavainnoista voidaan päätellä, että henkirikokset olivat melko yleisiä esihistoriassa, mutta murha ei ole sotaa, Ferguson huomauttaa Scientific American -lehdessä.
– Eivätkä kaikki taistelut olleet tappavia. Se, että aggressiivisuus on luontaista ei tarkoita vielä sitä, että sota sitä olisi.
Uhrin epäinhimillistäminen taustalla julmuuksissa
Jos kerran ihminen ei ole perusluonteeltaan sotaisa, miksi ihmiset silti kykenevät silmittömään väkivaltaan ja teurastuksiin, kuten tuoreeltaan Ukrainan Butshassa?
Kansanmurhissa ja orjuutuksessa keskeinen polttoaine on uhrien dehumanisaatio eli epäinhimillistäminen. Sitä puolestaan pönkittää usein systemaattinen hallinnon sortokoneisto ja sen propaganda.
Neurotieteilijä Lasana Harris ja psykologi Susana Fiske ovat tutkimuksissaan osoittaneet, että tietyt aivojen neuroverkot ovat aina keskenään linkittyneenä tiettyjä ihmisiä ajateltaessa, mutta tätä yhteyttä ei havaita, kun ajattelun kohteena on ”äärimmäisiä ulkopuolisia”.
Dehumanisaatio on tapa tyrehdyttää emotionaalisia reaktioita eli estää samaistuminen kärsijää kohtaan. Näin se on tapa estää negatiivisia tuntemuksia itseään kohtaan. Jos esimerkiksi Yhdysvalloissa jokaisen kadulla nähdyn kodittoman kohdalla pitäisi tuntea empatiaa, olisi seurauksena totaalinen uupuminen.
Tutkijat huomauttavat, että dehumanisaatio ei ole luonnollinen ominaisuus, vaan kulttuurien aivoihin koodaamia ilmiöitä.
Mikä sai naapurin pojat tappamaan?
Yalen yliopiston psykologian professori Paul Bloom kertoo Vox-lehdessä, että monet joukkomurhat kehittyvät, kun ihmiset eivät usko tappavansa ihmisiä. Tämä on niin kutsuttua instrumentaalista väkivaltaa: ihmisillä on silloin jokin selkeä tavoite, jonka tiellä uhrit ovat. Uhrit näyttäytyvät esteinä, eivät ihmisinä.
Läsnä on myös sosiaalisen kunnioituksen ja sitoutumisen ruma puoli. Esimerkiksi sotatilanteissa tai terrori-iskuissa oman viiteryhmän luottamus ja kunnioitus voi olla kiinni siitä, onko valmis silmittömiin raakuuksiin. Toisin sanoen pidättäytymällä raakuuksista pelkona voi olla oman ryhmän pettäminen.
Vietnamin sodan aikana maailmalla ihmeteltiin amerikkalaisten parikymppisten ”naapurin poikien” suorittamia lasten, naisten ja vanhusten teurastusta. Syitä peratessa huomio kiinnittyi merijalkaväen koulutusmetodiin: nuoriin miehiin iskostettiin tauotta periaatetta ”sinun täytyy tappaa”.
Moni haastatelluista veteraaneista ilmoitti, että jossain vaiheessa heidän järkensä yksinkertaisesti katosi. Radisti Fred Widmer tappoi kaksi pikkulasta My Lain kylässä 1968 ja pohti myöhemmin:
– Miksi? Miksi tein sen? En se ollut minä. Minulle tapahtui jotakin. Tulee hetki jolloin naksahtaa – niin se on – lopulta naksahtaa. Joku kääntää katkasijasta ja olet kuin toinen ihminen.
Sodan juurilla Suomessa
Suomessa on joidenkin arvioiden mukaan syntynyt jo kivikaudella (8 800–1 700 eaa.) yhteiskunnallista järjestäytymistä ja hierarkioita väestönkasvun myötä.
– Maatalouden kehittyessä ja maanomituksen tultua yhä tärkeämmäksi myös yhteisöjen järjestäytyminen ja alueiden puolustus oletettavasti kehittyivät. Tällöin laajempia taisteluitakin olisi saatettu käydä, kertoo arkeologi, dosentti Henrik Asplund Turun yliopistosta.
splundin mukaan tuntuisi luontevalta, että rautakaudella (500 eaa.–1300 jaa.) keskeisten asutusalueiden talojen välinen vuorovaikutus olisi vaatinut sääntelyä ja järjestäytynyttä yhteistoimintaa.
– Jos tällainen ajatus hyväksytään, olisi Etelä-Suomessa järjestäytyneen puolustuksen ja muun sotilaallisen toiminnan yksikkö voinut olla asutuksen keskusalueiden talojen välinen.
Ensimmäiset miekat esiintyvät pronssikaudella (1700–500 eaa.), mutta niiden määrä (15 kpl) on niin vähäinen, ettei niiden sotilaallisesta merkityksestä voi tehdä erityisiä päätelmiä. Rautakaudella miekkojen lukumäärä kasvaa ja lisäksi esiintyy kilvenkupuroita. Selvästi yleisin käsiase oli keihäs. Sitä ei yleensä heitetty, vaan sitä käytettiin pistoaseena.
– Aseiden runsaus rautakauden kalmistoissa antaa ymmärtää, että niitä arvostettiin ja todennäköisesti myös käytettiin. On esitetty, että väkivalta ja sillä uhkailu olisi ollut osa silloista sosiaalista järjestelmää, Asplund valaisee.
Rautakauden sotilaalliseen toimintaan viittaava lähin hautalöytö on Salmen venehaudat Viron Saarenmaalla. 700-luvun alkupuolelle ajoittuvista noin 40 miehen luista on havaittavissa aseiden aiheuttamia kuolettavia haavoja. Miehet oli haudattu kahteen laivaan.
– Muun muassa aselöytöjen sekä hautaustavan perusteella kyseessä on Skandinaviasta tullut soturijoukko, joka on selvästi haudattu omiensa toimesta. Kaatuneiden lukumäärän perusteella taistelussa on täytynyt olla moninkertainen määrä osallistujia."
https://www.ts.fi/teemat/5638270
Sotien alkuperä on ollut pitkään tutkijoiden kiistakapulana. Ihminen on murhannut lajitovereitaan käytännössä aina, mutta sotaisuus ei ole kaikkien ihmisyhteisöjen automaattinen ominaisuus.
LAURI SEPPÄLÄ https://www.ts.fi/teemat/5638270
Turun Sanomat 11:30 (2 kommenttia)
Edes sivistyksen nousu ja laajeneminen ei ole raivannut sotia historian romukoppaan. Onko ihminen siis luonnostaan sotaisa olento? Kysymys on kirvoittanut akateemisen sodan, jossa ovat kamppailleet niin kutsutut ”haukat” ja ”kyyhkyt”.
Haukat näkevät sotimisen – eli ryhmien tai valtioiden välisen organoisoidun väkivallan – luonnollisena ja geneettisenä ominaisuutena. Näin ollen sotaa olisi ollut kaikkialla ja kaikkina aikoina.
Osa evoluutiopsykologeista on argumentoinut, että sodat ovat toimineet yhtenä luonnonvalinnan mekanismina, jossa soveltuvimmat kykenevät haalimaan resurssit ja parittelukumppanit. Esimerkiksi maailmankuulu psykologi ja tietokirjailija Steven Pinker kirjoittaa, että väkivallan määrä alkoi laskea, kun metsästäjä-keräilijät luopuivat liikkuvasta elämäntavastaan ja kun ihmiset alkoivat muodostaa valtioita ja imperiumeja.
Pinker väittää, että jopa sotien runtelemat modernit valtiot ovat ”paljon vähemmän väkivaltaisia kuin esi-isien ryhmät ja heimot”. Ihmisen esihistoria oli ”shokeeraavan väkivaltainen”, hän sanailee.
Pinkerin ajattelu edustaa niin kutsuttua hobbesilaisuutta. 1600-luvulla vaikuttanut yhteiskuntafilosofi Thomas Hobbes esitti kuuluisassa teoksessaan Leviathan (1651), että ennen sivilisaatioita esi-isämme olivat sodassa kaikki kaikkia vastaan. Vain voimakkaiden hallitusten synty hillitsi väkivaltaisia taipumuksia. Hobbes piti kiistattomana totuutena, että ryhmäväkivalta on synnynnäinen ja luonnollinen ominaisuus.
Kyyhkyt puolestaan vetoavat siihen, että sota on suhteellisen tuore ilmiö ihmiskunnan historiassa. Heidän mukaansa sotaa ovat lietsoneet kulttuuriset ja sosiaaliset rakenteet viimeisen 12 000 vuoden ajalla – eli siitä lähtien, kun íhminen asettui aloilleen ja alkoi viljellä maata.
Metsästäjä-keräilijät eivät juuri sodi
Haukkojen väittämät asettuvat kyseenalaiseen valoon, kun niitä peilataan tutkimusnäyttöön viimeisen kymmenen vuoden ajalta.
Toisin kuin Pinkerin väittämät antavat olettaa, sodankäynti ei ole yleistä nykyisten metsästäjä-keräilijöiden parissa. Tämän osoitti Åbo Akademin Douglas P. Fry yhdessä Patrik Söderbergin kanssa tutkimuksessa, joka julkaistiin Science-lehdessä vuonna 2013. Fry toimii nykyisin antropologian professorina Indianan yliopiston rauhan ja konfliktien tutkimuksen laitoksella.
Fry ja Söderberg tarkastelivat väkivallasta aiheutuneita kuolintapahtumia 21:n eri puolilla maailmaa elävän metsästäjä-keräilijäyhteisön parissa. He tilastoivat yhteensä 148 eri kuolemaan johtanutta tapahtumaa. Tuloksena oli, että ainoastaan kolmasosa näistä johtui sotimisesta.
Yli puolet näistä kuolemista tapahtui yhden yhteisön, Australian tiwien, parissa. Samalla yli puolet tarkastelluista yhteisöistä ei harjoittanut lainkaan sodankäyntiä.
Suurin osa kuolemista selittyi yksittäisten henkilöiden väkivallalla henkilökohtaisista syistä, kuten naisesta johtuvasta kilpailusta tai uskottomuudesta. Hyvin monet tapauksista sattuivat yhteisön sisällä, kun taas kokonaisten ryhmien välisiä tappavia yhteenottoja oli erittäin vähän.
Heimo opettaa lapset väkivallattomuuteen
Fryn mukaan yhteisöt saattoivat surmata tahallisesti, mutta on liioittelua väittää näiden harvojen tai satunnaisten murhien pohjalta, että taipumus väkivaltaan on ihmiselle luontaista. Fryn mukaan on laaja kirjo erilaisia todisteita, jotka argumentoivat sitä vastaan, että sota kuuluisi lähtökohtaisesti ihmisluontoon.
– Ihmisillä on kyky sotimiseen, kukaan ei kiellä sitä. Mutta sen asettaminen osaksi ihmisluontoa on tökeröllä tavalla tutkimusdatan vastainen väittämä, Fry kiteyttää Wired-lehdessä.
Malliesimerkkinä rauhanomaisesta alkukantaisesta heimosta on Malesiassa puutarhaviljelystä elävät semait. Heidän keskeisiä arvojaan ovat väkivallattomuus ja itsehillintä.
– Väkivallattomuuteen opetetaan lapsesta pitäen, eikä lapsia koskaan lyödä tai muutenkaan pakoteta tottelemaan. Konfliktit käsitellään yhteisön järjestämissä kokouksissa, joita jatketaan, kunnes tunteet laantuvat, sanoo sosiaaliantropologian tutkija Tuomas Vesterinen.
Simpansseista etsitty selityksiä
Perusteluja sotimisen ”luonnollisuuteen” on haettu myös geneettisesti ihmisen lähimmän eläinlajin eli simpanssien tutkimuksista. Tilastoja simpansseista on kertynyt jo yli 400 vuoden ajalta. Haukat ovat argumentoineet, että noin kaksi kolmasosaa kaikista simpanssien tilastoiduista kuolemista on ulkopuolisen urosryhmän aiheuttamia – ja ilman, että olisi löytynyt yhteyttä ihmisen toimiin.
Washingtonin yliopiston antropologian professori Robert Sussman on huomauttanut, että tällainen päättely on ”erittäin epätieteellistä”. Hänen mukaansa haukat yhdistelevät havaitut, päätellyt ja epäillyt tapot päin honkia.
Silmiinpistävää on sekin, että ainoastaan kaksi aluetta, Tansanian Gombe ja Ugandan Ngogo, muodostavat simpanssien tilastoiduista kuolemista lähes 60 prosenttia. Ilman näitä alueita surmaamisesta johtuva kuolintaso tippuu 0,03 prosenttiin vuotta kohti 416 vuoden aikajaksolla.
Granadan yliopiston José María Gómezin johtamissa, vuonna 2016 Nature-lehdessä julkaistuissa tutkimuksissa ilmeni, että suurten apinalajien kuolemista 1,8 prosenttia ja varhaisen ihmisen kuolemista kaksi prosenttia oli seurausta lajin sisäisestä väkivallasta. Muilla nisäkkäillä sama lukema oli vain 0,3 prosenttia.
Ero on huikea hobbesilaisten haukkojen aiempiin väitteisiin, joiden mukaan jopa 25 prosenttia varhaisista ihmisistä olisi kohdannut väkivaltaisen kuoleman lajitoverinsa aiheuttamana.
Gómezin ryhmän laskelmat sisältävät kaikenlaisen inhimillisen tappamisen, kuten yksittäiset murhat, jotka ovat olleet yleisiä monissa olosuhteissa. Lisäksi lukuihin sisältyivät teloitukset ja kidutukset, jotka ovat yhä yleisiä joidenkin kansojen parissa – yleensä paikallisessa yhteydessä.
– Gómez kollegoineen osoitti, että Steven Pinkerin ja muiden väittämät väkivaltaisista kuolemista paleoliittisella aikakaudella (vanha kivikausi) ovat järkyttävän suuria ja suuresti liioiteltuja. Sen sijaan havainnot osoittavat, että yhteiskunnallinen organisoituminen on kriittisesti tärkeä ihmisten väkivaltaan vaikuttavien tekijöiden kannalta, Fry kertoo The Guardian -lehdessä.
Henkirikokset melko yleisiä esihistoriassa
Kiistaton arkeologinen aineisto sodankäynnistä on vasta 10 000 vuoden takaa, jolloin maanviljely oli jo keksitty, selvittää Scientific American -lehdessä sotatutkimukseen erikoistunut antropologi Brian Ferguson.
Kun maanviljelyksen myötä ihmiset asettuivat paikalleen, kasvoi samalla motivaatio puolustaa vaivalla raivattuja maa-alueita. Asutuksen monipuolistuessa omaisuus ja rikkaudet nousivat. Heimoyhteiskunnissa vallinnut tasa-arvoisuus alkoi haihtua hierarkisuuden tieltä – syntyi kuninkaiden ja eliittien hallitsemia imperiumeita. Valtarakenteet alkoivat kylvää sodan siemeniä.
Sotaisuuden voimistumisessa ja vakiintumisessa Ferguson kyyhkykollegoineen korostaa vielä erikseen viimeisten vuosituhansien vaikutusta.
Arkeologisista kaivauksista kertyneistä luurankohavainnoista voidaan päätellä, että henkirikokset olivat melko yleisiä esihistoriassa, mutta murha ei ole sotaa, Ferguson huomauttaa Scientific American -lehdessä.
– Eivätkä kaikki taistelut olleet tappavia. Se, että aggressiivisuus on luontaista ei tarkoita vielä sitä, että sota sitä olisi.
Uhrin epäinhimillistäminen taustalla julmuuksissa
Jos kerran ihminen ei ole perusluonteeltaan sotaisa, miksi ihmiset silti kykenevät silmittömään väkivaltaan ja teurastuksiin, kuten tuoreeltaan Ukrainan Butshassa?
Kansanmurhissa ja orjuutuksessa keskeinen polttoaine on uhrien dehumanisaatio eli epäinhimillistäminen. Sitä puolestaan pönkittää usein systemaattinen hallinnon sortokoneisto ja sen propaganda.
Neurotieteilijä Lasana Harris ja psykologi Susana Fiske ovat tutkimuksissaan osoittaneet, että tietyt aivojen neuroverkot ovat aina keskenään linkittyneenä tiettyjä ihmisiä ajateltaessa, mutta tätä yhteyttä ei havaita, kun ajattelun kohteena on ”äärimmäisiä ulkopuolisia”.
Dehumanisaatio on tapa tyrehdyttää emotionaalisia reaktioita eli estää samaistuminen kärsijää kohtaan. Näin se on tapa estää negatiivisia tuntemuksia itseään kohtaan. Jos esimerkiksi Yhdysvalloissa jokaisen kadulla nähdyn kodittoman kohdalla pitäisi tuntea empatiaa, olisi seurauksena totaalinen uupuminen.
Tutkijat huomauttavat, että dehumanisaatio ei ole luonnollinen ominaisuus, vaan kulttuurien aivoihin koodaamia ilmiöitä.
Mikä sai naapurin pojat tappamaan?
Yalen yliopiston psykologian professori Paul Bloom kertoo Vox-lehdessä, että monet joukkomurhat kehittyvät, kun ihmiset eivät usko tappavansa ihmisiä. Tämä on niin kutsuttua instrumentaalista väkivaltaa: ihmisillä on silloin jokin selkeä tavoite, jonka tiellä uhrit ovat. Uhrit näyttäytyvät esteinä, eivät ihmisinä.
Läsnä on myös sosiaalisen kunnioituksen ja sitoutumisen ruma puoli. Esimerkiksi sotatilanteissa tai terrori-iskuissa oman viiteryhmän luottamus ja kunnioitus voi olla kiinni siitä, onko valmis silmittömiin raakuuksiin. Toisin sanoen pidättäytymällä raakuuksista pelkona voi olla oman ryhmän pettäminen.
Vietnamin sodan aikana maailmalla ihmeteltiin amerikkalaisten parikymppisten ”naapurin poikien” suorittamia lasten, naisten ja vanhusten teurastusta. Syitä peratessa huomio kiinnittyi merijalkaväen koulutusmetodiin: nuoriin miehiin iskostettiin tauotta periaatetta ”sinun täytyy tappaa”.
Moni haastatelluista veteraaneista ilmoitti, että jossain vaiheessa heidän järkensä yksinkertaisesti katosi. Radisti Fred Widmer tappoi kaksi pikkulasta My Lain kylässä 1968 ja pohti myöhemmin:
– Miksi? Miksi tein sen? En se ollut minä. Minulle tapahtui jotakin. Tulee hetki jolloin naksahtaa – niin se on – lopulta naksahtaa. Joku kääntää katkasijasta ja olet kuin toinen ihminen.
Sodan juurilla Suomessa
Suomessa on joidenkin arvioiden mukaan syntynyt jo kivikaudella (8 800–1 700 eaa.) yhteiskunnallista järjestäytymistä ja hierarkioita väestönkasvun myötä.
– Maatalouden kehittyessä ja maanomituksen tultua yhä tärkeämmäksi myös yhteisöjen järjestäytyminen ja alueiden puolustus oletettavasti kehittyivät. Tällöin laajempia taisteluitakin olisi saatettu käydä, kertoo arkeologi, dosentti Henrik Asplund Turun yliopistosta.
splundin mukaan tuntuisi luontevalta, että rautakaudella (500 eaa.–1300 jaa.) keskeisten asutusalueiden talojen välinen vuorovaikutus olisi vaatinut sääntelyä ja järjestäytynyttä yhteistoimintaa.
– Jos tällainen ajatus hyväksytään, olisi Etelä-Suomessa järjestäytyneen puolustuksen ja muun sotilaallisen toiminnan yksikkö voinut olla asutuksen keskusalueiden talojen välinen.
Ensimmäiset miekat esiintyvät pronssikaudella (1700–500 eaa.), mutta niiden määrä (15 kpl) on niin vähäinen, ettei niiden sotilaallisesta merkityksestä voi tehdä erityisiä päätelmiä. Rautakaudella miekkojen lukumäärä kasvaa ja lisäksi esiintyy kilvenkupuroita. Selvästi yleisin käsiase oli keihäs. Sitä ei yleensä heitetty, vaan sitä käytettiin pistoaseena.
– Aseiden runsaus rautakauden kalmistoissa antaa ymmärtää, että niitä arvostettiin ja todennäköisesti myös käytettiin. On esitetty, että väkivalta ja sillä uhkailu olisi ollut osa silloista sosiaalista järjestelmää, Asplund valaisee.
Rautakauden sotilaalliseen toimintaan viittaava lähin hautalöytö on Salmen venehaudat Viron Saarenmaalla. 700-luvun alkupuolelle ajoittuvista noin 40 miehen luista on havaittavissa aseiden aiheuttamia kuolettavia haavoja. Miehet oli haudattu kahteen laivaan.
– Muun muassa aselöytöjen sekä hautaustavan perusteella kyseessä on Skandinaviasta tullut soturijoukko, joka on selvästi haudattu omiensa toimesta. Kaatuneiden lukumäärän perusteella taistelussa on täytynyt olla moninkertainen määrä osallistujia."
https://www.ts.fi/teemat/5638270