Psykopatologia.munfoorumi.com

Okei, tiedän että tämä on hyvinkin loopuun kaluttu aihe, mutta mitä mieltä te olette? Minun nähdäkseni juuri kriiseissä ja vastoinkäymisissä se sielun suuruus punnitaan. Fiksuimmat osaavat uudelleen arvioida itseään ja näkemyksiään, kyseenalaistaa vanhoja ajatusmallejaan, vaihtaa elämänsä kurssia. Ns. tyhmemmät taas vain hautautuvat syvemmälle vanhoihin puolustusmekanismeihinsa, pelkoihin ja aggressioihin. Toki tuo kaikki prosessointi vie aikansa, ja ihminen voi käydä useita erilaisia vaiheita läpi kriisinsä jälkeen. Mutta harvoin kärsimys tai kriisi ihan merkityksettömäksi tapahtumaksi jää. Ajattelisin, että se joko jalostaa tai sitten taannuttaa vielä entisestäänkin.

Noin juuri on. Mutta klisee "kärsimys jalostaa", on useimmiten epätösi, ja luulen, että (mahdollinen) jalostuminen
on useimmiten (vain) pinnallista tai näennäistä.

Ei jalosta.

Mutta tosiaan elämänkriisit sun muut (kärsimystä aiheuttavat) mullistukset eivät ikinä jää merkityksettömiksi tapahtumiksi - aivan sama mitä niiden kokija sattuu haluamaan. Ei yhtään auta vaikka miten yrittäisi olla kuin ei mitään kriisejä/kärsimyksiä olisikaan osunut kohdalle - kriisit tekevät tehtävänsä (hyvät tai huonot) ja sillä selvä.

Sitä sitten vain yritetään parhaan kyvyn mukaan selviytyä kärsimysten keskellä... Kyllä siinä taistelussa on kaikki jalostuneisuus kaukana. Hyvä kuitenkin, jos elämänsä tuiverruksessa onnistuu oppimaan jotakin henkensä ja järkensä pitimiksi.