Psykopatologia.munfoorumi.com

Mitä sellaista omat vanhempasi tekivät minkä halusit välttää omien lastesi kanssa? Onnistuitko? Saitko itsesi matkan varrella monta kertaa kiinni?

Omat vanhempani ovat tahattomasti ja tiedostamattaan nujertaneet itsetuntoni, kokosin sitä myöhäisnuoruudessani ja pitkälle aikuisikään. Läheisissä ihmissuhteissa, koiran omistajana ja lapsipeileistä olen työstänyt sitä edelleen myöhemmin elämässäni ja uskonkin olevani kykenevä katkaisemaan sukupolven vahingollisen ketjun.
Sain kuitenkin itseni hiljattain pahimman kerran rysän päältä kiinni mökillä: kello oli 6.30 aamulla, olin herännyt vauvan kanssa yöllä kolmesti ja yritin rättipoikki väsyneenä mennä keittämään kahvia. Vauva alkoi kuitenkin huutaa ja vaippa oli vaihtamista vailla, koirat riehuivat jaloissa. Lähden vauva kainalossa vaihtopöydälle ja isä ilmestyy paikalle haluten auttaa laittamalla kahvin tippumaan. Tiesin ettei siitä tulisi mitään ja ärtyneesti totesin laittavani sen itse heti kun saan vauvan kuivaksi ja pyysin että veisi riehuvat koirat pihalle. Isä aisti ärtyneisyyeni ja tiesi hermojeni leppyvän kahvilla. Kun lopulta pääsen takaisin keittiöön, koirat riehuvat edelleen jaloissa ja isä on keittänyt juomakelvotonta kahvia koko pannullisen. Sain aivan primitiivikohtauksen ja sätin isääni, jatkoin vielä äidillekin rähjäämisellä kun hän pölähti sovittelevana paikalle.

Saatuani uuden kahvin tiputettua ja kuppiini, pystyin rauhoittumaan ja katselin kuistilla istuvaa isääni. Kipeästi tunsin roolien kääntyneen ja ajattelin, että minun täytyy tehdä korjausliike nyt heti jos koskaan haluan osata tehdä sen ennakoivasti lapselleni. Pyysin anteeksi ja isäni otti asian lempeästi vastaan, se osoittaa myös hänen kasvaneen ison harppauksen viimeisen vuosikymmenen aikana.

Vastaavia havahtumisia on ollut jo tässä alkumetreillä useita…

Toivon hartaasti, etten olisi tehnyt niitä virheitä joita omat vanhempani ovat tehneet - mutta valitettavasti tuo on vain hauras haave.
Ehkä en ole tehnyt niitä virheitä samassa laajuudessa, mutta toisaalta olen varmasti tehnyt sellaisiakin virheitä joista minulla ei ole omakohtaista kokemusta ollut.

Onneksi lapseni ovat kuitenkin suhteellisen normaaleja ihmisiä - kaikesta huolimatta.

Juu en yhtään epäile etteikö tässä tulisi virheitä tehtyä, mutta olisivat edes vähän eri virheitä kuin omilla vanhemmillani

Ajattelen intention pelastavan paljon; yrityksen ymmärtää, kuulla ja nähdä. Kyky tutkia ja kyseenalaistaa omaa toimintaa sekä pyytää tarpeen mukaan anteeksi korjaa monet vahingot.

Nykypäivänä isäni varmasti pyytäisi anteeksi jos ottaisin puheeksi hänen kasvatustyylinsä, silloin aikanaan ei sitä osannut tehdä. Jonkin yksittäisen totaalisen ylilyönnin (fyysisen kurittamisen) jälkeen muistaisin hänen pyytäneen anteeksi, mutta ei hän silloinkaan ole osannut käydä asiaa läpi siten että olisin osannut ymmärtää mistä kyse. Huomaan molempien vanhempieni kohdalla sisareni lasten opettaneen heille myös omasta vanhemmuudestaan paljon.

Omien vanhempien tekemien virheiden välttelyissä voi mennä liian pitkällekin.
Eräs sisarusteni lapsista on koko ikänsä saanut tehdä aivan mitä hyvänsä, ja hänelle on hankittu kaikki lelut, vaatteet ja tarvikkeet mitä ikinä hän on keksinyt haluta, lisättynä sellaisilla joita hän itse ei ole hoksannut olevan olemassakaan.
Tämä kaikki perusteella; "meillä ei koskaan ollut mitään, eikä koskaan saanut tehdä mitään".
Tuo kommentti on täyttä totta, mutta silti tämä lapsi ei välttämättä hyötynyt tai nauttinut kaikesta saamastaan. Esimerkiksi, vaikka hänellä oli hankala atooppinen ihottuma joka paheni mm. suklaasta, kun (selkeästi ylipainoinen) lapsi ruokakaupassa mankui suklaavanukasta, sitä hänelle ostettiin. Ihottumaan ei toisaalta myöskään saanut laittaa kutinaa lievittävää voidetta, koska sen levittäminen ärtyneelle iholla tuntui lapsesta epämiellyttävältä. Sivumennen sanoen, minä olin usein se joka mm. leikkasi lapsen kynnet, koska äiti ei halunnut "antaa lapselleen huonoja kokemuksia".

Kuulostaa ikävästi samalta vahingollisuudelta kuin ns vapaan kasvatuksen helmet. Siinäkin ilmiössä kyse siitä, että omat vanhemmat olivat olleet autoritäärisiä ja aggressiivisia rajojen asettajia, niinpä omille lapsille ei laitettu rajoja lainkaan ja miten yllättävää; seuraukset yhtä ongelmallisia.

Niin juuri.
Raamatun mukaan Jumala kostaa isien pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Uskon pahojen tekojen kostautuvan, mutta luulen myös, ettei millään jumalalla ole mitään tekemistä asian kanssa.

Jokuseen otteeseen näiden vuosien aikana olen herännyt siihen ajatukseen esim. kun olen korottanut ääntäni lapselle, että kumpi tässä toimii, minä vai isäni. Ajattelin vanhempieni kohdalla, että heillä viiden lapsen vanhempina ei ollut mahdollista suoda kullekin lapselle yksilöllistä huomiota tai tukea mitä esim. minä olisin tarvinnut. Nyt itse neljän lapsena vanhempana voin kyllä todeta, että on mahdollista tukea lapsia yksilöllisesti. Omanlaisensa opettelu on ollut siinä miten erilaista tukea tarvitaan eri ikäkausina, kun kuitenkin vanhin lapsistani on 17-vuotias ja nuorin kohta kolme. Toisaalta se nuori kloppi, joka sai tyttären 22-vuotiaana, on oppinut paljon ja suoraan sanottuna tekisin monia asioita toisin nyt kuin aikoinaan.

Itse aikoinaan ajattelin,samalla tavalla että laitan sukupolvien ketjun poikki, olen niin aika lailla tehnytkin, mutta tiedän vanhimman veljeni jatkaneen omien lapsiensa kohdalla sitä ketjua. Koen että vanhimman pojan kielellinen häiriö on ollut vaativinta lastenhoidossa ja oikeastaan se yhä sitä on. Omat vanhempani varmaan olisivat jättäneet, jos kohdallani olisi osunut juuri vaikka kielellinen häiriö, asian hoitamatta, häpeän vuoksi.

Maissiparta, hyviä oivalluksia. Itsekin uskon yksilöllisen vanhemmuuden mahdollisuuksiin myös monilapsissa perheissä, mutta se vaatii vanhemmalta enemmän kuin omilla isovanhemmillamme oli mahdollisuutta antaa.

Olenko ymmärtänyt oikein, että toimit koko lapsikatraasi yksinhuoltajana?