Tunnekuohussa ryöpsähtäviä kirosanoja tuottaa aivoissa erityinen alue. Suurin osa puheesta syntyy muualla.
Kiroilevilla ihmisillä on tavanomaista laajempi sanavarasto, mikä saattaa korreloida älykkyyden kanssa.
Ensin oli ansaittava asema, jota arvostettiin. Piti synnyttää, mieluusti poikia. Oli ikäännyttävä, vaihdevuodet kävivät rajapyykistä. Oli oltava pätevä yhteisön jäsen, esimerkiksi emäntä tai anoppi.
Vasta tällaisen naisen sukuelintä sopi kutsua kunnioitusta osoittavalla termillä: vittu.
Vittu oli voimallinen, sillä sen uskottiin olevaan väylä tämän maailman ja tuonpuoleisen välillä. Siksi vittu jalkovälissään kulkeva nainen oli väkevä. Kun hän lypsi alaruumis paljaana, lehmät saivat suojan pahaa silmää vastaan. Kun hän harppasi häpyineen lapsen yli tai vilautti metsään lähtevälle miehelle, nämä olivat turvassa.
Oli myös arvostettu iäkkäiden naisten porukka, pyllyttäjät. Heidän tarvitsi vain seisoskella laitumella alapää esillä, jotta sudet ja karhut kaikkosivat.
Nykyisessä suomen kielessä on kuusi ylivoimaisesti suosituinta kirosanaa. Saatana. Helvetti. Jumalauta. Perkele. Paska. Ja vittu, tietenkin.
Itse käytän niitä kaikkia. Esimerkki erään arkiaamuni kahdelta ensimmäiseltä tunnilta:
”Ei perkele, sataa.”
”Jumalauta, se nukkuu vielä.”
”Helvetti istu nyt.”
”Paina kaasua saatana.”
Joka kerta olin ärtynyt. Plop, kirosana pullahti suustani. Kuin en olisi hallinnut puhettani. Enkä täysin hallinnutkaan, sillä tunnekuohussa ryöpsähtäviä kirosanoja tuottaa aivoissa aivan erityinen alue.
Suurin osa puheesta syntyy aivokuorella. Se on aivojen pinnalla olevaa harmaata ainesta, joka kontrolloi rationaalista ajattelua ja tahdonalaisia toimintoja.
Kirosanojen kotipesä sijaitsee toisaalla, limbisessä järjestelmässä. Tämä aivojen osa vastaa nopeista tunneilmaisuista, esimerkiksi hämmästymisestä, punastumisesta ja suuttumisesta.
Jotkut muistisairaat eivät enää pysty juuri juttelemaan, mutta kiroilemaan he kykenevät.
MAINOS
Lue lisää
Jotta sanasta tulee kirosana, siihen täytyy liittyä tabu. Riippuu kulttuurista, mikä kuumottaa.
Muinaisessa Roomassa suuseksin saaminen oli soveliasta mutta sen antaminen ei. Nimittäminen fellatoriksi oli hurja herja. Vielä loukkaavampaa oli syyttää toista cunnum lingeren harjoittamisesta.
Keskiajan Englannissa nykyisin karkeina pidetyt, ruumiintoimintoihin liittyvät ilmaukset olivat arkisia. Ahtaasti asuvat ihmiset näkivät toisensa ulostamassa ja yhtymässä – ei ainesta tabuiksi.
Sen sijaan Jumalan pilkkaaminen oli turmiollista, sillä kirouksen uskottiin kirjaimellisesti vahingoittavan Jumalaa. Myös synnin tekemiseen liittyvät sanat olivat pahoja. Huora! Huorakauppias! Varas, heittiö!
Kun ihmisten elintila ja yksityisyys vuosisatojen kuluessa lisääntyvät, kirosanat muuntuivat. Ruumiineritteitä kuvaavista termeistä tuli rumia sanoja, samoin sukuelimiin liittyvistä ilmaisuista. Uskontoon pohjaavat voimasanat puolestaan menettivät tehoaan.
Paitsi suomen kielessä. Moni suosituimmista kirosanoistamme liittyy kristinuskoon. Tai niin ainakin kuvittelemme. Osaa sanoista käytettiin jo kauan ennen kuin kristinusko tuli Suomeen, mutta myöhemmin kirkko omi termit nimiinsä.
Perkele: Balttilainen lainasana, tuli suomen kieleen 2 000–3 000 vuotta sitten. Tarkoitti ukkosta, ukkosen jumalaa tai salamaa.
Helvetti: Ruotsin kautta suomeen tullut kirosana, alkuperältään muinaisgermaaninen. Sana merkitsi kuoleman valtakuntaa, mutta pakanallisessa mielessä.
Näiden painoarvo on hiipumassa, sillä etenkin nuorten suosiossa on viisikirjaiminen foneettinen viuhahdus.
Saksasta Suomeen muuttaneella toimittaja-kirjailija Roman Schatzilla on teoria. Sen mukaan suomalaiset ovat saksalaisia kehittyneempiä kiroilijoita.
Saksassa kirosanat pyörivät pitkälti peräaukon ympärillä.
Scheiße (paska).
Arschloch (persreikä).
Arschgeige (perseviulu).
Arsch mit Ohren (perse jolla on korvat).
”Myös ripuli ja pierut ovat suosittuja kiroilun lähteitä. Saksa ja muu indoeurooppalainen kulttuuripiiri on jämähtänyt anaalivaiheeseen”, Schatz sanoo.
Espanjaa puhuvat ovat Schatzin teorian mukaan vielä kypsymättömämpiä. He vetävät äidit mukaan kiroiluun.
”Eräs eteläamerikkalainen solvaus kuuluu: mä pissaan sun äitisi maitoon. Ovat vielä oraalivaiheessa.”
Suomi on edennyt pidemmälle, genitaalivaiheeseen. Täällä ollaan mulkkuja, yksi kyrpiintyy, toista kusetetaan, monia vituttaa.
Schatzia hykerryttävät suomen surrealistiset kirosanat.
”Kristuksen vittu. Vitun homo.”
Schatzin suosikkikirosana on – vittu. Se oli toinen sana, jonka hän oppi suomeksi, heti kippiksen jälkeen. Schatz arvelee kiroillessaan käyttävänsä sitä noin 60-prosenttisesti ja 40-prosenttisesti Scheißea.
Hieman vitun käyttäminen mietityttää. Paska ja persläpi olisivat Schatzin mielestä tasa-arvoisempia haukkumasanoja, sillä niiden sanoja sohaisee yhtä paljon kaikkia sukupuolia.
Muutama vuosi sitten suomen kielen opiskelija Lyydia Huotari istui kahden eri oppilaitoksen lounaspöytiin. Yhdeksän kertaa Jyväskylän Normaalikoulun lukiossa ja yhdeksän kertaa Jyväskylän ammattikoulussa.
Huotari pyrki asettumaan lounasseurueen liepeille luontevasti, kuin yhtenä oppilaista. Sitten kuunteli kutakin keskustelua 12 minuutin ajan ja kirjasi kirosanoja.
Ammattikoululaisten suusta tuli kirosana keskimäärin 1 minuutin ja 9 sekunnin välein. Lukiolaisten kiroilufrekvenssi oli puolisen minuuttia pitempi: 1 minuutti 35 sekuntia.
Porukat, joissa oli pelkkiä poikia, kiroilivat eniten. Sekaryhmät toiseksi eniten ja tyttöryhmät vähiten.
Yksi asia yhdisti kaikkia: vittu. Yli puolet ruokaloissa lausutuista kirosanoista oli sitä.
Toki olisi toisenlaisiakin kirosanoja. Söpöjä sanasia. Ne vain eivät kelpaa nuorisolle. Harvalle aikuisillekaan.
Jukra, jumpe, juku. Laupias taivas. Voi vietävä.
Ei kukaan kiroa noin.
Lisäksi kilteissä kirouksissa saattaa piillä ansa. Viattomalta kuulostava vitsi-sana on yhdistelmä vittua ja hitsiä. Samperi syntyi saatanasta, niin myös saamari.
Edes hitsi ei ole harmiton. Se on hiton, himputin ja hiiskatin lailla johdos ikivanhasta sanasta hiisi, joka oli vahva voimasana. Se tarkoitti kalmistoa, jota käytettiin vainajien palvonnassa.
Vanha sana lempo kuulostaa akuankalta, mutta sekin oli aikanaan voimallinen ilmaus. Tarkoitti tulta tai liekkiä, kirouksessa paholaista.
Kovassa käytössä kirosanan kirjaimellinen merkitys hiipuu. Jos alkuperäistä viittauskohdetta alkaa pohtia, tuntee itsensä hölmöksi.
Testasimme tätä kotona:
Käämini paloivat, ja syytin lapsia. Raivostuessani suosin suomen suosituinta viisikirjaimista. Sitä aivojeni tyvitumakkeet tälläkin kertaa pumppasivat puheeseeni.
Lapset kuuntelivat hetken. Sitten he alkoivat toistaa lauseitani, pienellä viilauksella: he korvasivat jokaisen vitun termillä ”naisen sukuelin”.
”Naisen sukuelin mä olen sanonut tästä sata kertaa!”
”Eikö teihin voi naisen sukuelin luottaa yhtään!”
Kohta kaikkia nauratti. Myös minua, kiroilijaa. Vähemmistöön kuuluvaa, sillä vain 11 prosenttia suomalaisista aikuisista sanoo, että he saattaisivat kiroilla lasten kuullen.
En ole ylpeä siitä, että käytän vittua lasten kuullen tai muutenkaan. Se vain on niin kätevä. Kaksi napakkaa tavua, virtaviivainen lausua.
Lisäksi vittu on kieliopillistunut, se sopii mihin tahansa. Se on pilkku, huutomerkki ja alleviivaus, iso alkukirjain tai ajatustauko. Se taipuu adjektiiviksi ja verbiksi, adverbiksikin. Suomessa on jopa lauserakenne, jota kutsutaan leikkisästi aggressiiviksi. Vittu istuu siihen kätevästi.
Vittu tästä mitään tule.
Mä vitut välitän.
Voiko feministi hokea naisen alapäätä? Ainakin kirjailija Riikka Pulkkinen voi. Hän kiroilee paljon, erityisesti halutessaan argumentoida tarkasti, ja kirosanoista vittu on hänen ylivoimainen suosikkinsa.
Vitulla kiroileminen on Pulkkiselle emansipoiva teko.
”Jotkut ovat sitä mieltä, että se on naista halveeraava sana, mutta itse koen vitun mahtavaksi sanaksi”, hän sanoo.
Kullilla hän ei voi kuvitella kiroilevansa, kyrvästä puhumattakaan. Vittu on toista luokkaa, se edustaa voimaa.
”Ehkä jopa elämänvoimaa, kaiken mahdollistajaa.”
Sanaan liittyvä vapauttava merkitys koostuu Pulkkisen mielestä ainakin neljästä asiasta. Jos vitusta pitäisi muotoilla yhtälö, se kuuluisi: vagina + ylemmyydentunto + aggressio + alkuvoima = vittu.
Joskus Pulkkinen kiroilee myös helvetillä tai saatanalla, mutta niiden käyttöyhteys on toisenlainen. Ne liittyvät häpeään.
Kiroileminen on monin tavoin mahtavaa! Tutkittua:
Kiroilevilla ihmisillä on tavanomaista laajempi sanavarasto, mikä saattaa korreloida älykkyyden kanssa. Kirosanat tehostavat sanomaa, ja kiroilijoita pidetään rehellisinä. Kiroilu toimii myös sosiaalisena liimana esimerkiksi harraste- ja työporukoissa.
Lisäksi kiroilija kestää kipua muita paremmin. Tätä on tutkittu testaamalla, kuinka kauan koehenkilöt pystyivät pitämään kättään hyisessä vedessä. Voimasanat tosin auttavat vain niitä, jotka eivät muuten kiroile kellon ympäri.
Eikä kiroilu liity pelkästään negatiivisiin tilanteisiin. Itsekin suollan tehostesanoja, kun olen oikein innossani.
”Se kirja on helvetin hyvä!”
”Jumalauta sä yllätit mut!”
Usein kiroiluun liittyy huumoria. ”Vitun huora”, saattavat nuoret naiset tervehtiä toisiaan halaten. Hupia tarjoavat myös kirosanojen kiertoilmaukset: Voi vattu. Viude. Vadelma. Video. Viddu.
Joka viidennen yhdysvaltalaisen college-opiskelijan suu on lapsena pesty saippualla. Konkreettisesti. Suiden siistimisestä ei ole kovin kauan, sillä tutkimus on kymmenisen vuotta vanha.
Suomesta vastaavaa tutkimusta ei ole, mutta lasten kiroileminen on meilläkin tabu. Kolme neljästä aikuisesta on sitä mieltä, ettei lapsi ole kielellisesti ja sosiaalisesti tarpeeksi kehittynyt ymmärtääkseen, missä ja miten sopii kiroilla. Kolmannes aikuisista puolestaan vastustaa lasten kiroilua siksi, että se on rumaa.
Tässä valossa on kiinnostavaa, että lastenohjelmat opettavat lapsille kiroilemisen rakenteen.
Voi turskatti, sanoo Katti Matikainen tilanteessa, jossa aikuinen saattaisi päräyttää ärräpään.
Voihan hattivatti, puuskahtaa Muumipappa kiroilevan aikuisen äänenpainolla.
Teini-ikäisenä moni nuori – mutta eivät suinkaan kaikki – ryhtyy kiroilemaan. Se auttaa osaltaan kapinoimaan auktoriteetteja vastaan.
Kirosanojen saralla muoti muuttuu hitaasti.
Edes vittu ei ole tulokas. Sitä käytettiin herjaavassa mielessä jo 1700-luvulla, esimerkiksi muodoissa verivittu ja verivitun poika. 1960-luvun lopulla vittu hiipi kirjallisuuteen, ja voittokulku alkoi 1980-luvulla.
Karkea jakolinja sanan käytössä kulkee siinä, onko sitä kuullut pienestä pitäen. Valtioneuvos Riitta Uosukainen ei ole. Kun hän työskenteli äidinkielen opettajana, hänellä oli ehdoton sääntö. Luokassa ei kiroilla. Jos välitunnilla korvaan kiiri v-sana, Uosukainen kysyi oppilaalta: onko huulillasi nyt äitisi vai isoäitisi sukupuolielin?
Lapsuudessaan Uosukainen sai äidiltä luvan käyttää yhtä kirosanaa, tietyssä tilanteessa. Jos ommellessa pisti neulalla sormeen, sopi ärähtää: perkele!
Perkele on edelleen Uosukaisen suosikkikirous. Sanana kaunis, merkitykseltään selkeä. Silti Uosukainen käyttää sitä säästeliäästi.
”En ompele nykyään kovin usein. Ja muissa tilanteissa saan viestini kuulumaan ilman kirosanoja.”
Kuinka kiroilivat Urho Kekkonen, Alexander Stubb ja Aleksis Kivi? – Siirry tästä testiin ja kokeile, tunnetko 10 kuuluisaa kiroilua!
Lähteitä: Minna Hjortin haastattelu ja kaksi hänen artikkeliaan: Aikuisten taitolaji – Kiroilun kasvatuksellisesta metadiskurssista. Kirosana vai voimasana ja muita karkeita terminologisia pohdintoja. Melissa Mohr: Holy Shit. A Brief History of Swearing. Risto Pulkkinen: Suomalainen kansanusko.
https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotima ... efdfb8-999
