Gulakin jäljillä - "Pahempaa kuin Auschwitz".
Lähetetty: 29.06.2019 22:19”Pahempaa kuin Auschwitz”: Kymmenettuhannet suomalaiset kuolivat Neuvostoliiton leireillä, ja tekoja ei ole pengottu kunnolla, uusi kirja sanoo Luiden tie kartoittaa gulagin fyysisiä ja henkisiä jäänteitä. Erkki Vettenniemi 29.6.2019 2:00, päivitetty 10:37 https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006 ... 17b904cc24 - Kommentit 97. - Ville Ropponen & Ville-Juhani Sutinen: Luiden tie. Gulagin jäljillä. Like. 399 s.
TASAN sata vuotta sitten – kesällä 1919 – idästä kuului kummia. Useita satoja kotimaahan pyrkineitä suomalaisia suljettiin ”keskitysleireiksi” kutsuttuihin tiloihin Moskovassa, kommunistisen Venäjän pääkaupungissa. Nämä leirit tapasivat olla takavarikoituja luostareita, joiden uusien asukkaiden nälkiintymisestä, pakkotöistä ja kuolemista kerrottiin vielä samana kesänä. Suomen ja kommunistiterrorin erikoissuhde ulottuu siis täyden vuosisadan päähän. Matka- ja tietokirja Luiden tie sivuuttaa tasaluvun, mutta sehän ei vähennä tuhdin, kerronnaltaan verkkaisen ja sisällöltään järisyttävän teoksen arvoa. Ville Ropponen ja Ville-Juhani Sutinen kartoittavat neuvostoleirien fyysisiä ja henkisiä jäänteitä reppu selässä. Itä-Karjalasta edetään Kazakstanin kautta Siperian perukoille; taigalla taivalletaan, teltassa yövytään ja teetä hörpitään. ”Aurinko on maillaan”, Villet tunnelmoivat Komin suunnalla. ”Kalmiston lohduttomuutta korostaa lähistöllä louskuttava koira, joka kiertelee aluetta luiden löytämisen toivossa.”
TUOKIOKUVIEN lomassa tekijät käyvät läpi valtioterrorin vaiheita, ja koska taustatyöt on tehty, tuloksena on suomalaisittain laajin yleisesitys gulagista, modernin joukkomurhan prototyypistä. Hitler tunnetusti ihaili ja jäljitteli Leninin ja Stalinin lujia otteita. Luiden tiessä hirmuhallintoja vertaillaan toteamalla natsien valinneen uhrinsa ”saksalaisen pilkuntarkasti”, kommunistien ”venäläisenä pidetyllä suurpiirteisyydellä”. Vähiten tekijät saavat irti ajasta ennen vankileirivirasto Gulagin perustamista 1930. Vienanmeren saarilla kyllä vieraillaan, mutta laivamatkan kuvaus jää valjuksi ja osin harhauttavaksi. Solovetskin sanotaan olleen varhaisin uusiokäyttöön kaapattu luostari, vaikka siitä saaresta tehtiin vankileiri vasta 1923.
Yleensä ottaen synkkää historiaa selostetaan luotettavasti. Laajimmillaan gulag oli heti sotien jälkeen, jolloin natsileirien karmeus oli paljastunut maailmalle ja puna-armeijaa kiiteltiin Auschwitzin vapauttajana. Harva tiesi Auschwitzin vankeja päätyneen gulagiin. Eräs heistä piti Stalinin leirejä ”kahdesta pahasta pahempana”, Ropponen ja Sutinen kirjoittavat.
NEUVOSTOLIITON viimeinen leiri mielipidevangeille suljettiin vasta 1980-luvulla, ja sielläkin reppumatkailijamme pistäytyvät. Uralin rinteille nousseesta Permin museosta on tullut suorastaan ”turistikohde” – ei silti Auschwitzin veroinen vetonaula. Muistamisen politiikka korostuu keskusteluissa, joissa paikallisten reaktiot vaihtelevat välinpitämättömyydestä intomieliseen avunantoon. Museoita, muistohuoneita ja monumentteja on tallennettu kuvaliitteeseen. Pietarin kupeesta löytyy puhutteleva paasi: ”Tämä merkki on pystytetty muistoksi kaikille suomalaisille, jotka kuljetettiin teuraaksi neuvostovallan aikana.”
Kirjassa lainatun arvion mukaan neuvostovainoissa kuoli noin 30 000 suomalaista ja suomensukuista. Vaikka heidän kohtalonsa on ollut tutkimusten lisäksi esillä romaaneissa ja elokuvissa, holokaustiin verrattuna gulagin profiili on yhä matala.
MIKÄ selittäisi epäsuhdan?
Ehkä se, että nämä kauhut koettiin idässä, osittain Aasiassa. Lännessä ajatellaan keskitysleirien ”kuuluvan asiaan, koska kyse on Venäjästä”, Ropponen ja Sutinen päättelevät.” Taustalla vaikuttaa jonkinlainen jollei nyt rasistinen niin orientalistinen asenneilmasto.” Havainto on sen verran haastava, että kotimaisille jatkotöille olisi tarvetta. Aloittaa voisi vaikkapa kesän 1919 vangitsemisista ja edetä Itä-Karjalan luostarileirien kautta 1930-luvulle, jolloin neuvostosuomalaisten lahtaaminen vauhdittui. Samaan aikaan Suomessa levisi venäläisvihan vyöry ja jopa J. K. Paasikivi iloitsi Leninin ”hyvästä jäljestä”.
Tuon jäljen jäänteitä seuraamalla Luiden tien tekijät ovat luoneet oman monumenttinsa tuhansille suomalaisille ja miljoonille muille tuhotuille.
TASAN sata vuotta sitten – kesällä 1919 – idästä kuului kummia. Useita satoja kotimaahan pyrkineitä suomalaisia suljettiin ”keskitysleireiksi” kutsuttuihin tiloihin Moskovassa, kommunistisen Venäjän pääkaupungissa. Nämä leirit tapasivat olla takavarikoituja luostareita, joiden uusien asukkaiden nälkiintymisestä, pakkotöistä ja kuolemista kerrottiin vielä samana kesänä. Suomen ja kommunistiterrorin erikoissuhde ulottuu siis täyden vuosisadan päähän. Matka- ja tietokirja Luiden tie sivuuttaa tasaluvun, mutta sehän ei vähennä tuhdin, kerronnaltaan verkkaisen ja sisällöltään järisyttävän teoksen arvoa. Ville Ropponen ja Ville-Juhani Sutinen kartoittavat neuvostoleirien fyysisiä ja henkisiä jäänteitä reppu selässä. Itä-Karjalasta edetään Kazakstanin kautta Siperian perukoille; taigalla taivalletaan, teltassa yövytään ja teetä hörpitään. ”Aurinko on maillaan”, Villet tunnelmoivat Komin suunnalla. ”Kalmiston lohduttomuutta korostaa lähistöllä louskuttava koira, joka kiertelee aluetta luiden löytämisen toivossa.”
TUOKIOKUVIEN lomassa tekijät käyvät läpi valtioterrorin vaiheita, ja koska taustatyöt on tehty, tuloksena on suomalaisittain laajin yleisesitys gulagista, modernin joukkomurhan prototyypistä. Hitler tunnetusti ihaili ja jäljitteli Leninin ja Stalinin lujia otteita. Luiden tiessä hirmuhallintoja vertaillaan toteamalla natsien valinneen uhrinsa ”saksalaisen pilkuntarkasti”, kommunistien ”venäläisenä pidetyllä suurpiirteisyydellä”. Vähiten tekijät saavat irti ajasta ennen vankileirivirasto Gulagin perustamista 1930. Vienanmeren saarilla kyllä vieraillaan, mutta laivamatkan kuvaus jää valjuksi ja osin harhauttavaksi. Solovetskin sanotaan olleen varhaisin uusiokäyttöön kaapattu luostari, vaikka siitä saaresta tehtiin vankileiri vasta 1923.
Yleensä ottaen synkkää historiaa selostetaan luotettavasti. Laajimmillaan gulag oli heti sotien jälkeen, jolloin natsileirien karmeus oli paljastunut maailmalle ja puna-armeijaa kiiteltiin Auschwitzin vapauttajana. Harva tiesi Auschwitzin vankeja päätyneen gulagiin. Eräs heistä piti Stalinin leirejä ”kahdesta pahasta pahempana”, Ropponen ja Sutinen kirjoittavat.
NEUVOSTOLIITON viimeinen leiri mielipidevangeille suljettiin vasta 1980-luvulla, ja sielläkin reppumatkailijamme pistäytyvät. Uralin rinteille nousseesta Permin museosta on tullut suorastaan ”turistikohde” – ei silti Auschwitzin veroinen vetonaula. Muistamisen politiikka korostuu keskusteluissa, joissa paikallisten reaktiot vaihtelevat välinpitämättömyydestä intomieliseen avunantoon. Museoita, muistohuoneita ja monumentteja on tallennettu kuvaliitteeseen. Pietarin kupeesta löytyy puhutteleva paasi: ”Tämä merkki on pystytetty muistoksi kaikille suomalaisille, jotka kuljetettiin teuraaksi neuvostovallan aikana.”
Kirjassa lainatun arvion mukaan neuvostovainoissa kuoli noin 30 000 suomalaista ja suomensukuista. Vaikka heidän kohtalonsa on ollut tutkimusten lisäksi esillä romaaneissa ja elokuvissa, holokaustiin verrattuna gulagin profiili on yhä matala.
MIKÄ selittäisi epäsuhdan?
Ehkä se, että nämä kauhut koettiin idässä, osittain Aasiassa. Lännessä ajatellaan keskitysleirien ”kuuluvan asiaan, koska kyse on Venäjästä”, Ropponen ja Sutinen päättelevät.” Taustalla vaikuttaa jonkinlainen jollei nyt rasistinen niin orientalistinen asenneilmasto.” Havainto on sen verran haastava, että kotimaisille jatkotöille olisi tarvetta. Aloittaa voisi vaikkapa kesän 1919 vangitsemisista ja edetä Itä-Karjalan luostarileirien kautta 1930-luvulle, jolloin neuvostosuomalaisten lahtaaminen vauhdittui. Samaan aikaan Suomessa levisi venäläisvihan vyöry ja jopa J. K. Paasikivi iloitsi Leninin ”hyvästä jäljestä”.
Tuon jäljen jäänteitä seuraamalla Luiden tien tekijät ovat luoneet oman monumenttinsa tuhansille suomalaisille ja miljoonille muille tuhotuille.