Psykopatologia.munfoorumi.com

Kun henkilö menee kunnalliselle, tai yksityiselle psykiatrille, niin ensimmäinen asia on, että psykiatri ehdottaa, tai oikeammin vaatii tapaamista potilaan läheisten kanssa, mieluiten äidin kanssa. Jos psykiatrin luo tuleva omainen onkin narstinen henkilö, niin tämä johtaa aina käytännössä automaattisesti siihen, että potilaassa aletaan hoitamaan tämän narsistisen läheisen projektioita ja psykiatria ja narsistinen läheinen tavallaan liittoutuvat potilasta vastaan siten, että narsistinen läheinen saa toteuttaa projektioitaan ja psykiatria omia agendojaan.
Itse uskon, että suurimassa osassa tapauksista on käynyt tämä moka.

Ihan outoa tuollainen tapaamisten vaatiminen.

Olen ollut ensimmäisen kerran psykiatrin potilaana joskus 90-luvulla ja sen jälkeen useat kerrat ja potilaana tavannut eräätkin psykiatrit, mutten ole törmännyt yhteenkään, joka olisi tahtonut - saati vaatinut - saada keskustella minusta äitini kanssa. Johtunee siitä, että olen ollut täysi-ikäinen. Alaikäiset on toinen juttu; heidän kohdallaan kai useimmiten on velvollisuuskin olla yhteydessä potilaan huoltajiin.

Sama kokemus minulla on psykiatristen potilaiden äitinä: täysi-ikäiset potilaat päättävät aivan itse, haluavatko omaisia mukaan esimerkiksi hoitoneuvotteluihin vai eivätkö halua. Lisäksi päinvastoin usein on niin, että hoitava psykiatrinen taho tekee töitä saadakseen esimerkiksi nuoren aikuisen 'vieroitettua' vanhemmistaan. Toisin sanoen vanhemmat eivät välttämättä ole ollenkaan tervetulleita sekaantumaan potilaan hoitoon.

Niin sanottu Keroputaan malli on lukemani mukaan hoitomalli, jossa pyritään tekemään tiivistä yhteistyötä paitsi potilaan myös tämän perheen, kuten vanhempien, kanssa. En tiedä, voisiko siinä hoitomallissa esiintyä potilaiden painostamista, jotta nämä suostuisivat ottamaan vanhemmat mukaan omaan hoitoonsa. Laki on kuitenkin selkeä: täysi-ikäisellä potilaalla on täysi oikeus sulkea omaisensa hoitonsa ulkopuolelle, ja hoitotaholla on täysi velvollisuus noudattaa potilaansa tahtoa.

ritalin kirjoitti:Kun henkilö menee kunnalliselle, tai yksityiselle psykiatrille, niin ensimmäinen asia on, että psykiatri ehdottaa, tai oikeammin vaatii tapaamista potilaan läheisten kanssa, mieluiten äidin kanssa...

Onko sinulle tapahtunut noin???
Minulle ei ole edes alaikäisenä psykiatri ehdottanut kenenkään sukulaiseni tai läheiseni tapaamista.

Ei minullakaan. Paitsi add-tutkimuksissa mutta se hoitui puhelinsoitolla.

En muista, että itsellenikään olisi ehdotettu avohoidossa mitään omaisten tapaamisia mutta sen sijaan psykiatrisessa sairaalassa (täysi-ikäisenä) en ole saanut päättää, keitä palavereihin halutaan, vaan on melkeinpä käskytetty keitä sinne tulee/keitä sinne pyydetään ja piste. Tästä olenkin kerran jo avautunut.
Lisäys: olen myös yrittänyt kieltää tietojen luovuttamisen mutta niitä on ilmeisesti luovutettu. Lisäksi on painostettu/pakotettu antamaan suostumus katsella potilastietoja.

Jees... sairastuin sydänlihaksen ja sydänpussin tulehdukseen vuoden 2008 syyskuussa sen jälkeen, kun olin mennyt ylikuntoon. Homma liittyi siis pitkään kestäneeseen kestävyysjuoksuharrastukseeni.
Äitini, jolla on yleensä ollut vaikeuksia hyväksyä toisten ihmisten sairastumisia, yritti esittää, että sairastumisessa olisi ollut kyse psyykkisistä ongelmista fyysisten ongelmien sijaan... Lääkärissä juostessani ja asioihin perehdyttäni, minulle selvisi varmaksi, että olin mennyt ylikuntoon. Tähän viittasivat monet erilaiset oireet, kuten lihasten palautumisen loppuminen. Sydämessä ollutta tulehdusta ei kuitenkaan saatu kiinni... Ongelma tulehduksen diagnosoinnissa oli, että Tampereen julkinen sairaanhoito käytti sääntöjen vastaisesti thorax-röntgeniä ultraäänitutkimuksen sijaan, vaikka ohjeiden mukaan thoraxilla ei pystytä diagnosoimaan sydämessä olevaa tulehdusta, vaan ainoastaan ultraäänellä. Tästä perseilystä johtuen oli pitkään kestänyt epävarmuuden aika, jona aikana ei oikein tiedetty, mistä on kyse. Kunnan omalääkärini väitti, että minussa ei ollut fyysisesti mitään vikana, vaan että kyse oli ainoastaan masennuksesta ja paniikkihäiriöstä("kuten vähän kaikilla nuorilla nykyään"). Väsymys oli kuulemma merkki masennuksesta ja sydänoireet merkki paniikkihäiriöstä.
Tässä epävarmuuden vaiheessa äitini sitten varasi minulle ajan psykiatrille ja vaati minua menemään sinne. Minä sitten päätin mennä sinne, koska minulle oli yleisesti ottaen muodostunut positiivinen kuva kallonkutistajista, mm. Pertsan juttuja luettuani... Ajattelin, että voisin siellä keskustella asioista ihan yleisellä tasolla. Mutta homma meni kuitenkin täysin plörinäksi, koska tätä psykiatria kiinnosti puhua vain sairauteni oireista, joita hän yritti esittää oireina "vakavista" mielenterveysongelmista ja psykiatrini oli kiinnostunut juttelemaan asioistani nimenomaan äitini kanssa. Hän totesi, että haluaisi alkaa konsultoimaan äitiäni ennen, kuin jatkamme yhtään enempää...
Eli käytännössä tämä psykiatri olisi alkanut hoitamaan sydämessäni ollutta tulehdusta mielenterveysongelmana äitini sekoiluitten pohjalta, kun äitini ei jostain luonnevikaisista syistä johtuen kykene hyväksymään kenenkään toisen fyysistä sairastumista ja nämä kaksi uunoa olisivat sitten pelanneet yhteen sillä tavalla, että minusta olisi muutamassa viikossa lähtenyt henki.

Myöhemmin sitten yksityinen kardiologi diagnosoi minulle pitkään kestäneen sydämessä olleen tulehduksen...

Homma on kuitenkin edelleen jatkunut samanlaisena julkisella puolella. Tämän entisen omalääkärini mukaan, jos olenkin ollut fyysisesti sairas, niin siihen on syynä kuulemma psyykkiset ongelmat, koska fyysinen ja psyykkinen kulkevat aina käsi kädessä ja hänen mukaansa se, jos ihminen juoksee itsensä ylikuntoon, on merkki mielenterveysongelmista(huom. kaikki kestävyysjuoksuharrastajat menevät useita kertoja ylikuntoon).
Mulla oli pitkään fyysistä sairastelua ja, kun olin päässyt hieman normaalin elämän syrjästä kiinni sydänhomman jälkeen, niin sairastuin mykoplasma-keuhkokuumeeseen, mikä ei meinannut parantua ei sitten millään. Tuolloin minua hoitaneet yksityisen puolen lääkärit eivät osanneet sitä parantaa ja olin pitkään hyvin huonossa kunnossa. Sairauden vuoksi menetin myös keskittymiskykyni siten, että minulla on vaikeuksia esimerkiksi seurata televisiota.
Mutta vittu... julkisella puolella ei ole vieläkään pystytty hyväksymään sairastelujani fyysisiksi, vaan siellä on tullut kaikenlaista paskaa vastaan... Paras, tai ehkä huonoin oli se, että minut ohjattiin sairasteluistani psykiatrille ja tämä psykiatri alkoi väittämään, että käytän huumeita, että en ole missään vaiheessa oikeasti ollut sairas, vaan käytän huumeita ja hän halusi taas konsultoida äitiäni... En ollut halunnut käydä huumetesteissä, koska mielestäni huumetesteillä ei ollut mitään tekemistä fyysisten sairauksieni hoitamisen kanssa...

Sitten tässä on sekin juttu, että eräs eestiläinen rokkari-huumehörhö raiskasi kaverinsa kanssa exäni(silloisen nyksäni) ja tämä äijä selitti, että mä en mahda hänelle mitään, että hän pystyy kääntämään koko sukuni minua vastaan ja järjestämään minut mielisairaalaan. Hän kuulemma iskee äitini ja kääntää äitini minua vastaan ja raiskaa siskoni.
Julkiseen terveydenhuoltoon oli alkanut noihin aikoihin tulemaan omituisia juttuja, joissa oltiin "ilmiannettu", että minulla olisi erinäisiä mielenterveysongelmia... Minä en ollut näistä ilmiannoista tiennyt yhtään mitään ennen tätä psykiatrille ohjaamista... en ollut käynyt lueskelemassa mitään omakantaa tms... Mutta, kun psykiatrille ohjaamisen jälkeen kävin vilkaisemassa omakantaa, niin minulle selvisi, että tällaista oli tapahtunut ja, että se oli vieläpä vaikuttanut saamaani hoitoon...
Kun mainitsin näistä asioista psykiatrille, niin psykiatri laittoi jonkun merkinnän, mikä käsittääkseni viittaa siihen, että hän epäili minua paranoidiksi... Ja, kun yritin tavoittaa erästä lääkäriä, joka oli kirjoitellut omakantaan täysin huuhaajuttuja jostain mukamas yksityisellä psykiatrilla saamistani diagnooseista, niin tavoittamani sairaanhoitaja suhtautui minuun, kuin rikolliseen ja esitti minua valehtelijaksi ja saatuani yhteyden tähän lääkäriin, hän ei korjannut omakannasta näitä tekemiään perättömiä väitteitä...

Kaiken ehkä kruunaa se, että tämä julkisen terveydenhuollon ja sosiaalihuollon lempilapsi, vieraannuttajaisä "vauvanhakkaajavoittaja", josta kirjoitin aiemmin, on suhtautunut sairasteluuni niin, että se olisi ollut keksittyä ja, että minulla olisi todellisuudessa henkisen puolen ongelmia ja hän on myös tällaista juttua levittänyt muille. Mies on projisoinut omaa patologista valehteluaan minuun tässä tällä setillä. Myös miehen äiti on levittänyt minusta julkiseen terveydenhuoltoon ja sosiaalihuoltoon satuja jostain mielenterveysongelmistani ja "valehtelustani"...

Olen myös saanut erittäin vihaista palautetta ja jopa tappouhkauksia monilta "suoraselkäisiksi työssäkäyviksi" itseään kutsuvilta paskakasoilta, koska en ole kuulemma työhaluttomuuttani ja laiskuuttani halunnut käydä töissä.

Ongelmana on, että "mielenterveysongelmista" on muodostunut kollektiivinen projisoinnin ja projektiivisen identifikaation voima... Kaikki projektiota ja projektiivista identifikaatiota käyttävät ovat tavallaan yhdistäneet voimansa tässä mielenterveysongelma-asiassa ja käyttävät käsikädessä mielenterveyspalveluita projektion, projektiivisen identifikaation ja omnipotentin kontrollin aseena, eikä mielenterveyshoidolla ole aseita tätä vastaan, vaan siitä on muodostunut tällainen projektion keppihevonen... Ja siinä on tietysti sekin, että persoonallisuushäiriöisiä on infiltroitunut terveydenhuoltoon erittäin suurissa määrin ja nämä henkilöt ovat myös terveydenhuollon sisältä käsin liittoutuneita tässä samassa projektiossa... Sitten puhutaan "nuorten jatkuvasti lisääntyvistä mielenterveysongelmista"...

Onpa soppa!

Vääristä merkinnöistä potilaspapereissa on minullakin kokemusta, mutta niille ei oikeastaan voi mitään, koska vaikka korjaus tehtäisiinkin, alkuperäinen merkintä säilyy silti luettavana. Väärinhän se on, mutta niin laki sanoo.
Toivottavasti pystyt joskus jättämään taaksesi ne asiat joita et tekemättömiksi saa.

Oletko nyt parantunut niistä sydän- ja mykoplasma-tulehduksista, eli oletko fyysisesti terve? Vai jäikö sydämeen jotain häikkää?

Noihin edellisiin viesteihin... Onhan minulla pakkoneuroosi... olen ollut iät ajat neuroottinen... Mutta ei näihin minun sairasteluihin mitkään mielenterveysjutut ole vaikuttaneet. Olen omaa harjoitteluani analysoinut aikoinaan paljonkin, että teinkö jotain väärin ja jopa jälkikäteen katsottuna ja enemmillä tiedoilla harjoitteluni oli ollut erittäin järkevästi suunniteltu. Eli mitään mielenterveysvaikutusta en pysty tuossa harjoittelussani kyllä näkemään. Syy siihen, että sairastelu meni niin pitkälle, oli siinä, että en tunnistanut ylikuntotilaa ennen, kuin oli liian myöhäistä... Mutta eipä sitä tunnu tunnistavan kukaan muukaan, niin eipä voi siinäkään asiassa etsiä mitään mielenterveydellistä syytä.
Yleislääkärithän ovat yrittäneet puheissaan yhdistää ylikuntoa täysin mielenterveyteen liittyväksi tilaksi, missä he ovat kyllä täysin hakoteillä. Ylikuntohan on tila, missä kroppa ylikuormittuu fyysisestä rasituksesta... psyykkiset asiat voivat toki omalta osaltaan vaikuttaa tähän, mutta omista harjoittelupäiväkirjoistani näkee, että todennäköinen syy ylikuntoon menemiseen oli siinä, että kun ennen ylikuntoa henkilö menee ns. huippukuntoon, jolloin pitäisi himmata harjoittelua, koska muuten se menee ylikunnon puolelle, mutta huippukunnossa ei ihan heti tule himmanneeksi harjoittelua, koska silloin treeni kulkee niin hyvin, että tekisi jopa mieli juosta joka päivä 20-30-kilometriä ja harrastaa siihen päälle seksiä 15 kertaa päivän aikana, niin minä olin tämän hyvän fiiliksen takia ja uusien hyvin rullaavien tossujen vuoksi juossut lenkkejä liian suurilla vauhdeilla... tämä sitten viime kädessä oli laukaissut ylikunnon.

Olen edelleen melko huonossa kunnossa. Tässä on ollut myös eräs muu fyysinen sairaus, johon olen kyllä saanut vähän hoitoa, joskin senkin asian kanssa jouduin vuosia hakkaamaan päätä seinään. Tämä ruuansulatussairaus ei liity näihin muihin, vaan on vanhempaa perua ja on vaivannut jo lapsena...

Itselleni muodostui sellainen kuva, että minua on tässä yritetty saada mielenterveyshoitoon osaltaan niiden kouluampumistapausten vuoksi. Silloin alle vuosi ennen sairastumistani oli ollut Jokelan kouluampuminen ja juuri sairastumiseni aikoihin oli Kauhajoen kouluampuminen ja siinä välissä oli myös ollut Keravan puukotustapaus, jossa 18-vuotias puukotti sen koripallotytön koripallokentälle... Tuon koripallotytön puukotustapauksen jälkeen alkoi iltapäivälehdissä olemaan isoja otsikoita, kuinka "NYT NUORET TAPPAVAT PÄÄSTÄKSEEN HOITOON!"... Sitten, kun minä menin lääkäriin ihan normaaleista fyysisistä syistä, niin minuun suhtauduttiin siellä, kuin seuraavaan joukkomurhaajaan...

Yksi mieleenjäänyt juttu oli myös tämän ekan psykiatrin kysymykset siitä, että olenko pillua saanut viime aikoina... "ahaa, siis että ole saanut pillua, mikäs siinä on... tämähän kuulostaa vakavalta". Eipä tainnut tuttavapiirissä tuolloin monikaan ikäiseni mies mitään pillua saada... Myöhemmin on tosin ollut lehtiotsikoita siitä, kuinka pilluasaamattomat miehet ovat potentiaalisia joukkomurhaajia...

Kyllästynyt kirjoitti:Vääristä merkinnöistä potilaspapereissa on minullakin kokemusta, mutta niille ei oikeastaan voi mitään, koska vaikka korjaus tehtäisiinkin, alkuperäinen merkintä säilyy silti luettavana. Väärinhän se on, mutta niin laki sanoo.
Toivottavasti pystyt joskus jättämään taaksesi ne asiat joita et tekemättömiksi saa.

Joo, olen käsittänyt, että alkuperäistä merkintää ei saa poistettua, mutta en tiennyt, että sen takana olisi laki... Ihmettelen vaan, että tämä yksi naislääkäri ei poistanut edes niitä omia myöhempiä merkintöjään. Tulee sellainen tunne, että he ovat siellä puolensa valinneet...

Eihän tässä nyt ole ihan kaikkea pystynyt taakse jättämään... Ne, mitä on vähemmän tärkeitä asioita, jätän taakse helposti, mutta tilanne on osin aika pitkälti päällä...

Aikamoisia (pi**u)juttuja on psykiatri sinulta kysellyt. Ei voi taas kuin ihmetellä psykiatrin käytöstä, vaikkei sinänsä enää yllätä...

^Niin siinä täytyi psykiatrin käydä vakavaa keskustelua äitini kanssa, kun en ollut saanut pillua...

ritalin kirjoitti:Jees... sairastuin sydänlihaksen ja sydänpussin tulehdukseen vuoden 2008 syyskuussa sen jälkeen, kun olin mennyt ylikuntoon. Homma liittyi siis pitkään kestäneeseen kestävyysjuoksuharrastukseeni.
Äitini, jolla on yleensä ollut vaikeuksia hyväksyä toisten ihmisten sairastumisia, yritti esittää, että sairastumisessa olisi ollut kyse psyykkisistä ongelmista fyysisten ongelmien sijaan... Lääkärissä juostessani ja asioihin perehdyttäni, minulle selvisi varmaksi, että olin mennyt ylikuntoon. Tähän viittasivat monet erilaiset oireet, kuten lihasten palautumisen loppuminen. Sydämessä ollutta tulehdusta ei kuitenkaan saatu kiinni... Ongelma tulehduksen diagnosoinnissa oli, että Tampereen julkinen sairaanhoito käytti sääntöjen vastaisesti thorax-röntgeniä ultraäänitutkimuksen sijaan, vaikka ohjeiden mukaan thoraxilla ei pystytä diagnosoimaan sydämessä olevaa tulehdusta, vaan ainoastaan ultraäänellä. Tästä perseilystä johtuen oli pitkään kestänyt epävarmuuden aika, jona aikana ei oikein tiedetty, mistä on kyse. Kunnan omalääkärini väitti, että minussa ei ollut fyysisesti mitään vikana, vaan että kyse oli ainoastaan masennuksesta ja paniikkihäiriöstä("kuten vähän kaikilla nuorilla nykyään"). Väsymys oli kuulemma merkki masennuksesta ja sydänoireet merkki paniikkihäiriöstä.
Tässä epävarmuuden vaiheessa äitini sitten varasi minulle ajan psykiatrille ja vaati minua menemään sinne. Minä sitten päätin mennä sinne, koska minulle oli yleisesti ottaen muodostunut positiivinen kuva kallonkutistajista, mm. Pertsan juttuja luettuani... Ajattelin, että voisin siellä keskustella asioista ihan yleisellä tasolla. Mutta homma meni kuitenkin täysin plörinäksi, koska tätä psykiatria kiinnosti puhua vain sairauteni oireista, joita hän yritti esittää oireina "vakavista" mielenterveysongelmista ja psykiatrini oli kiinnostunut juttelemaan asioistani nimenomaan äitini kanssa. Hän totesi, että haluaisi alkaa konsultoimaan äitiäni ennen, kuin jatkamme yhtään enempää...
Eli käytännössä tämä psykiatri olisi alkanut hoitamaan sydämessäni ollutta tulehdusta mielenterveysongelmana äitini sekoiluitten pohjalta, kun äitini ei jostain luonnevikaisista syistä johtuen kykene hyväksymään kenenkään toisen fyysistä sairastumista ja nämä kaksi uunoa olisivat sitten pelanneet yhteen sillä tavalla, että minusta olisi muutamassa viikossa lähtenyt henki.

Myöhemmin sitten yksityinen kardiologi diagnosoi minulle pitkään kestäneen sydämessä olleen tulehduksen...

Homma on kuitenkin edelleen jatkunut samanlaisena julkisella puolella. Tämän entisen omalääkärini mukaan, jos olenkin ollut fyysisesti sairas, niin siihen on syynä kuulemma psyykkiset ongelmat, koska fyysinen ja psyykkinen kulkevat aina käsi kädessä ja hänen mukaansa se, jos ihminen juoksee itsensä ylikuntoon, on merkki mielenterveysongelmista(huom. kaikki kestävyysjuoksuharrastajat menevät useita kertoja ylikuntoon).
Mulla oli pitkään fyysistä sairastelua ja, kun olin päässyt hieman normaalin elämän syrjästä kiinni sydänhomman jälkeen, niin sairastuin mykoplasma-keuhkokuumeeseen, mikä ei meinannut parantua ei sitten millään. Tuolloin minua hoitaneet yksityisen puolen lääkärit eivät osanneet sitä parantaa ja olin pitkään hyvin huonossa kunnossa. Sairauden vuoksi menetin myös keskittymiskykyni siten, että minulla on vaikeuksia esimerkiksi seurata televisiota.
Mutta vittu... julkisella puolella ei ole vieläkään pystytty hyväksymään sairastelujani fyysisiksi, vaan siellä on tullut kaikenlaista paskaa vastaan... Paras, tai ehkä huonoin oli se, että minut ohjattiin sairasteluistani psykiatrille ja tämä psykiatri alkoi väittämään, että käytän huumeita, että en ole missään vaiheessa oikeasti ollut sairas, vaan käytän huumeita ja hän halusi taas konsultoida äitiäni... En ollut halunnut käydä huumetesteissä, koska mielestäni huumetesteillä ei ollut mitään tekemistä fyysisten sairauksieni hoitamisen kanssa.....

Huonosta hoidosta julkisella mullakin on monenlaista kokemusta. Mm. oli paha tulehdus jalassa josta itsekin ajattelin että siihen varmaan vaadittaisiin antibioottikuuri. Terveyskeskus lääkäri leimasi jalkasieneksi ja määräsi sienilääkkeitä. Ei hellittänyt niillä puolessatoissa viikossa vaan paheni joten varasin uuden ajan terveyskeskukseen. Näytin lääkärille kuinka tulehdus on edennyt jo käteenikin. Lääkäri googlaili netistä hilpeästi jalkasienikuvia ja näytti minulle hilpeänä"Näyttääkö tutulta?"Jotainhan siinä ihottumaa jonkun jalassa oli mutta ei minusta erityisen koskettavan samanlaiselta. Väitti kuitenkin "Varsinkin tuo käteen tarttuminen on selkeä jalkasienen merkki!" Äiti sanoi että nyt menet siitä yksityiselle ja hän maksaa. Lääkäri huahti nähdessäni jalkani tilan ja sanoi että ilman muuta jalkasieni ois reagoinut heti 1,5 viikon sienilääkkeen käyttöön. Sanoi "lähdetään nyt hoitamaan tätä infektioekseemana" ja määräsi antibioottikuurin ja kortisonivoiteen jotka olisin itse jo itselleni kirjoittanutkin mutta ei ole lääkärin pätevyyttä ja ovat reseptilääkkeitä. Ongelma katosi parissa viikossa niillä. Vieläkin harmittaa etten ilmoittanut asiasta tuolle jälkimmäiselle terveyslääkärille. Nykyään olisin kannassa laittanut että "tää oli sit se sun jalkasienes!"

Epäpätevyyttä eikä oo resursseja.

^Ja sitten lääkärit puhuvat jotain, että "potilaat vaativat turhaa hoitoa"... Itehän ne lääkärit sitä väärää ja turhaa hoitoa yleensä tarjoavat ja ihan ite tuhlaavat niitä resursseja. Jos lääkärit pystyisivät antamaan täsmähoidon, niin resurssien suhteen homma toimisi paljon paremmin. Näissä minunkin jutuissa olisi paljon helpommalla päässyt, kun olisi antaneet antibiootit ja hoito-ohjeet, niin mies olisi saatu nopeammin kuntoon, mutta kun piti alkaa säästämään resursseissa, rankaisemalla potilasta masennuslääkkeillä, niin katastrofihan siitä syntyi. Jos nämä potilaan rankaisutoimenpiteet "resurssien tuhlaamisesta" lopetettaisiin, niin resurssit riittäisivät oikeaan hoitoon ihan hyvin...
Sinunkin tapauksessa lääkäri tavallaan pihisteli hoidossa ja yritti selvitä hommasta noilla sienilääkkeillä. Vähän sama homma, kuin aikoinaan kyläkaupoissa myytiin asiakkaalle kuukauden vanhaa makkaraa...