Psykoosit, taide, kulttuuri

[jupe]

"Hannu Lauerma: Psykoosit taiteessa ja kulttuurissa

Psykoosit ovat sairauksia, joissa ihmisen todellisuudentaju järkkyy, eikä hän kykene erottamaan harha-aistimuksiaan tai usein pelottavia tai muuten ongelmallisia harhaluulojaan todellisuudesta.

Psykoottisen kokemusmaailman kuvaaminen taiteen keinoin on vaikeaa. Itse olen käyttänyt aihetta koskevien luentojeni kuvituksena norjalaisen ekspressionistin Edvard Munchin teosta Huuto, alun perin Epätoivo, 1893–1910. Teoksessa kauhistuneen näköinen muumiomainen hahmo peittää korvansa kuin koettaen olla kuulematta kauhistavaa huutoa, ja mahdollisesti huutaa samalla itse.

Ajoittain vakavistakin mielenterveyden häiriöistä kärsinyt mutta niistä hyvin toipunut Munch kirjoitti teokseensa liittyen kokemuksestaan, jossa taivas muuttui yhtäkkisesti verenpunaiseksi, sinimustan vuonon ja kaupungin yllä oli verta ja tulisia kieliä, ja hän tunsi uupuneena ja vapisten ahdistuksesta ”loputtoman huudon kulkevan läpi luonnon”.

Ristiriitaisen vastaanoton saanut kotimainen elokuva Palava enkeli vuodelta 1984 on tarina vastavalmistuneesta sairaanhoitajasta joka perhetaustansa, vaativan työnsä ja pettymyksen tuottaneen romanssinsa paineissa suistuu psykoosiin. Elokuva päättyy onnellisesti mutta ilman paranemisprosessin kuvaamista.

Sen sanomaa on tulkittu monin tavoin. Joidenkin tulkintojen mukaan elokuva edusti perin aiheetonta romantisoitua näkemystä psykoosista prosessina, joka erityisesti auttaisi ymmärtämään elämää syvällisemmin. Muitakin tulkintoja elokuvasta on, ja psykoosipotilaiden kuvaaminen melko realistisesti ja samalla kunnioittavasti kuuluu sen ansioihin.

Parhaita elokuvien psykoosikuvauksia on Martin Scorsesen ohjaama vuonna 2010 ensi-iltansa saanut Suljettu saari (Shutter Island). Se on sikäli oivallisesti rakennettu, että katsoja näkee hetkittäin tapahtumat psykoosin värittämällä tavalla mutta sitä itse heti huomaamatta. Sama koskee elokuvaa Kaunis mieli (2001), joka löyhästi mukailee huippulahjakkaan, skitsofreniaa sairastaneen ja Nobel-palkitun matemaatikon John Nashin elämää.

Monin Oscarein palkittu elokuva Yksi lensi yli käenpesän vuodelta 1975 taas perustuu Ken Keseyn romaaniin vuodelta 1962. Se heijastelee aikansa antiautoritaarista vastakulttuuria, ja lukijan tai katsojan onkin syytä ymmärtää, että se on karikatyyri, joka vain löyhästi pohjaa nuoren kirjoittajan työskentelyyn kouluttautumattomana yövalvojana 1950-luvun sotaveteraanisairaalassa.

Elokuvana tai näytelmänä tarina on yhdistelmä farssia ja tragediaa, vapauden ylistystä ja autoritaarisuuden kritiikkiä. Silti tarinan päähenkilö on monitulkintainen hahmo, joko kekseliäs asosiaalinen persoona tai sitten jotain aivan muuta.

Elokuvan ikävä sivuvaikutus oli se, että sen irvokkaasti kuvaama, tosiasiassa turvallinen ja tehokas mutta nykyään vain harvoin tarvittu aivojen sähköhoito sai pelottavan maineen. Elokuvan onkin sanottu tässä suhteessa pelottaneen järjiltään suuren osan yhden ikäpolven intellektuelleista.

Psykiatrisia häiriöitä käsittelevät fiktiiviset elokuvat eivät ole dokumentteja. Jos elokuvat heijastelisivat todellisuutta, yksi yleisimmistä häiriöistä olisi aiemmin sivupersoonahäiriöksikin nimetty äärimmäisen harvinainen dissosiatiivinen identiteettihäiriö."

Kirjoittaja on psykiatrisen
vankisairaalan ylilääkäri.
https://www.ts.fi/mielipiteet/kolumnit/ ... lttuurissa

[Palle]

Kirjassa "Murtuneet mielet" kerrottiin ihmeparantumisesta, kun eräänsotapsykoosista kärsivän huonekaverille annettiin siinä samassa huoneessa insuliinishokkihoitoa.

Seuraavana aamuna vieruskaveri, siis se jolle hoitoa ei annettu, parani ja palasi rintamalle.

(Tämä nyt ei ollut taiteesta, vaan shokkihoidoista, sorry)