Täytyy myöntää, että triggeröidyin tästä artikkelista sanan varsinaisessa merkityksessä, eli siinä post-traumaattiseen stressioireyhtymään liittyvässä merkityksessä...
Esimerkiksi minä olen valkoinen, mutta olen myös hetero ja mies. Nämä kolme sektiota muodostavat kokonaispaketin, josta ei oikein sovi valittaa, koska tässä yhteiskunnassa helpointa on juuri kaikilla noilla kolmella ryhmällä: valkoihoisilla, heteroilla ja miessukupuolella.
Niin feministit ovat siis päättäneet, että helpointa on valkoisilla, heteroilla ja miessukupuolella. Totuus taitaa kuitenkin olla, että omassa ikäluokassani naisilla on selkeästi helpompaa, kuin miehillä. Tätä asiaahan on myös yleisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa tuotu monesti esiin. Ehkä vanhempieni ikäluokassa miehillä on ollut helpompaa. Väittäisin, että myös seksuaalivähemmistöjen edustajilla on omassa sukupolvessani helpompaa, kuin heteroilla. Feminismi lienee siis vähän aikaansa jäljessä.
Tuon tässä esimerkiksi ensimmäisen tyttöystäväni, joka oli jonkinlaisen seksuaalivähemmistön edustaja. Hän oli joka toinen kuukausi hetero ja joka toinen kuukausi lesbo. Siinä ei paljoa voinut ympärillä olijat muuta, kuin hyväksyä tilanteen. Kumppanit hänellä vaihtuivat aina fiiliksen mukaan. Minut hän kuitenkin diagnosoi hyvin ontuvin perustein epävakaan persoonallisuushäiriön omaavaksi. Muutenkin hänen mielestä kaikki muut hänen ympärillään olivat jotain narsisteja, tai läheisriippuvaisia jne. Kun asioita pohdin, niin huomasin, että hänellä oli itsellään epävakaa persoonallisuushäiriö ja monipersoonallisuushäiriö MBD. Nykyään hän on julkisella puolella suojatyöpaikassa ja on pitkään pyörinyt näissä SETAn piireissä.
”Feminismi pyrkii siihen, että ahdistavat pakkopaitaroolitukset voidaan purkaa ihmisten ympäriltä. Miesoletetut tai muut voivat olla vapaasti omia itsejään. On vaikea kuvitella, että kulttuurista tuleva tätä on mies tai tätä on nainen -ajattelu erityisesti palvelisi ketään.”
Minä olen ainakin voinut aika vapaasti olla oma itseni, vailla mitään tarvetta erityisesti korostaa omaa maskuliinisuuttani. Netissä minua on usemmiten luultu naiseksi, mikä sinällään on itselleni aivan sama.
Omalla kohdallani paineet maskuliinisuuteen eivät ole tulleet kulttuurista. Minua lapsena ja nuorena ympäröinyt kulttuuri ei millään tavalla ohjannut minua maskuliinisuuteen. Joitain yksittäisiä miehiä minulle on tullut vastaan, joilla on ollut tarvetta korostaa omaa maskuliinisuuttaan. Tällainen oli esimerkiksi yksi mies, jonka isä oli koko ikänsä istunut vankilassa.
Sen sijaan olen kokenut naisten toimesta tällaista vaatimusta maskuliinisuudesta. Naisten harjoittama maskuliinisuuden ihailu on näkynyt myös siinä, että väkivaltarikolliset, raiskaajat, päihdeongelmaiset ja kaikenlaiset naisia hyväksikäyttävät pelimiehet ovat olleet naisten kovassa suosiossa. Luulenkin, että koska naisten miesmaku on ollut näin yksipuolinen, niin näille feministeille onkin kertynyt kokemuksia vain tietynlaisista miehistä, joita he eivät osaa erottaa toisenlaisista miehistä ja siten luulevat, että kaikki miehet ovat samanlaisia ja, että niitä vastaan täytyy sitten kapinoida tällä tavalla.
”Tiedän kyllä, että patriarkaatti tarkoittaa myös salaisia, piilotettuja miehiä suosivia rakenteita. Sellaisia kuten kotihoidon tuki.”
”Etuuden nimi kyllä on lasten kotihoidon tuki, mutta todellisuudessa se on äitien kotona olemisen tuki. Näin tuesta muodostuu työmarkkinoilla haitta useimmiten naiselle, mikä vastaavasti hyödyttää muita hakijoita.
Eli pääsääntöisesti miehiä. Siis sitä patriarkaattia.”
Eihän kodinhoidon tuki mitään miehiä suosi, vaan vauvoja ja sitäkautta ihan kaikkia ihmisiä tasapuolisesti. Kaikki tunnetut mielenterveysongelmat pohjaavat merkittäviltä osin lapsen ja äidin vuorovaikutussuhteen ongelmiin ja kaikkein isoin kuviteltavissa oleva ongelma tuon vuorovaikutussuhteen osalta on tietenkin se, että tällainen suhde katkaistaan esim. sillä, että äiti menee liian varhain töihin. Onko feminismissä nyt siis kyse siitä, että feministit taistelevat naiseutta vastaan, taistelemalla lasten oikeuksia vastaan? Itse näkisin, että aika pitkälti juuri tästä on kyse.
"Alkaa jälleen kerran tuntua siltä, että nykyfeminismissä on usein kyse yhden viestin lähettämisestä, joka kuuluu näin: vaikka sinulla olisi mahdollisuus, älä kiusaa muita. Ajatus on lähes aina ilmaistu akateemisen koukeroisesti ja vastakkainasettelua lietsoen, mutta viime kädessä feminismin sydämessä on yritys saada ihmiset kunnioittamaan toisiaan."
Feministeiltä kuitenkin jostain syystä unohtuu kunnioitus niitä kaikista heikoimmassa asemassa olevia kohtaan, jotka eivät edes osaa puhua, eli vauvoja kohtaan... Kun näin perusasiat pääsevät unohtumaan, niin paljastuukin feministien todellinen pinnallinen, narsistinen ja rajatilainen luonne.
Feminismistä voisikin sanoa, että se on vain Baalin-palvonnan ja Molokin-palvonnan yksi muoto. Kaikissa näissä kolmessa uhrataan lapsia Jumalalle. Noissa vanhoissa versioissa Luciferin maanpäällistä inkarnaatiota edusti joku perkeleen patsas, mutta tässä feminismissä sen edustajan viittaa tarjotaankin naisille.
”Haluaisin laajentaa sitä siihen, että ei ole kategorioita vain liittyen esimerkiksi sukupuoleen, seksuaalisuuteen tai uskonnollisuuteen, vaan on myös tunteisiin tai muunlaiseen yhteisöllisyyteen pohjaavaa epätasa-arvon ja tasa-arvon kokemusta.”
Tunteisiin pohjaava epätasa-arvon kokemus… No, tämä on uutta!
Lieneekö tällainen tunteisiin perustuva epätasa-arvon kokemus sitten esimerkiksi varhaislapsuudesta juontava tunne-elämän vääristymä, mikä johtuu siitä, kun äiti on hylännyt ja mennyt työelämään kilpailemaan työpaikoista miesten kanssa...
Vai onko kyse jostain sellaisesta, kun sarjamurhaaja purkaa exän aiheuttamaa vihaa satunnaisiin uhreihin...
Todellista narsismia ja minuuden puuttumista on, kun feministi puhuu vihapuheesta. Ei tavallaan huomaa omaa vihapuhettaan, koska on luokitellut, että se ei ole vihapuhetta. Feministi haukkuu rasisteja vihapuheesta, mutta kannattaa silti itse vauvoja ja sitäkautta koko ihmiskuntaa kohtaan vihamielistä aatetta. Moni sarjamurhaajakin kokee, että on oikealla asialla ja tekee hyvää.