Identifikaatio ja identiteetti.

[Psykopatologia]

..................... 2008 .................... ................ 2004, (3.p.) 2011 ..........

Identifikaatio & identiteetti.

[Psykopatologia]

10. I d e n t i f i k a a t i o (samastuminen)

Identifikaatiossa (samastumisessa) (lat. idem sama, myöhäislat. identificare) objektin joku tai jotkut puolet ”siirtyvät” subjektiin (minään), joka ikään kuin omaksuu ko. tietyt puolet.

"Ja me papit nauroimme niin", kuvasi lukkari seurakunnan illanistujaisia. Primaarilla identifikaatiolla viitataan imeväisen varhaisimpiin objekti-suhteisiin, kun erot itsen ja ulkomaailman välillä ovat vielä epämääräisiä tai psyykkisesti merkityksettömiä. Kun puhutaan identifikaatiosta, tarkoitetaan tavallisesti sekundaarista identifikaatiota (kuten yllä).

Identifikaatiossa on prototyyppiä varhaisemmasta introjektiosta, jonka suhteen ero ei olekaan selvä. Identifikaatio on kuitenkin valikoivampaa ja objektista vain tiettyjä puolia omaksuvaa. Identifikaatio toimii myös defenssinä, koska se niukentaa erillisyyttä samastumisen kohteeseen.

Ero- eli separaatio-ahdistus: Laulettiin kerran kotona renkutusta aseman kello löi kolme kertaa (- -) ja silloin se hulivili hummeripoika sen torpan tytön jätti. Tytär yhtäkkiä itkemään hirveästi; (kysyttäessä) "kun se jätti".

Paitsi defenssinä identifikaatio on mukana myös lapsen normaalissa kehityksessä kohti aikuisuutta: lapsi samastuu vanhempiinsa ym. — Identifikaation piikkiin pani Karl Abraham sen, kun hänen tukkansa harmaantui yhdessä yössä hänen isänsä kuoltua (Hinshelwood 1989: 328). — Oppimisessa identifikaatio on tiedostamatonta, kun taas imitoiminen (matkiminen, jäljittely) on tietoista (vrt. Roolinotto, s. 52).

Jos esimerkiksi Runeberg elollistaa luontoa, hän siirtää tai ”projisoi” antropomorfisia tunteita ja mielikuvia luontoon, johon hän ikään kuin samastuu. (Laplanche & Pontalis 1967: 350—331.)

Nuori Augustinus (352—230) kirjoitti (386—387, Liber secundus, I.1.): Deux semper idem, noverim me, noverim te ("Oi Jumala joka olet aina sama, anna minun tuntea itseni, anna minun tuntea sinut.") — Latinan samaa merkitsevästä kantasanasta idem tulee sekä identifioitua että identiteetti.

Joskus on sanottu, että ihminen on samastumisiensa summa. Tämä ei kuitenkaan ole tarkka kuvaus. Ihmisellä on myös geneettiset eväät, ja vaikka ympäristötekijöiden ja suorien identifioitumisten osuus on suuri, ihmisen tulisi edistyessään vapautua peräkkäisistä "laina"-samastuksista ja sulauttaa (assimiloida) ne omaksi persoonalliseksi identiteetiksi.

Saksalais-yhdysvaltalainen (1933—) psykoanalyytikko Erik H(omburger) Erikson (1902—1994) tarkoittaa ego-identiteetillä mm. itsen ja oman tyylin kokemista muista erottuvaksi sekä samaksi ja jatkuvaksi (päivästä päivään, viikosta viikkoon), ettei tarvitsisi kysyä: Olenko minä se sama akka joka tässä äsken kävi? (Rutanen 2009). Jotta ego-identiteetistä kasvaisi persoonallinen identiteetti, tulisi siihen liittyä sosiaalinen vastavuoroisuus, so. että myös läheiset voivat kokea ja jakaa individin ego-identiteetin merkityksineen. (Erikson 1968: 49—50.) – Identiteetin hajoaminen rajuinekin oireineen on uhkana murros- ja adolesenssi-iässä. — Terminä identiteetti viittaa pääosin sisältä päin tulevaan. Psykologiassa ei kernaasti käytetä sosiologista roolin käsitettä, jossa on ulkokohtainen sävy.

Voidaan puhua myös mm. seksuaalisesta identiteetistä, identiteetistä miehenä ja naisena, isänä ja äitinä, ammatin harjoittajana (ammatti-identiteetti) tai potilaan identiteetistä. Myös esimerkiksi koulutausta luo identiteettiä: "me norssilaiset" tai "me "Tossun pojat". Samoin sosiaaliluokka luo identiteettiä varsinkin perinteisissä luokkayhteiskunnissa. Sosiaaliantropologi Kate Fox'in mukaan jokainen englantilainen on varustettu erityisellä luokkatutkaimella (HS 8.6.2004; A13).

Identiteetti merkitsee positiivisessa mielessä samuutta ja vakautta. Lujan persoonallisen identiteetin varassa elävä voi olla suhteellisen varma itsestään, jolloin hän ei tarvitse ad hoc -samastuksia. Tällöin hän voi olla rennommin ja aidommin oma itsensä.

Psyykkisissä häiriötiloissa identifikaatiota tavataan mm. (konversio-hysteeristen) somaattisten vaivojen yhteydessä. Tarkemmin kysyttäessä ilmenee esimerkiksi, että äidillä on ollut samanlaisia tykytyksiä ja hengenahdistuksia kuin potilaallakin. Seksuaalisissa häiriöissä voi olla "väärää" identifioitumista. — Paloittelumurhaaja Virpi Butt muistelee: "Olin sellainen isän 'pikku-jätkä'. Teimme yhdessä autoremontteja ja sain ajaa isän sylissä autoakin. Ne olivat mukavia aikoja." Kumppaninsa Janne Hyvönen aloittaa kirjeen vankilasta "No hei Honey!" ja päättää sen "Miss You, Broidi". (Alibi 6/2004.)

Identifikaatiota pidetään suhteellisen normaalien suhteellisen normaalina defenssiä. Tältä pohjalta olen esittänyt puolileikilläni varoituksen: Identifikaation pohjalta puolet normaalien rakkaussuhteista kariutuu! Gallupissa voi olla hoopo kysymys: "Onko avioliittonne onnellinen vai oletteko usein asioista eri mieltä?" Eino Leinon (1878—1926) muusa Aino Kallas (1878—1956) kuvasi asiaa suunnilleen niin, että rakkaus on kuin kahden kastepisaran yhtyminen aamuisella kevätniityllä; loppujen lopuksi ei tiedä, kumpi on kumpi. — Rakkaussuhteissa ja muutenkin paras konstellaatio on kaksi erillistä individiä ja subjektia, jotka toimivat ilman samastumista ja omista lähtökohdistaan käsin.

Henry Murray (vrt. s. 42) identifioitui vuoden 1925 tapaamisissa Jungiin siinä määrin että teki "toniwolffit": Hän otti Christiana Morganin jalka-vaimokseen neljän vuosikymmenen ajaksi eikä "laillistanut" suhdetta senkään jälkeen, kun molempien puolisot olivat kuolleet. Suhde päättyi vuonna 1967, kun Morgan hukuttautui.

(Antonia) Toni Wolff (1888—1953), Jungin analysandi (1910—), anima ja jalkavaimo (n.1913—1953), tuli Jungin elämään korvaamaan Sabina Spielrein'iä (1885—1942), jonka Jung oli "menettänyt" vuonna 1911. Kummastakin naisesta tuli merkittävä analyytikko. (Sabina Spielrein 2003; Appignanesi & Forrester 1992: 204—226 ym.)

Identifikaatio-suhde (usein esimerkiksi ihastuminen) voi johtaa objekti-suhteeseen (esimerkiksi rakkauteen), joka sitten voi taas regredioitua samastus-suhteeksi. Siis identifikaatio-suhteen vastapooli on objekti-suhde. Samastuksesta voi olla hyötyä esimerkiksi opinnoissa: kun oppilas "rakastuu" opeensa, voi koulumenestys lähteä jyrkkään nousuun! Identifikaatio kuitenkin heikentää aitoa empatiaa.

Sigmund Freud selvitti identifikaation teoriaansa kirjansa Joukkopsykologia ja ego-analyysi ([1921] 2010) identifikaatio-luvussa (S.E. XVIII: 105—110).

Luukkonen (2011): 50+ defenssiä — näin mieli suojaa itseään. 3., tarkistettu painos. Helsinki: Psykopatologia, (2004, 2006), 2011. — 77 s.

[Psykopatologia]

i d e n t i t e e t t i,

lat. idem (sama)-sanasta tulee sekää identifioitua että identiteetti. Erikson tarkoittaa ego-identiteetillä mm. itsen ja oman tyylin kokemista muista erottuvasi sekä samaksi ja jatkuvaksi (päivästä päivään, viikosta viikkoon), ettei tarvitsisi kysyä: "Olenko minä se sama akka joka tässä äsken kävi?" Jotta ego-identiteetistä kasvaisi persoonallinen identiteetti, tulisi siihen liittyä sosiaalinen vastavuoroisuus, so. että myös läheiset voivat kokea ja jakaa yksilön ego-identiteetin merkityksineen. Tällöin muiden ”hyväksyminen” ikään kuin kruunaa yksilön identiteetin.

Voidaan puhua myös mm. seksuaalisesta identiteetistä, identiteetistä miehenä ja naisena, isänä ja äitinä, ammatin harjoittajana (ammatti-identiteetti) ja potilaan identiteetistä (potilaan rooli). Myös esimerkiksi koulutausta luo identiteettiä: "me norssilaiset" tai "me Tossun pojat". Samoin sosiaaliluokka muokkaa identiteettiä varsinkin perinteisissä luokkayhteiskunnissa. Sosiaaliantropologi Kate Fox'in mukaan jokainen englantilainen on varustettu erityisellä luokkatutkaimella! Joskus on sanottu, että ihminen on samastumisiensa summa. Tämä ei kuitenkaan ole tarkka kuvaus. Ihmisellä on myös geneettiset eväät, ja vaikka ympäristötekijöiden ja identifioitumisten osuus on suuri, ihmisen tulisi edistyessään vapautua peräkkäisistä "laina"-samastuksista ja sulauttaa ne omaksi persoonalliseksi identiteetiksi.

Identiteetti merkitsee positiivisessa mielessä samuutta ja vakautta. Lujan persoonallisen identiteetin varassa elävä voi olla suhteellisen varma itsestään, jolloin hän ei tarvitse ad hoc -samastuksia. Tällöin hän voi olla rennommin ja aidommin oma itsensä. Identiteetin hajoaminen rajuinekin oireineen on uhkana puberteetti- ja adolesenssi-iässä. — Terminä identiteetti viittaa pääosin sisältä päin tulevaan. Dynaamisessa psykologiassa ei kernaasti käytetä sosiologista sosiaalisen roolin käsitettä, jossa on ulkokohtainen sävy.

Luukkonen (2008): Kliinisen psykologian ensyklopedia. Helsinki: Psykopatologisa. — 304 s.