Narsistivanhempi

[Mirri]

Iltalehti perjantai 16.3.2018
Narsistivanhempi näkee lapsen itsensä jatkeena
Narsistivanhemmalle lapsi on itsen peilaamista varten.


- Äidin katse on vauvalle ensimmäinen minuuden peili. Paksunahkainen narsistiäiti ei välttämättä edes katso lastansa silmiin. Ja kun hän katsoo lastaan, hän näkee lapsessa oman itsensä, psykoterapeutti Pirjo Tuhkasaari kertoo. Nimenomaan äidin narsismi on lapselle tuhoisaa.

Kun vanhemmat tutustuvat uuteen tulokkaaseen, yleensä ihannekuva herttaisesta lapsesta särkyy. Lapsi osoittautuu riippuvaiseksi ja vaativaksi olennoksi.
- Täydellisen vauvan kuvasta luopuminen tarkoittaa, että vanhempi hyväksyy lapsen omana persoonanaan. Mutta narsistinen vanhempi ei halua eikä kykene nähdä lasta itsestään erillisenä olentona. Lapsi on narsistille itsen jatke, psykoterapeutti Tuhkasaari kertoo.
Vanhempi ei silloin pysty eläytymään lapsen tarpeisiin.
- Jos lasta sattuu, vanhempi ei lohduta, vaan moittii ja sanoo, ettei sinua voinut sattua. Narsistinen vanhempi ei osaa ottaa lapsen kokemuksia todesta, Tuhkasaari kertoo.

Koska lapsi ei yleensä toimi vanhempien omien ihanteiden mukaisesti, hän uhkaa jatkuvasti narsistivanhemman omaa minäkuvaa.
- Vanhempien tulisi sietää lasta "hyvänä" ja "pahana". Lapsen tunteiden kestäminen ja pettymyksissä auttaminen opettaa lapselle omien tunteiden säätelyä ja omiin kokemuksiin luottamista. Vanhempien merkittävä tehtävä lapsen kasvussa on rakastaa, hyväksyä ja ottaa vastaan lapsen rakkautta ja kiukkua, Tuhkasaari sanoo.

Lapsen kehitys

Lapsi tarvitsee omien tarpeidensa huomioimista ja jatkuvaa tunneyhteyttä vanhempiinsa. Mitä lapselle tapahtuu, jos hänen perustarpeisiinsa tulee särö?
- Kaikkien lasten perustarpeisiin vastaamiseen tulee jonkinlaisia säröjä. Lapsi tarvitsee kiintymyssuhteen vanhempaan, jonka varassa säröistä selvitään. Jos vanhempi ei kykene riittävästi eläytymään lapsen kokemuksiin, lapsi alkaa mukautua tullakseen hyväksytyksi, Tuhkasaari sanoo.
Silloin saattaa syntyä niin sanottu ”väärä minä”.
- Lapsen oma todellinen minä jää panssarin taakse ja hänelle kehittyy mukautuva minuus tai omin päin selviävä kaikkivoipa minuus. Oma itse voi pysyä piilossa aikuisuuteen asti. Myöhemmin tyhjyyden tunnetta ja arvottomuuden kokemusta yritetään korjata esimerkiksi lapsen avulla. Näin narsismi jatkuu sukupolvelta toiselle, Tuhkasaari sanoo.

Paksu- vai ohutnahkainen?

Riippuen siitä miten narsistivanhempi käyttäytyy, lapsesta voi kehittyä joko paksunahkainen tai ohutnahkainen narsisti.
- Narsistivanhempi saattaa projisoida omat idealisoidut unelmansa lapseen. Silloin vanhempi ihailee rajattomasti lasta ja kannustaa häntä menestymiseen. Jos lapsi tuottaa vanhemmalle pettymyksen, tämä taas muuttuu hylkiväksi ja hylkääväksi, Tuhkasaari sanoo.

On kyse lapsen oman persoonan kieltämisestä. Vanhempi ei pysty kohtaamaan lapsessa olevaa heikkoutta ja avuttomuutta.
- Lapsi kokee suurta pettymystä vanhempaansa kohtaan, mutta ei uskalla näyttää sitä, vaan vetäytyy itsensä varaan ja kehittää kaikkivoipaisia mielikuvia itsestään, Tuhkasaari sanoo.
Jos taas vanhempi ihailee vain itseään, lapselle saattaa kehittyä ohutnahkainen persoonallisuushäiriö.
- Vanhempi saattaa käyttää lasta omien tarpeidensa tyydyttämiseen, eikä kuuntele tai ota huomioon lapsen näkökulmaa. Hän on vanhempi, joka kaataa itselleen viiniä, mutta ei anna janoiselle lapselle juotavaa, Tuhkasaari sanoo.

Ohutnahkainen on paksunahkaisen narsistin vastakohta, vaikka molemmat kokevat kelpaamattomuutta ja sisäistä tyhjyyttä.
- Toinen kokee olevansa olemassa toista hyväksikäyttäen ja toinen vastaavasti olemalla hyväksikäytettynä. Samassa ihmisessä voi olla näitä molempia puolia, Tuhkasaari selventää.

Äidin narsismi tuhoisinta

- Äidin narsismi on lapsen kannalta tuhoisampaa, Tuhkasaari kertoo.
Sylivauvan ja äidin välinen suhde on erityisen tärkeä lapsen kehitykselle.
- Äidin katse on vauvalle ensimmäinen minuuden peili. Paksunahkainen narsistiäiti ei välttämättä edes katso lastansa silmiin. Ja kun hän katsoo lastaan, hän näkee lapsessa oman itsensä, Tuhkasaari sanoo.

Usein kuitenkin narsistiksi kehittyvän lapsen molemmat vanhemmat ovat narsisteja.
- Ohutnahkainen ja paksunahkainen narsisti löytävät toisensa. He loksahtavat yhteen kuin Lego-palikat, Tuhkasaari kertoo.
Narsistiperheiden vuorovaikutusongelmat pulpahtavat pintaan varsinkin erotilanteissa.
- Hankalimmat huoltajuuskiistat liittyvät juuri narsistiseen problematiikkaan. Usein on kyse siitä, että lapsi ei ole mahtunut parisuhteeseen. Kolminkeskisissä ihmissuhteissa kun pitäisi pystyä kestämään myös ulkopuolisuutta, Tuhkasaari summaa.

Persoonallisuushäiriö ei ole perinnöllinen

Haasteen narsistivanhemman lapsen kasvulle ja kehitykselle luo häiriintynyt kasvuympäristö, jossa ei ole tilaa hänen omalle persoonallisuudelle sekä hyväksytyksi tulemiselle omana itsenä. Riski siitä, että myös lapsesta kasvaa narsisti, on olemassa.
Lapsen kehittyvä narsismi voi näyttäytyä kylmyytenä, toisen hyväksi käyttämisenä (paksunahkainen narsismi) tai syyllisyyden kantamisena, alistumisena sekä läheisriippuvaisuutena (ohutnahkainen narsismi).
Selvää on, että narsistivanhemman lapsi kokee kelpaamattomuutta sekä sisäistä tyhjyyttä, minkä takia eheytyminen edellyttää korjaavia ihmissuhteita, tilanteen ymmärtämistä sekä minän uudelleen rakentamista.

Narsistivanhemman lapset voivat myös selvitä elämässään hyvin. Tämä edellyttää ennen kaikkea muita turvallisia aikuissuhteita lapsuudessa. Lisäksi se usein edellyttää vanhemmalla iällä narsistista irtautumista, rajojen asettamista sekä tunteiden ja oman minän työstämistä.
Lapsi kykenee ymmärtämään usein vasta myöhemmällä iällä oman vanhemman narsistisuuden ja sen miten väärin on tullut kohdelluksi. Vaikka he ymmärtävät jo varhaisemmin vanhempiensa käyttäytyvän väärin, narsistivanhempi on taitava syyllistäjä, jolloin lapsi syyllistää itseään tai jotakuta muuta narsistivanhemman rinnalla.

http://www.iltalehti.fi/perheartikkelit ... 3_pt.shtml

Hämeenlinnalainen Pirjo Tuhkasaari on Therapeia-säätiön kouluttama ja viitekehykseltään psykoanalyyttinen psykoterapeutti.

[ritalin]

Kohtalaista oman osaamattomuuden selittelyä tämän Tuhkasaarenkin jutut, vaikka hän on selvästi oikeammilla jäljillä, kuin trisse. Termit "paksunahkainen" ja "ohutnahkainen" ovat ehkä sikäli typeriä ja niiden selittely menee siksi vikaan, että läheisriippuvaisella on kehittyneempi persoonallisuuden rakenne, kuin B-clustereilla. Mielestäni myös tämä pitäisi pystyä ottamaan huomioon, kun näitä teorioita kehitellään. Siis kyse ei ole vain jostain erilaisista variaatioista, joiden pohjalta voi tasavertaisesti kehittyä jompikumpi paksu-, tai ohutnahkainen, vaan B-clustereiden vinoon kasvaminen on alkanut kuukausia varhaisemmassa vaiheessa, kuin C-clustereiden. Samassa perheessä, jossa on useita lapsia, on myös usein sekä B-clustereita, että C-clustereita, eli lapsista ei tule vain joko, tai- tyyppiä persoonallisuudeltaan sen mukaan, millainen vanhempi on persoonallisuudeltaan.

Samaa mieltä olen siinä, että perheessä, jossa toinen vanhemmista on B-clusterityyppiä, toinenkin vanhemmista on usein joko C-clusteria, tai B-clusteria. Silti kuka tahansa voi olla suhteessa B-clusterihenkilön kanssa. Ehkä tuohon B-clusterin puolison psyykeeseen pitäisi kiinnittää huomiota tapuksissa, joissa suhde on kestänyt vuosia, tai mieluummin kymmeniä vuosia ja on perustettu tosiaan perhe jne.

[Mirri]

En usko Pirjo Tuhkasaaren puhuvan narsismista erillisenä persoonallisuushäiriönä, vaan hän tarkoittaa kaikkea sairasta tai häiriöistä narsismia, jota erilaisissa persoonallisuushäiriöissä ilmenee. Niinpä narsistivanhempi ei ole yhtä kuin jonkin tietyn persoonallisuushäiriön omaava vanhempi; hänellä voi olla mikä tahansa persoonallisuushäiriö tai piirteitä useista. Ehkä hänellä ei ole minkäänlaista diagnoosia, eikä hän ole minkäänlaisen hoidon piirissä, ja silti hän on lastaan vaurioittava narsisti.

Luulen myös, että lapset, jotka ovat kasvaneet oman vanhempansa jatkeina - eläneet ikään kuin vanhempaansa varten - tietävät oikein hyvin mitä sellainen erilaisissa ilmenemismuodoissaan on. Läheisriippuvuus on Tommy Hellstenin julkisuuteen tuoma sana, joka kuvaa narsistivanhemman kanssa eläneen lapsen ongelmia: ihminen, joka on oppinut elämään ja olemaan olemassa toisia varten; uhraamaan itsensä, ja tekemään kaikkensa näiden hyvinvoinnin eteen.

Minuun artikkelissa kolahti monikin kohta, mutta etenkin tämä:
"Jos lasta sattuu, vanhempi ei lohduta, vaan moittii ja sanoo, ettei sinua voinut sattua. Narsistinen vanhempi ei osaa ottaa lapsen kokemuksia todesta."

Narsistinen vanhempi päättää lapsen puolesta tämän kokemuksista ja tunteista, ja hän tekee sen oman kestokykynsä mukaisesti. Lasta ei voi eikä saa sattua, koska vanhempi ei pysty ottamaan vastaan lapsensa tunnereaktioita. Tai päinvastoin: jos äiti/isä on iloinen ja onnellinen, myös lapsen täytyy tuntea samoin - aivan sama miltä lapsesta itsestään kulloinkin tuntuu tai mitä hän on omassa elämässään (vaikkapa koulu- tai tarhapäivänsä aikana) kokenut.

Vanhemman narsismi voi ilmetä monin tavoin; se voi olla tunne-elämän epävakautta, ailahtelevaisuutta, tunnekylmyyttä, piittaamattomuutta, ylitsepursuilevaa hellimistä ja 'rakastamista', tai vaikka mitä muuta. Oleellista on, että lapsen tunteilla ja kokemuksilla ei ole sijaa hänen vanhempansa elämässä; lapsen on aina elettävä ja toimittava vanhempansa kulloistenkin tunnelmien mukaisesti, lapsen on otettava vastaan kaikki vanhempansa tunteet ja mukauduttava niihin. Tässä asiassa diagnoosit tai persoonallisuushäiriöden nimet eivät ole oleellisia; sen sijaan sairas narsismi on varsinainen tuhovoima, joka tekee lapsesta selvän.

(Tämä viesti ei liity Ritalinin kommenttiin, vaan kirjoittelin kun tuli mieleeni.)

[Mirri]

Mielestäni Pirjo Tuhkasaari kokeneena psykiatrian ja psykoterapian ammattilaisena miettii narsistivanhemmuudesta seurauksineen viisaita riippumatta siitä, minkä terapiasuuntauksen edustaja hän nykyisin on. Ajattelen, että oman vanhemman tunnistaminen 'narsistiksi' voi auttaa aikuista lasta ymmärtämään itseään, käyttäytymistään ja tunnereaktioitaan.

[ritalin]

Jos vanhempi ei kykene riittävästi eläytymään lapsen kokemuksiin, lapsi alkaa mukautua tullakseen hyväksytyksi, Tuhkasaari sanoo.
Silloin saattaa syntyä niin sanottu ”väärä minä”.
- Lapsen oma todellinen minä jää panssarin taakse ja hänelle kehittyy mukautuva minuus tai omin päin selviävä kaikkivoipa minuus. Oma itse voi pysyä piilossa aikuisuuteen asti. Myöhemmin tyhjyyden tunnetta ja arvottomuuden kokemusta yritetään korjata esimerkiksi lapsen avulla. Näin narsismi jatkuu sukupolvelta toiselle, Tuhkasaari sanoo.

Mitään "väärää minää" ei kehity, vaan yksinkertaisesti vauvaikäinen ei ole vielä eriytynyt persoonatasolla äidistään ja jää tämän trauman seurauksena tällaiseen persoonan kehitysvaiheeseen. Tällainen persoonallisuushäiriöisen oikea "minuus" on. Se on jakautunut vauvaminäksi ja äitiminäksi. Itsenäistä minuutta ei ole vain koskaan kehittynyt. Näin ollen se oma itse ei myöskään ole missään piilossa, eikä voi koskaan tulla sieltä piilosta esiin.
Tuhkasaari tuntuu uskovan, että persoonallisuushäiriöisen minuus on jonkinlainen kompensaatiominuus, jolla kompensoidaan heikkoa, todellista minää. Näin ei kuitenkaan siis ole.

Riippuen siitä miten narsistivanhempi käyttäytyy, lapsesta voi kehittyä joko paksunahkainen tai ohutnahkainen narsisti.
- Narsistivanhempi saattaa projisoida omat idealisoidut unelmansa lapseen. Silloin vanhempi ihailee rajattomasti lasta ja kannustaa häntä menestymiseen. Jos lapsi tuottaa vanhemmalle pettymyksen, tämä taas muuttuu hylkiväksi ja hylkääväksi, Tuhkasaari sanoo.

On kyse lapsen oman persoonan kieltämisestä. Vanhempi ei pysty kohtaamaan lapsessa olevaa heikkoutta ja avuttomuutta.
- Lapsi kokee suurta pettymystä vanhempaansa kohtaan, mutta ei uskalla näyttää sitä, vaan vetäytyy itsensä varaan ja kehittää kaikkivoipaisia mielikuvia itsestään, Tuhkasaari sanoo.
Jos taas vanhempi ihailee vain itseään, lapselle saattaa kehittyä ohutnahkainen persoonallisuushäiriö.
- Vanhempi saattaa käyttää lasta omien tarpeidensa tyydyttämiseen, eikä kuuntele tai ota huomioon lapsen näkökulmaa. Hän on vanhempi, joka kaataa itselleen viiniä, mutta ei anna janoiselle lapselle juotavaa, Tuhkasaari sanoo.

Olen eri mieltä tästäkin, sillä mielestäni vanhemman käyttäytyminen ja suhtautuminen lapseen ei suoraan määritä sitä, millainen persoonallisuushäiriö lapselle kehittyy. Ja samaten, kuten ensimmäiseenkin lainaukseenikin, totean tähänkin, että lapsi ei kehitä mitään tällaisia kaikkivoipia mielikuvia itsestään, vaan ne liittyvät hänen äitiinsä, tai siihen, millaisena hän on nähnyt äitinsä ollessaan vauva ja siihen, että äiti sisältyy tällaisena tällaisen lapsen minuuteen.

Haasteen narsistivanhemman lapsen kasvulle ja kehitykselle luo häiriintynyt kasvuympäristö, jossa ei ole tilaa hänen omalle persoonallisuudelle sekä hyväksytyksi tulemiselle omana itsenä. Riski siitä, että myös lapsesta kasvaa narsisti, on olemassa.
Lapsen kehittyvä narsismi voi näyttäytyä kylmyytenä, toisen hyväksi käyttämisenä (paksunahkainen narsismi) tai syyllisyyden kantamisena, alistumisena sekä läheisriippuvaisuutena (ohutnahkainen narsismi).
Selvää on, että narsistivanhemman lapsi kokee kelpaamattomuutta sekä sisäistä tyhjyyttä, minkä takia eheytyminen edellyttää korjaavia ihmissuhteita, tilanteen ymmärtämistä sekä minän uudelleen rakentamista.

Jos lapselle on kehittynyt splittin/rajatilan pohja silloin vauvaiässä, niin korjaavia ihmissuhteita ei tällaisessa tilanteessa ole edes mahdollista olla. Mikään ihmissuhde ei enää korjaa tällaista persoonallisuutta, koska tällainen henkilö jakaa kaikille ihmisille ja ihmissuhteille tietyt, ennalta käsikirjoittamansa roolit. Henkilö saattaa oppia käyttäytymään tietyissä tilanteissa ja ihmissuhteissa fiksummin ja vähemmän häiriintyneesti, mutta tätä persoonallisuushäiriön pohjaa ei mikään ihmissuhde korjaa.
Tämä "paksunahkainen", eli B-clusteri häiriöinen ei myöskään itse tunne näitä negatiivisia tunteita, vaan hän heijastaa ne negatiiviset tunteet toisiin ihmisiin ja saa toiset tuntemaan tyhjyyttä puolestaan, mitä sitten terapeutit saattavat kieli pitkällä terapioida näissä heijastamisen kohteissa.

Narsistivanhemman lapset voivat myös selvitä elämässään hyvin. Tämä edellyttää ennen kaikkea muita turvallisia aikuissuhteita lapsuudessa. Lisäksi se usein edellyttää vanhemmalla iällä narsistista irtautumista, rajojen asettamista sekä tunteiden ja oman minän työstämistä.
Lapsi kykenee ymmärtämään usein vasta myöhemmällä iällä oman vanhemman narsistisuuden ja sen miten väärin on tullut kohdelluksi. Vaikka he ymmärtävät jo varhaisemmin vanhempiensa käyttäytyvän väärin, narsistivanhempi on taitava syyllistäjä, jolloin lapsi syyllistää itseään tai jotakuta muuta narsistivanhemman rinnalla.

Psykopaattisen, tai narsistisen persoonallisuushäiriön omaava voi menestyä elämässään erittäin hyvin, juurikin hyödyntämällä häiriönsä patologisia, negatiivisia piirteitä, eli väite siitä, että häiriö johtaisi elämässä menestymättömyyteen on paskaa.

[ritalin]

En usko Pirjo Tuhkasaaren puhuvan narsismista erillisenä persoonallisuushäiriönä, vaan hän tarkoittaa kaikkea sairasta tai häiriöistä narsismia, jota erilaisissa persoonallisuushäiriöissä ilmenee. Niinpä narsistivanhempi ei ole yhtä kuin jonkin tietyn persoonallisuushäiriön omaava vanhempi; hänellä voi olla mikä tahansa persoonallisuushäiriö tai piirteitä useista. Ehkä hänellä ei ole minkäänlaista diagnoosia, eikä hän ole minkäänlaisen hoidon piirissä, ja silti hän on lastaan vaurioittava narsisti.

Tuhkasaari jakaa "narsismin" "paksunahkaiseen" ja "ohutnahkaiseen" narsismiin ja "paksunahkaisella" hän tarkoittaa B-ryhmän persoonallisuushäiriöitä, etenkin psykopaatteja ja narsistisen persoonallisuushäiriön omaavia ja "ohutnahkaisella" hän tarkoittaa C-ryhmän persoonallisuushäiriöitä, etenkin riippuvaista persoonallisuutta.

Vanhemman narsismi voi ilmetä monin tavoin; se voi olla tunne-elämän epävakautta, ailahtelevaisuutta, tunnekylmyyttä, piittaamattomuutta, ylitsepursuilevaa hellimistä ja 'rakastamista', tai vaikka mitä muuta. Oleellista on, että lapsen tunteilla ja kokemuksilla ei ole sijaa hänen vanhempansa elämässä; lapsen on aina elettävä ja toimittava vanhempansa kulloistenkin tunnelmien mukaisesti, lapsen on otettava vastaan kaikki vanhempansa tunteet ja mukauduttava niihin. Tässä asiassa diagnoosit tai persoonallisuushäiriöden nimet eivät ole oleellisia; sen sijaan sairas narsismi on varsinainen tuhovoima, joka tekee lapsesta selvän.

Mielestäni sillä on aika paljonkin merkitystä, millainen vanhemman persoonallisuus on. Siis perheen vuorovaikutuksen kannalta. Jos vanhemmalla on narsistinen persoonallisuushäiriö, hän roolittaa omat lapsensa. Yleensä hän nostaa joitain jalustalle ja painaa toisia alaspäin. Läheisriippuvainen ei tällaista roolitusta tee. Näin ollen voi sanoa, että mitä vaikeammin häiriintynyt vanhempi on, niin sitä vaikeampi siinä perheessä on lasten kasvaa normaaleiksi.