Mitä itsetunto on?
Jokaisella meillä on jonkinlainen käsitys itsestämme, oikeastaan meillä on ollut sellainen jo kauan. Lapsi muodostaa käsityksen itsestään ensimmäisten elinvuosiensa aikana, ja kolmivuotiaalla katsotaan jo olevan jonkinlainen pysyvä käsitys itsestään. Murrosikä ja muut elämän isot kriisit muokkaavat kuvaa itsestä ja elinvuodet kaikkine kokemuksineen rakentavat sen monimuotoisuutta.
Minäkäsitys, minäkuva on se perushahmo, jolle itsetuntoa rakennetaan. Meillä on siis kuva itsestä, mielikuva. Kun katselen kuvaani tai ajattelen sitä, niin minussa herää jonkinlaisia tunteita, arvostusta. Paljonko annan itselleni pisteitä ja millaisista seikoista? - Näinkin voisi itsetuntoa hahmottaa.
Itsetunto on meissä oleva tunne itsestä, mutta sen rakentumiseen ovat monet meille tutut ja vieraat olleet vaikuttamassa. Käsitys itsestä ja itsearvostus ei ole välttämättä vakio, vaan se liikkuu ja muuttuu eri elämäntilanteissa kuin vedenpinta säiliössä.
Hyvää itsetuntoa pidetään jonkinlaisena elämän onnen ja menestyksen eväänä ja vastaavasti sen puutetta epäonnen lähteenä. Saatetaan ajatella, että onnistuneilla suorituksilla voidaan ensisijaisesti vaikuttaa itsetunnon parantumiseen. Moni on vetänyt tässä vesiperän! Ahkeralla suorittamisella ja aina vain paremmilla tuloksilla on kyllä voinut paikata itsetuntoa aivan kuin rahalla ja vallallakin, mutta näistä saatu itsetunnon tuki on jäänyt väliaikaiseksi. Suorituksilla aikaansaatu itsetunto vaatii jatkuvasti uusia suorituksia!
Hyvän itsetunnon perusta ei ole suorituksissa vaan rakkaudessa, tunteessa että olet tai olet ollut jollekin tärkeä, hetken jopa tärkein. Hän on nähnyt sinut sinuna ja hyväksynyt näkemänsä, kyennyt jopa rakastamaan tai ainakin tekemään rakkauden tekoja sinulle silloin, kun olet sitä eniten tarvinnut, avuttomana. Näin hyvän itsetunnon perusta on niissä onnistumisen kokemuksissa, joita olemme saaneet, kun olemme heiveröisesti hapuilleet avuttomana ja tarvitsevana toisen, vahvemman luo. Lapsena se on voinut olla oma hoitajamme, myöhemmin joku muu.
Hyvän itsetunnon alku kylvetään lapsuudessa, mutta se rakentuu myöhemmin muiden positiivisten kokemusten kautta. Aikuisiällä hyvään itsetuntoon on yhdistynyt myös onnistumista niiden ihanteiden saavuttamisessa, joita olemme pitäneet toisissa ihmisissä hyvänä. Olet vaikkapa ihaillut lapsena rakasta kummitätiäsi, joka oli tyylikäs ja taitava käsityöntekijä. Teillä on ehkä yhteisiä muistoja yhdessä tekemisestä. Ajattelit jo lapsena, että juuri tuollaiseksi sinäkin aikuisena haluaisit tulla. Ehkä muistutat häntä ulkonäöltäsikin... Niinpä aivan huomaamatta alat harrastaa niitä asioita kuin hänkin, opiskella samoja asioita kuin kummitäti, arvostaa samanlaisia asioita ja jonakin päivänä voit todeta omaavasi riittävän paljon siitä, mitä kummitäti oli. Epäilemättä tunnet tyytyväisyyttä ja iloa.
Itsetunto vahvistruu edellä kuvattujen hyvien sisäistysten kautta, mutta miten hyvä itsetunto oikein kehittyy? Itsetunnon kehittymisen kannalta on tärkeää, että meillä on myönteinen kuva omasta ruumiistamme, oma keho tuntuu rakastamisen arvoiselta. Miten sinua on hoivattu, silitelty, lohdutettu ja hellitty, se kantaa myöhemmin hedelmää hyvänä kokemuksena omasta kehosta.
Toinen tärkeänä pidetty seikka on kokemus, että on tullut hyväksytyksi myös vihaisena. Kilteistä kaikki pitävät, mutta miten sinut on otettu vastaan vihaisena raivoavana kiukuttelevana ja hankalana? Lapsen oikeuksiin kuuluu, ettei häntä syytetä siitä, että hän on lapsi! Ristiriitaan joutunut lapsi on ambivalentti ja 'jää kynnykselle', ei osaa päättää tullako vai mennä... Ambivalenssi on kyky, sillä silloin lapsi osaa jo pitää kahta asiaa mielessään yhtä aikaa. Se ei ole hänelle ongelmallista, sen sijaan valitseminen kahden vaihtoehdon välillä on! Tähän hän tarvitsee aikuisen tukea ja apua, ei rankaisemista tai nöyryytystä.
Edelleen hyvän itsetunnon kehittyminen edellyttää realistisia kokemuksia omasta osaamisesta ja onnistumisesta sekä saavutuksiin nähden järkevänkokoista kiitosta ja kannustusta.
Osaaminen ja oppiminen on periaatteessa aina mieleistä, mutta erikoisesti silloin, kun oppiminen myötäilee kypsymistä ja lapsen ei tarvitse yltää suorituksiin, jotka eivät yleensä hänen ikäiselleen kuulu. Ei siis tarvitse olla ihmelapsi, vanhempien itsetunnon paikkailija, tai muuta sellaista. Omaa tahtia kehittyminen antaa turvallisuutta ja rauhaa sekä tekee tilaa arkielämän luovuudelle. Tosin vasta tuska ja ahdistus tavallisesti vaikuttavat potkun tavoin, että luovuus pääsee oikein valloilleen. Yllättävää kyllä, hyvään kasvuun tarvitaan aina ripaus pettymyksiä ja tuskaa. Liika kipu voi puolestaan lamauttaa ja tukahduttaa kehitystä.
Itsetunnon karikot voidaan karkeasti jakaa kahteen ryhmään: itseriittoiset ja itsensä mitätöijät (minäheikot). Edellinen 'tyyppi' on nimen mukaisesti täynnä itseään, pärjää omillaan ja pitää itseään muita parempana. Hän ammentaa voimia itseihailusta ja säilyttääkseen tämän pöhöttyneen tilansa hän on valmis polkemaan muita mielin määrin. Oikeastaan toiset ihmiset ovat vain esineitä hänen menestyksensä tiellä. Itseriittoinen narsisti ei koe empatiaa, myötätuntoa. Siihen hän ei kykene eikä siihen, että osaisi asettua toisen asemaan, katsella tilannetta toisen näkökulmasta. Itseriittoinen ihminen on usein hyvin lahjakas, monipuolinen ja nopea, joten hän ohjautuu vaativiin ja esimiesvastuuta edellyttäviin tehtäviin.
Itsensä alamittaiseksi ja riittämättömäksi tunteva, minäheikko ihminen puolestaan vertaa itseään toisiin ja toteaa itsensä huonoksi, kaikkia huonommaksi. Hän vähättelee itseään ja osaamistaan ja tuo mieluiten toisia esille tai tukee toisia. Hän on usein liiankin empaattinen, keskittyy toisten asioihin itsensä ja oman elämänsä uhraten. Eikö tällainen elämä sitten voisi olla ihailtavaa? Miksikäs ei, mutta kukaan ei edellytä keneltäkään oman elämän uhraamista. Jokainen elämä on itsessään tärkeä ja elämisen arvoinen. Sitä paitsi itsensä hylkäävä narsisti kärsii usein masennuksesta. Masennus peittää erityisesti aggressiota, kateutta ja katkeruutta, tunteita joita ei tällaisella ihmisellä saisi olla olemassakaan. Hänen tunne-elämäänsä kuvaa passiivisuus, ns. passiivis-aggressiivisuus. Kiukkua, raivoa ja vihaa on, mutta ne kanavoituvat 'kauniisti' tai ne pidetään piilossa. Ulkoasu on kiltti ja herttainen, mutta pintaa vähän raaputtamalla paljastuukin varsinainen tiikeri.
Molemmat edellä mainitut narsistiset tyypit ovat pettyneitä ja vihaisia. He ovat jo lähtökohtaisesti pettyneitä ja vihaisia, koska molempien kohtalona on ollut hylkääminen ja ohittaminen, siis pettymys jo varhaisissa yhteydenpyrkimyksissä. Narsistiset häiriöt ovat hankalia läheisille, mutta erityisen kivuliaita ne ovat asianomaiselle itselleen. Miten paljon elinvoimaa vuotaakaan hukkaan, kun on keskityttävä vain sietämään ja kompensoimaan omaa riittämättömyyttään.
Ihmisten tyypittely ei koskaan tee oikeutta ihmiselle, eikä välttämättä sitä kuvaavalle ilmiöllekään. Kuitenkin asian ymmärtämiseksi on joskus hyvä käyttää luokittelua. Edelliseen itsetuntopulmien kuvaukseen kannattaa kuitenkin lisätä, ettei kukaan selviä ilman jonkinlaisia itsetuntopulmia. Usein kaikkein varmimmilta näyttävät ihmiset ovat kaikkein epävarmimpia! He vain osaavat piilottaa epävarmuuden varman kuorensa alle.
Masentuneisuuden syynä voivat joskus olla itsetunto-ongelmat, mutta yksi masennuksen keskeisiä oireita on armoton itsekritiikki, itseinho ja itseviha. Vaatii tarkempaa selvittelyä, mikä milloinkin on muna ja mikä kana. Kaiken toipumisen yksi tunnusmerkki on armollisuuden löytyminen niin itseä kuin toisiakin kohtaan.
Lainaus kirjasta Toiveena sisäinen paraneminen; kirjoittajat psykologi, psykoterapeutti Mirja Sinkkonen ja Kansan Raamattuseuran (KRS) Krito-työstä vastaava diakonissa Paula Tähtinen.