Kuukausiliite - Helsingin Sanomat kirjoitti:HS JULKAISEE JOULUN JA UUDENVUODEN AIKANA UUDELLEEN VUODEN 2017 KOSKETTAVIMPIA JUTTUJAAN. NE ON JULKAISTU HS:N KUUKAUSILIITTEESSÄ TAI SUNNUNTAI-SIVUILLA.
Vuoden koskettavimmat jutut: Miksi sinä et syö?
Kun läheinen sairastuu anoreksiaan, sitä on vaikea ymmärtää, vaikka sairastunut olisi oma kaksoissisko.
Anni Pasanen, kuvitus Klaus Welp; julkaistu 4.3.2017 2:00, päivitetty 30.12.2017 8:37 - Kommentit 19
ANNOS ON jäähtynyt, kun hän aloittaa.
Oman hampurilaiseni olen jo syönyt. On uudenvuodenaatto 2013, ulkona on lämpöasteita. Siskoni Riikka istuu pöydän toisella puolella edessään kevyt kasvisannos. Hän on tullut luokseni Jyväskylään Tampereelta. Tämä on meille juhlapäivä, ja syömme siksi ravintolassa.
On jo ilta, eikä hän ole syönyt tänään muruakaan. Se kuuluu hänen sääntöihinsä, pikkutarkkoihin ja ehdottomiin. Samat alkurituaalit: tomaattien pilkkominen neliösentin kokoisiksi paloiksi ja ruuan haravointi juuri oikeanlaisiksi keoiksi, juuri oikeaan kohtaan lautasta.
Vihdoin on valmista. Muutama syvä henkäys. Sitten ensimmäinen haarukallinen, pienen pieni suupala salaattia, joka viipyy suussa pitkään ennen nielemistä.
Kaikki on hidasta ja harkittua. Toinen haarukallinen. Vartti, puoli tuntia, tunti.
Kun säännöt nyt sallivat aterian, se pitää saada tuntumaan mahdollisimman pitkältä.
Riikka ei vihaa syömistä. Hän rakastaa, suorastaan palvoo sitä. Ruokahetki on hänelle niin pyhä toimitus, että siitä täytyy tehdä täydellinen. Pitää olla tarpeeksi nälkäinen, oikea kellonaika, sopivat ruoka-aineet. Pitää olla aikaa syödä tarpeeksi hitaasti ja oikeassa järjestyksessä. Ei saa olla uhkaa, että joku keskeyttäisi aterioinnin. Vasta kun kaikki ehdot toteutuvat, ruoka on syömisen arvoinen. Muuten se ei ole minkään arvoinen.
Sitten Riikka ilmoittaa olevansa täynnä. Seitanpihvit lojuvat lautasella vähän näykittyinä.
Illalla Riikka sanoo murheellisena:
”Jos kaikki ei muutu, en näe enää seuraavaa uuttavuotta.”
RIIKKA JA MINÄ olemme kaksosia, emme kuitenkaan identtisiä. Olen siskoani 13 minuuttia vanhempi.
Harvalla on toiseen ihmiseen sellaista sidettä. Ymmärrämme toistemme pieniä eleitä, jokaista äänensävyä ja tyhjintäkin ilmettä. Sellaista ihmistä rakastaa like the sailor loves the sea, kuten tapaamme sanoa toisillemme.
Meissä on toki valtavasti eroja, mutta teini-iässä yksi niistä kasvoi yli muiden.
Sairaus alkoi salakavalasti, kuten syömishäiriöillä on tapana alkaa. Asuimme silloin Kuopiossa, ja kumpikin oli normaalipainoinen.
Ensin hänellä oli harmiton ajatus: jos voisi laihtua pari kiloa. Hän laihtui nopeasti pari kiloa ja sitten monta kiloa lisää.
Riikka oli 15-vuotias syksyllä 2006, kun hän sai lääkäriltä diagnoosin: anorexia nervosa, laihuushäiriö.
Se nauratti meitä. Anorektikothan ovat niitä, jotka syövät vain omenan päivässä ja ravaavat vaa’alla jatkuvasti! Ei hän ollut sellainen. Laiha hän tietysti oli ja annokset olivat pieniä, mutta hän söi monipuolisesti.
Tilanne valui kehnompaan suuntaan. Syöminen alkoi ahdistaa, ja rasvan välttely syveni inhoksi. Kun Riikka valmisti kasviskiusausta, hän käytti kerman sijaan rasvatonta maitoa.
Lukion toisena vuonna hän kuihtui niin luiseksi, että joutui psykiatriselle osastolle hoitoon. Hänen elämänsä täyttyi kolmeksi kuukaudeksi syömisestä: sairaalan kastikkeista, keitoista, kiisseleistä, perunamuusikukkuloista, juustolla kuorrutetuista kukkakaaleista ja kuuden gramman margariininapeista. Ne nostivat painon terveisiin lukuihin.
Hoidon jälkeen Riikka palasi kotiin ateriasuunnitelman kanssa ja alkoi noudattaa sitä säntillisesti. Asenne oli muuttunut. Hän söi pontevia annoksia, välipalojakin.
Onnea kesti kaksi vuotta.
KESÄLLÄ 2011 asuimme jo omillamme ja erillämme. Olimme 20-vuotiaita, ja kumpikin oli aloittanut opiskelun. Minä Jyväskylässä, hän Tampereella.
Aloin aavistaa pahaa, kun Riikan kasvot alkoivat taas kaventua ja hymy nuutua olemattomiin. Hän kertoi, että hänen ruokavalionsa koostui lähinnä porkkanasta ja hedelmistä.
Lokakuun alussa 2011 hän oli jälleen sairaalakunnossa.
Useimmille 2010-luvun terveille nuorille aikuisille elämä on kuin ruotsinlaivan pursuileva buffetpöytä: täynnä elämäntapoja, aatteita ja arvoja, joista annostella mieleisensä.
Siskoni elämässä ei ollut valintoja. Hänellä oli vain sääntönsä, jotka tekivät elämästä jatkuvaa kaupankäyntiä sairauden kanssa: Jos juoksen kaksi tuntia, saan tehdä illalla voileivän. Teen huomenna 200 vatsalihasliikettä, jos saan nyt syödä sata grammaa irtokarkkia.
Moni anorektikko selittää sairauttaan halulla kontrolloida elämää. Kun vaikkapa ihmissuhteet tai työ tuntuvat hallitsemattomilta, syömistä ja kehoa pystyy hallitsemaan. Se antaa turvaa. Lopulta kontrollista tulee niin väkevä voima, että se – karkaa kontrollista.
Sairautta voisi kuvata vertauksen avulla: se tuntuu siltä kuin terve minä ja anoreksia kävisivät jatkuvaa nyrkkitappelua. Terve minä haluaa parantua. Se tietää tarkalleen, mitä terveisiin mittoihin pääseminen vaatii.
Anoreksia on toisenlainen. Ankarine sääntöineen se on kuin julma ja manipuloiva kumppani. Aluksi paritanssi sen kanssa on kaunista kuhertelua ja korkeintaan kepeää vaaran kanssa flirttailua. Vähitellen se muuttuu veriseksi. Anoreksian puristus tiukkenee, pyörähdykset kiihtyvät, tanssi kiihtyy.
Kunnes voimat loppuvat.
Monen voimat loppuvat.
”MILLAISET ULKOILULUVAT tahtoisit?” lääkäri kysyy Riikalta lauhkeasti.
Millaiset ulkoiluluvat! Kuin kysyisi katkaisuhoitoon tulleelta, millaiset päihdeluvat hän tahtoisi, Riikka ajattelee happamana.
On lokakuu 2011, eikä hoito Taysin yleissairaalapsykiatrian avo-osastolla ole alkanut lupaavasti. Anoreksia saa tanssittaa Riikkaa vapaasti. Riikka lenkkeilee ja jumppaa, murustelee leipäpalojaan servetin sisään, kaataa esanssiomenan ja raudanhajuista ravintojuomaa viemäriin ja jättää aterioita väliin.
Samaan aikaan hän vihaa itseään ja sairauttaan. Hän lupaa itselleen aloittaa parantumisen heti huomenna. Sitten tulee aamu ja puurolautanen. Ja tuttu kaupankäynti anoreksian kanssa.
Ehkä huomenna puuroa. Tänään vesilasi ja reipas kävelylenkki.
Pyydämme isän ja äidin kanssa hoitajilta, että joku tukisi Riikkaa ruokailussa ja vahtisi liikkumista, mutta se ei kuulu avo-osaston käytäntöihin. Muutamassa viikossa siskoni nuutuu niin heiveröiseksi, että sairaalassa vieraillessani pelkään, että halaukseni murskaa hänet. Riikka on hengenvaarassa, eikä hän ymmärrä sairautensa vakavuutta. Hänet päätetään siirtää pakkohoitotarkkailuun Pitkäniemen psykiatriseen sairaalaan Nokialle.
Tarkkailu suljetulla osastolla kestää kolme päivää. Pitkäniemen hoitajat perkaavat Riikan tavarat ja takavarikoivat osan. Desinfiointiaineen, hiuslakan, kynsisakset ja puhelimen.
Riikan makuuhuoneessa on valvontakamera. Ainoa kaluste on lattiaan pultattu metallisänky. Yhteisissä tiloissa saa kulkea vapaasti.
Tarkkailun päätteeksi Riikka määrätään pakkohoitoon.
Syksystä 2011 alkaa kahden vuoden sairaalakierre. Sen kuluessa siskoni on hoidossa Tampereen seudun sairaaloissa kolmeen otteeseen. Taysin yleissairaalapsykiatria, Pitkäniemen psykiatrinen sairaala, Taysin sisätautiosasto.
Joka sairaalajakson jälkeen Riikka palaa kotiin lähes yhtä heiveröisenä kuin hän oli hoitoon mennessään.
Hoitojen inhottavimpia hetkiä on nenä-mahaletkun laittaminen sisätautiosastolla. On juotava vettä lasista samalla, kun hoitaja työntää letkua sieraimesta kohti ruokatorvea. Mutta letkusta virtaava kuraveden värinen ravintoneste tekee joka kerta ihmeitä. Riikka jaksaa äkkiä jutella, lukea ja kirjoittaa kirjeitä.
Ravintonesteen herättämä toivo muuttuu nopeasti ahdistukseksi. Marraskuussa 2011 Riikka kirjoittaa päiväkirjaansa:
Hakkaan vatsaani wc:n peilin edessä, aivan kuin se sillä pienenisi. Ja käsivarret, ne paisuu tällä menolla pullapitkoiksi; reidet pehmenevät hyllyväksi massaksi. – – Mulle tulee olemuksestani mieleen punainen teepannu joka alkaa kiljua kiehuessaan. Samalla tavalla mä kiehun vihaa.
Letkuruokinta kestää noin kaksi viikkoa ja torjuu akuuteimman fyysisen uhan muttei paranna sairautta. Letkujaksoja on kolme, ja jokaisen jälkeen Riikan hoito jatkuu psykiatrisella osastolla. Hänelle tarjotaan, suorastaan tyrkytetään psykoosilääkkeitä ja rauhoittavia. Zyprexa, Opamox, Temesta, Diapam. Lääkkeet latistavat tunteet ja tekevät olon utuiseksi.
Pakkohoidossa lääkkeistä ei voi aina kieltäytyä. Riikka sylkee pillerit huomaamatta, koska inhoaa jatkuvaa tokkuraa, mutta jää kiinni.
”Jos et suostu nielemään lääkkeitä, ne pistetään suoneen”, osaston hoitajat ilmoittavat.
Jotkut hoitajat paheksuvat. Kun Riikka makaa sisätautiosastolla pohjattoman ahdistuneena, hoitaja alkaa saarnata kuin pienelle koululaiselle, joka kiukuttelee kesäkeittolautasen äärellä. Hän puhuu Afrikan nälkäänäkevistä lapsista ja ihmettelee, miten jollain on otsaa kieltäytyä syömästä yltäkylläisyyden keskellä.
”Miltä tuntuu kuluttaa yhteiskunnan varoja tuollaiseen? On paljon ihmisiä, jotka tarvitsevat oikeasti apua”, hoitaja sanoo.
Sanat kumisevat ymmärryksen puutetta. Vaikeasti sairas anorektikko saattaa ryppyillä kuin uhmaikäinen ja rikkoa sääntöjä ja sopimuksia minkä ehtii. Mutta se, mikä näyttää niskoittelulta ja pahansuovalta manipuloinnilta, on usein paranemisen pelkoa. Anoreksiassa on tyypillistä, että halu parantua ailahtelee.
Siskoni haluaa koko ajan parantua. Mutta pelko luopua turvaa tuovista säännöistä vain on vielä suurempi.
Kesällä 2013 Riikka on Pitkäniemen mielisairaalassa kolmatta kertaa. Tutut valkoiset kiviseinät, kalterit ikkunoissa, tyhjät päivät.
Kun siskoni saapuu suljetulle osastolle ja kulkee pitkän käytävän läpi, joku kirkuu, joku hakkaa päätään seinään. Joku puhuu itsekseen.
Sellaisessa paikassa herkkä ihminen voi mennä entistä enemmän rikki. Sietämättömään ahdistukseen ei ole juuri muuta turvaa kuin anoreksian sanelemat säännöt, joiden toteuttamista kukaan tai mikään ei estä. Hoitajat valittavat kiirettä ja tuntuvat tympääntyneiltä. Jos heiltä pyytää ahdistuksen vallassa keskustelutukea, saa vain lääkkeitä. Omahoitajakeskusteluja on noin kerran kuukaudessa.
”Olet täällä vain säilytyksessä. Emme osaa hoitaa sinua täällä”, yksi hoitajista sanoo heti osastojakson aluksi.
Riikka pelkää. Toisinaan häntä pelottavat psykoottisia kohtauksia saavat potilaat, joita joudutaan telkeämään eristyshuoneeseen. Mutta eniten hän pelkää itseään, omia vääristyneitä ajatuksiaan ja niistä johtuvia tekoja. Lopulta paranemisen pelko kasvaa niin suureksi, että kuolema tuntuu turvallisemmalta vaihtoehdolta kuin tuttujen sääntöjen hylkääminen.
Sääntöihin kuuluu kolme tuntia jumppaa päivässä: jalkakyykkyjä vessassa, satoja vatsa- ja selkälihasliikkeitä sängyllä. Aterioista vain lounas ja iltapala ovat sallittuja, niilläkin hyvin pienet annokset.
Pian hän on hintelämpi ja heikompi kuin koskaan.
Kurjimpia ovat päivät, joina hän odottaa nenä-mahaletkuun pääsyä. Ne kuluvat tärisevänä myttynä seinää tuijottaessa. Muuta ei jaksa tehdä. Ei lukea, ei katsoa televisiota, ei kuunnella musiikkia eikä puhua. Ei edes ajatella – nälkiintynyt elimistö syö hätäravinnoksi aivojakin, kun kehon rasvavarastot ehtyvät.
Hoitajat käskevät Riikan maata liikkumatta ja huutaa, jos tulee rytmihäiriö.
SYÖMISHÄIRIÖT koskettavat satojatuhansia suomalaisia, kun mukaan lasketaan perheet. Silti hoito on usein kehnoa, ainakin jos verrataan Ruotsiin ja muutamiin muihin maihin. Tampere ei ole poikkeus.
Syömishäiriöt ovat niin vaativia sairauksia, että etenkin vaikeimmin sairaiden hoito vaatii erikoisosaamista. Juuri sen puute on yksi suomalaisen syömishäiriöhoidon suurimmista ongelmista. Monissa sairaaloissa on avohoitoa tarjoavia syömishäiriöpoliklinikoita ja -työryhmiä tai syömishäiriöpotilaille suunnattuja päiväosastoja, mutta vaikeimmin sairaille tasokkaat vaihtoehdot ovat vähissä.
Ympärivuorokautista erikoistunutta hoitoa on mahdollista saada vain Helsingissä: Hyksin syömishäiriöyksikössä ja yksityisessä Syömishäiriökeskuksessa. Vielä viime vuoteen asti sitä tarjosi myös Kokkolassa toiminut yksityinen Syömishäiriöklinikka Vilja, mutta se meni konkurssiin ja lopetti toimintansa lokakuussa.
Loput vaikeimmin sairaat syömishäiriöpotilaat hoidetaan yleensä sisätautiosastoilla tai psykiatrisilla osastoilla muiden mielenterveyspotilaiden kanssa. Hoidon taso vaihtelee.
Toisaalta monessa kaupungissa on herätty kehittämään hoitoa. Niin myös Tampereella. Jos siskoni olisi sairastunut vasta tänä vuonna, hän olisi saattanut saada Pitkäniemen suljetulla osastolla esimerkiksi syömishäiriöpotilaille suunnattua ryhmähoitoa.
MIELEN SAIRAUKSIEN katsotaan kertovan jotain olennaista oman aikakautensa mentaliteetista.
Ajatellaan vaikka tanssimaniaa, keskiajalla Manner-Euroopassa levinnyttä epidemiaa, joka tempasi ihmisjoukkoja päiväkausien mittaiseen, hallitsemattomaan tanssiin. Tai hysteriaa, 1800-luvun lopun naisten muotitautia, jonka diagnoosia pidettäisiin nykyisin lavean oirekirjon takia hölynpölynä.
Ensin mainittua on selitetty esimodernin ihmisen valmiudella tempautua mukaan tunteikkaisiin, kollektiivisiin tapahtumiin. Hysterian kasvualustana puolestaan pidettiin nopeasti muuttuvaa, teollistunutta yhteiskuntaa, jonka ajateltiin rasittavan naisten hermoja.
On houkutteleva ajatus pitää anoreksiaa nykyajan tanssimaniana tai hysteriana, aikansa yhteiskunnan tuotteena. Sairauden tarkat syyt ovat yhä osin mysteeri, vaikka selitysyrityksiä on kyllä esitetty paljon.
Feministit syyttävät naisia sortavaa sukupuolijärjestelmää ja vasemmistoälyköt kapitalismia, mutta kenties useimmin sätitään kauneusihanteita. Näitä katemosseja, muotimaailman nälkäkuningattaria.
Se tosin on karkeaa yksinkertaistamista, sillä pohjimmiltaan sairaudessa on kyse muusta kuin ulkonäöstä. Pelkillä kauneusihanteilla on vaikea selittää sitä, miksi sairastuneet jatkavat laihduttamista senkin jälkeen, kun mallien mitat on saavutettu ja alitettu. Tai sitä, ettei anoreksia ole uusi ilmiö. Etenkin nuoria naisia, jotka nälkiinnyttävät itsensä hengiltä ilman mitään järjellistä selitystä, on ollut kautta aikojen, jo vuosisatoja ennen narkomaaneilta näyttäviä nykymalleja.
Maailman nimekkäimpiin syömishäiriö tutkijoihin kuuluva yhdysvaltalainen Cynthia Bulik on tiivistänyt anoreksian puhkeamisen virkkeeseen: ”geenit lataavat aseen, ympäristö vetää liipaisimesta”.
Anoreksiaan tarvitaan siis perinnöllinen alttius ja laukaiseva tekijä, kuten läheisen kuolema, ero, urheiluharrastus, murrosiän kasvupyrähdys, stressi – tai ulkonäköpaineista johtuva laihdutuskuuri. Mitä tahansa, joka saa elimistön tilaan, jossa se polttaa enemmän kaloreita kuin ihminen syö.
Useimmista negatiivinen energiatasapaino tuntuu kurjalta. Keittokuureilla kärvistelleet tietävät, että se tekee kärttyisäksi.
Mutta ne, joilla on alttius anoreksiaan, tuntevat toisin. Heille nälän näkeminen tuottaa ainakin aluksi mielihyvää kuin koukuttava päihde.
Yksi mahdollinen aivokemiallinen selitys sairauden puhkeamiselle menee näin:
Tutkimuksissa on havaittu, että anorek siasta toipuneilla on aivo-selkäydinnesteessään poikkeuksellisen paljon välittäjäaine serotoniinia. Serotoniinin puute kytkeytyy masennukseen, mutta liian suurikaan määrä ei ole hyväksi. Se aiheuttaa ahdistusta ja ärtyneisyyttä. Tutkijat olettavat, että anoreksialle alttiiden ihmisten serotoniinitasot ovat korkeat jo ennen sairauden puhkeamista.
Elimistö valmistaa serotoniinia aminohappotryptofaanista, jota on monissa ruoka-aineissa. Vähemmän ruokaa merkitsee vähemmän tryptofaania eli vähemmän serotoniinia. Siksi itsensä nälässä pitäminen vähentää ahdistusta, joka kytkeytyy korkeisiin serotoniinitasoihin.
Ongelma on, että aivot kehittyvät yhä herkemmäksi serotoniinille. Ahdistus palaa. Sen karkottamiseksi on syötävä entistäkin vähemmän. Jos ruokavalion yrittää palauttaa normaaliksi, serotoniinille herkistyneisiin aivoihin tulvahtaa serotoniiniryöppy. Se näkyy paniikkina, raivona ja tunteiden heittelynä.
Tanssi anoreksian kanssa on alkanut.
Yhden yllättävimmistä anoreksiaa selittävistä teorioista on esittänyt evoluutiopsykologi Shan Guisinger:
Entä, jos anorektinen oireilu olikin esi-isillemme hyödyksi samalla tavalla kuin taipumus varastoida rasvaa kehoon pahan päivän varalle? Useimpien keho ja mieli reagoivat ruuan puutteeseen apaattisuudella, jonka tarkoituksena on säästää energiaa, ja nälän tunteella, joka pakottaa etsimään ruokaa mahdollisimman pian. Kierteleville metsästäjä-keräilijöille ne saattoivat toisinaan olla haitaksi.
Ajatellaan vaikka seuraavaa tilannetta: Seudun ruokavarat on kulutettu loppuun. Meret, vuoristot ja aavikot vaikeuttavat pitkälle lähtemistä. Keitä heimo silloin tarvitsee? Ihmisiä, jotka saattavat partioida etsimässä parempia seutuja, niitä, jotka puskevat eteenpäin nälästä piittaamatta. Sellaisia, joille harhaluulot oman kehon rasva varastoista antavat optimismia rohkaista muitakin jatkamaan. Itsekuriin kykeneviä tyyppejä.
Toisin sanoen anoreksialle alttiita ihmisiä.
Guisingerin teoriaa on mahdotonta todistaa oikeaksi tai vääräksi, mutta eläinkunnassa on sitä tukevia esimerkkejä. Jos nälkiintyneelle rotalle annetaan juoksupyörä, se alkaa pinkoa kuin viimeistä päivää, ikään kuin pyrkiäkseen epätoivoisesti jonnekin. Samalla se vähentää syömistään. Jos sitä ei estetä, lopulta se nälkiinnyttää itsensä hengiltä.
Rotan aivot tulkitsevat laihtumisen merkiksi, että on syytä vaihtaa maisemaa.
JOULUKUUSSA 2013 Riikan paino on laskenut taas letkuruokintalukemiin. Ankea kesä Pitkäniemen suljetulla osastolla kummittelee yhä tuoreessa muistissa. Loputonta itkua ja ahdistusta, ehkä pari lisä kiloa, muttei yhtään aiempaa terveempiä ajatuksia. Nyt hän kieltäytyy menemästä sairaalaan.
”Mieluummin vaikka kuolen”, hän sanoo jäisesti.
Hän jaksaa lähinnä maata sängyssä – ja lenkkeillä kuin juoksupyörässä kipittävä rotta. Kodin askareet jäävät hoitamatta.
Saamme idean: keskeytän opiskelut viikoksi ja tulen Tampereelle hänen hoitajakseen. Ehkä se piristäisi häntä. Nimeän viikon Elämä Riikalle 2013 -kampanjaksi ja nimitän itseni kampanjakoordinaattoriksi.
Tuloani edeltävänä yönä Riikka lähettää puhelimeeni viestin:
Minä jo niin odotan sinun tuloa että ihan vaan itkettää hiljaa peiton alla.
Kun saavun Tampereelle, sovimme heti viikon säännöt. Riikan on syötävä neljä kertaa päivässä, edes pieniä annoksia. Minulla on lupa huomautella hänen syömisistään.
Viikon aikana Riikka on pirteämpi kuin aikoihin, rohkeampikin. Pyykit on pian pesty, asunto siivottu.
Mukaan mahtuu onnistumisen hetkiä: lojumme patjalla syömässä irtokarkkeja ja katsomassa elokuvaa, käymme jäätelöbaarissa ja yliopiston ruokalassa lounaalla.
Huonompiakin on. Kun leivomme sämpy löitä, lorautan taikinaan ronskisti öljyä. Silloin jokin Riikassa läikkyy yli. Hän alkaa karjua, tempaisee taikinakulhon käsistäni ja alkaa lusikoida öljyä lavuaariin. Hän on kauhuissaan.
Pahimpina aikoina huoli siskosta laahaa mukana kaikkialle.
Huoli on kuin kylmä teräsmutteri, joka puristaa päätä yötä päivää.
Alan yhä useammin miettiä, miten reagoisin, jos puhelimeni soisi ja minulle ilmoitettaisiin, että siskoni on löydetty kuolleena. Lysähtäisinkö lyötynä lattialle? Vai laskisinko puhelimen kylmän rauhallisena ja alkaisin toimia robottimaisen tehokkaasti? Soittaisinko heti äidille ja isälle ja alkaisin järjestää hautajaisia? Pukisin siskoni hänen suosikkimekkoonsa?
Alan saada toistuvia unihalvauksia. Ne ovat tapani reagoida suuriin murheisiin, vaarattomia mutta pelottavia. Herään öisin sängyssäni, mutten pysty liikuttamaan sormeanikaan. Halvauksiin liittyy lähes aina unen ja valveen rajamailla häilyvä hallusinaatio.
Äidin huoli näkyy enemmän tekoina kuin omani. Se on sitä huolen lajia, jossa rakkaus valjastaa pelon ja vihan voimanlähteeksi. Äiti soittelee Riikalle päivittäin kysyäkseen, onko hän syönyt. Monta kertaa hän on vähällä lähteä Kuopiosta Tampereelle istuttaakseen tyttärensä ruokalautasen viereen.
Kun Riikka vietti valtaosan vuoden 2013 kesästä sairaalassa, äiti ajoi joka ikinen viikonloppu hänen luokseen. Äiti toi aina kukkia, kaupasta ostettuja tai luonnosta poimittuja. Joinakin vierailupäivinä Riikka oli niin tokkurainen lääkkeistä, että jaksoi vain nukkua. Toisina päivinä hän lähinnä itki ja raivosi. Äiti istui silti hänen luonaan, piti kädestä ja halasi. Ja palasi seuraavana viikonloppuna.
Kerran ihmettelen äidille puhelimessa, miten hän jaksaa aina olla niin vahva.
Äiti purskahtaa lohduttomaan itkuun.
AION JUURI MENNÄ nukkumaan kotona Jyväskylässä. Puhelin on jo äänettömällä, kun se alkaa vilkkua hämärässä.
Soittaja on Riikka. Vastaan.
”Ei tästä mitään tule. Haluan kuolla!” Riikka ulvoo puhelimeen.
Riikalla on tapana kierrellä kaupoissa ihastelemassa ruokahyllyjä, kuten monet anoreksiaa sairastavat tekevät. Hän kertoo nähneensä kaupassa samana päivänä vuohenjuustociabattan, joka paholaisenhilloineen oli erityisen houkutteleva. Se jäi hyllyyn. Tietysti jäi. Ja nyt kotona on vain kuivaa ruisleipää ja hapankaalia.
”Tämä sairaus puristaa minut hengiltä. Sinäkään et usko, että parannun”, Riikka sanoo.
Hän on oikeassa. En taida enää uskoa, mutten tietenkään voi sanoa sitä. Valehtelen vähän. Sanon, että pelkään hänen kuolemaansa, mutta se ei tarkoita, ettenkö uskoisi parempaan tulevaisuuteen. ”Ihmiset voivat pelätä vaikka mitä, vaikka eivät järjellään uskoisikaan pelkonsa toteutumiseen”, kiertelen.
Sitten tulee kaikkein kamalin. Riikka sanoo vihaavansa sitä, kuinka suunnattomasti minä ja äiti häntä rakastamme.
”Voitteko lopettaa! Silloin voisin rauhassa tappaa itseni, eikä teidän elämänne menisi pilalle.”
En tiedä mitä sanoa. Lopetamme puhelun itkuisina kumpikin.
Makaan pimeässä ja ajattelen kaksoissiskoani, joka makaa 160 kilometrin päässä pimeässä ja toivoo kuolemaa.
TAMMIKUUSSA 2014 tilanne on epätoivoinen. Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön hoitaja itkee punnittuaan siskoni. Kahvilassa ventovieras nainen leikkaa puolikkaan runebergintortustaan, panee sen pussiin ja ojentaa Riikalle. ”Näytät siltä, että sinun pitäisi syödä herkkuja”, hän sanoo.
Riikka toivoo juoksulenkille lähtiessään, että joku sitoisi hänet sänkyyn ja sanoisi, ettei ole pakko juosta. Lenkin jälkeen hän on joskus niin voipunut, että makaa sikiöasennossa vessan lattialla eikä jaksa tehdä voileipää – sitä päivän ainoaa, jonka säännöt sallisivat.
Äiti soittaa minulle neuvottomana. Hän tahtoisi ajaa Tampereelle viemään Riikan sairaalaan vaikka väkisin. Minusta se ei ole hyvä ajatus. Se tarkoittaisi hoitojaksoa Pitkäniemessä. Sitä Riikka ei enää kestäisi.
On keksittävä jotain muuta. Pian.
Äiti tekee päätöksen: hän ottaa pankista ison lainan, jotta Riikka saadaan asiantuntevaan hoitoon. Äiti ryhtyy soittelemaan yksityisille syömishäiriöklinikoille. Myöhemmin voitaisiin hakea maksusitoumusta Tampereen kaupungilta. Nyt siihen ei ole aikaa.
Riikan reaktio on epäileväinen: tajuaako äiti, että hoito yksityisellä klinikalla maksaa kymmeniätuhansia euroja? Jos äiti maksaisi itsensä vararikon partaalle eikä hoito auttaisi, Riikan olisi mahdotonta elää asian kanssa.
Äidin vastaus on päättäväinen: ”Jos en käytä kaikkia keinoja pelastaakseni sinut, minun on mahdotonta elää asian kanssa.”
Meillä käy suuri onni. Helsingin yksityisessä Syömishäiriökeskuksessa on paikka vapaana jo helmikuun alussa, kahden viikon päästä. Yleensä sitä on jonotettava kuukausitolkulla.
Juuri ennen hoitojakson alkua matkustan Riikan luo Tampereelle hyvästelemään. Kun eroamme hänen kotirappunsa edustalla, halaamme pitkään ja lujasti. Riikan itku tulvii hallitsemattomana ryöppynä. Kaikki pelottaa. Osasto. Minusta eroaminen.
Itse purskahdan itkuun vasta matkalla juna-asemalle. Tämä on viimeinen tulitikku keskellä sydäntalvea. En uskalla ajatella, mitä tapahtuu, jos sekin napsahtaa poikki.
Äiti tulee Riikan luo illalla. Seuraavana aamuna he lähtevät junalla Helsinkiin.
RAKENNUS NÄYTTÄÄ toimistotalolta, punaharmaa kivilaatikko Helsingin Malmilla. Seinässä nippu järjestöjen logoja, tien toisella puolella junarata, lähellä nuhjuinen lähiökauppakeskus, josta ylikulkutunneli Malmin juna-asemalle. Ovenpielessä on ovi kello ja ovessa pieni, valkea lappu, jossa lukee koruttomin kirjaimin:
Elämän nälkään ry
SHK
Ovi on lukossa. Sisään pääsee ovikelloa soittamalla.
Syömishäiriökeskuksen omistaa voittoa tavoittelematon yhdistys. Klinikalla on seitsemän potilaspaikkaa. Hoidot kestävät yleensä puolesta vuodesta kahteen vuoteen.
Kun Riikka ja äiti saapuvat klinikalle, on lauantai. Edellinen potilas on jättänyt makuuhuoneeseen tervehdykseksi vaaleanpunaisia neilikoita.
Pian Riikka huomaa, että myös elämä Syömishäiriökeskuksessa on täynnä sääntöjä – hyviä sääntöjä, jotka tallovat anoreksian säännöt alleen. Ne kuulostavat terveiden korviin naurettavan tarkoilta, mutta anorektikoiden maailmassa kaikki on tarkkaa.
Rajoituksia ovat esimerkiksi:
Leipäviipaletta ei saa syödä aloittamalla reunoista ja edetä kiertäen kohti keskiosaa.
Riikkaa kielletään pesemästä käsiään syönnin jälkeen, koska toistuva käsienpesu kuuluu monen rasvakammoisen rituaaleihin.
Purukumeja säilytetään hoitajien näköpiirissä, jotta niitä ei voi yrittää käyttää laksatiivina.
Potilailla on omat huoneet, mutta niiden ovet ovat läpinäkyviä. Hoitajat näkevät ohi kulkiessaan, jos joku yrittää jumpata salaa.
Vessan ovi on lukittu ulkoapäin, ja avaimet ovat hoitajilla. He valvovat vessakäyntejä, jotta kukaan ei livahda salaa oksentamaan.
Tietysti uudet säännöt ahdistavat, mutta hoitajilta saa tukea ahdistuksen hetkellä. Ketään ei jätetä yksin itkemään, ei syyllistetä eikä vähätellä. Ahdistuslääkkeitä tarjotaan, muttei koskaan keskustelun korvikkeeksi.
Syömishäiriökeskuksessa joutuu voittamaan pahimmat pelkonsa. Kuin joka päivä edessä olisi uusi Pamplonan härkäjuoksu.
Osastolla on syötävä paljon, sillä kehon ja mielen korjaaminen vaatii hirmuisesti energiaa. Jokaisella potilaalla on oma ravitsemussuunnitelma, jota suunnitellaan yhdessä ravitsemusterapeutin kanssa. Kukin ruokailee omassa huoneessaan hoitajan kanssa, paitsi edistyneimmät, jotka istuvat yhteisissä tiloissa.
Riikan aterioilla ensimmäinen puoli tuntia kuluu itkemiseen. Joskus hän hakkaa tyynyjä hysteerisenä ja kiljuu kauhuissaan.
Hoitajat rauhoittelevat. Mutta huoneessa istutaan niin kauan, että lautanen on tyhjä.
Jos arki on taistelua, niin juhlat sitä vasta ovatkin. Vappuna on juotava lasillinen simaa ja syötävä minikokoinen, sokeripäällysteinen donitsi. Silloin kaikki potilaat itkevät. Kun jollain on syntymäpäivä, päivänsankarin on valittava, millaista kakkua osastolla syödään. Silloinkin kaikki itkevät.
Välipalaksi on kerran viikossa pullaa, kerran jäätelöä. Pisimpään hoidossa olleet potilaat kertovat jäätelöistä kauhutarinoita kuin veteraanit sotamuistoja nuoremmilleen. Ennen jäätelöpäivinä piti syödä tuhti Magnum-puikko, he sanovat. Silloin itkettiin kuorossa! Nyt on sentään pieni pikari.
Ruokailut ja niiden jälkeiset lepoistunnot vievät valtaosan päivästä. Mutta toki osastolla tehdään muutakin kuin syödään. Hoitoon kuuluu omahoitajakeskusteluja ja tapaamisia ravitsemus- ja fysioterapeutin kanssa. Lisäksi lähes päivittäin on ryhmähoitoja: keskustelua, kuvataideterapiaa, tanssi terapiaa ja ravitsemusterapeutin ryhmätunteja, joissa käydään läpi syömishäiriöihin liittyvää tietoa. Edistyneimmille on ruuanlaittoryhmiä ja harjoittelua osaston ulkopuolella. Ravintolassa syömistä, kahvilassa ja ruokakaupassa käymistä.
Sillä välin, kun Riikka taistelee sairauttaan vastaan, äiti ja Syömishäiriökeskus taistelevat Tampereen kanssa rahasta. Klinikan työntekijät hakevat Riikalle maksusitoumusta maaliskuussa, mutta saavat ylilääkäriltä puhelimessa kieltävän vastauksen. Kirjallista päätöstä ei kuulu. Toukokuussa äiti päättää kirjoittaa Tampereen kaupungille uuden anomuksen. Hion sitä hänen kanssaan.
Tulee kesäkuu, juhannus lähestyy. Hoidon alusta on kulunut lähes viisi kuukautta, ja äidin lainarahat alkavat loppua. Syömishäiriökeskuksen kanssa päätetään, että Riikan hoito loppuu juhannuksena.
Muutama päivä ennen juhannusta tulee Tampereen vastaus: kaupunki maksaa Riikan hoidon pitkälle loppusyksyyn! Lisäksi Tampere maksaa takautuvasti kolme kuukautta Riikan tähänastisesta hoidosta. Äidille jää vain kaksi ensimmäistä kuukautta.
Hoidon jatkuminen on turvattu, mutta Riikka tahtoisi jo kokeilla selviytymistä kotona. Hänellä on kiire ostamaan mansikoita torilta ja istumaan Tampereen Koskipuiston nurmelle aurinkoisina kesäpäivinä.
Syömishäiriökeskuksesta luvataan, että Riikka voi palata takaisin kesän lopussa, jos kotona syöminen ei onnistu.
Se onnistuu oikein hyvin. Niin hyvin, että jopa Riikka yllättyy. Hän esittelee ylpeänä uusia kilojaan ystävilleen.
Syksyllä käymme risteilyllä. Buffet-aterian jälkeen katsomme pullottavia vatsojamme hytin peilistä. Riikka vitsailee olevansa raskaana, samalla tavalla kuin terveillä naisilla on tällaisissa tilanteissa tapana vitsailla.
ON PUHUTTAVA vielä rahasta.
Riikan hoito Syömishäiriökeskuksessa maksoi 570 euroa vuorokaudessa. Hänen viiden kuukauden hoitonsa oli osaston mittapuulla lyhyt.
Loppusumma on tavalliselle ihmiselle hirmuinen. Niin se oli äidillekin. Käytännössä yksityiselle klinikalle päästäkseen on saatava kunnalta maksusitoumus, mutta sellaisen saaminen on yleensä hyvin vaikeaa. Moni kunta on kieltänyt ulkopuoliset ostot.
Siskoni esimerkin perusteella on vaikea ymmärtää, miksi kunnat nikottelevat erikoisyksiköihin lähettämisessä silloinkin, kun oma osaaminen ei selvästi riitä. Hoito kun on kallista myös tavallisilla osastoilla, jotka eivät ole erikoistuneet syömishäiriöihin.
Esimerkiksi Tampereella aikuisen syömishäiriöpotilaan sairaalahoito maksaa noin 480–715 euroa vuorokaudelta. Tampere ehti käyttää siskoni hoitoon kymmeniätuhansia euroja ilman toivottua tulosta.
Nyt siskoni on 26-vuotias, ja elämä on paljon valoisampaa kuin pikimustina sairausvuosina. Takana on yksi laihtumisjakso, jonka hän sai korjattua omin voimin.
Lipsahdukset ovat toipuvien anorektikoiden elämässä tavallisia. Niitä ei pidä ajatella lopullisina epäonnistumisina vaan osana pitkää toipumisprosessia.
VAIKKA YMMÄRRÄN siskoani paremmin kuin ketään muuta maailmassa, sairausvuosina hänen käytöksensä meni välillä yli ymmärryksen.
Miksi hän ei vain voinut syödä?
Niin hölmöltä kuin se tuntuukin, kysymys taisi jäädä sairausaikoina kysymättä.
Ehkä hän osaisi selittää nyt.
Hän vastaa kotoaan Tampereelta, hetken miettimisen jälkeen.
”En voinut syödä, koska jokin mun sisällä esti, ja se jokin oli äärimmäisen määrätietoinen. Vaikka tiesin, että olisi pitänyt syödä, siinä vaiheessa kun ruoka oli edessä, syöminen tuntuikin mahdottomalle. Mä pelkäsin.”
Mitä?
”En tarkkaan edes tiedä – ehkä kontrollin menettämistä, ehkä syömisestä seuraavaa kylläisyyden tunnetta, ehkä lihomista, ehkä vähän kaikkea. Turvan tunne on poissa.”
Mistä turvan tunne tulee nyt?
”Siitä, että jos mieli tekee temppujaan ja kehottaa toistamaan vanhoja anoreksian luomia sääntöjä, en noudata niitä.”
”Siitä, että mä olen anoreksiaa vahvempi.”
Kirjoitusta varten on haastateltu muun muassa Syömishäiriökeskuksen toiminnanjohtajaa Pia Charpentieria ja Syömishäiriöliitto-SYLIn kehittämispäällikköä Tanja Tiaista.
https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000005110640.html
