Suomessa moni puolustaa muslimien huiveja ja perustelee sitä naisen oikeudella pukeutua miten haluaa. Solidaarisuutta ei riitä niille musliminaisille, jotka haluaisivat hylätä huivin, kirjoittaa kolumnissaan Annamari Sipilä.
Julkaistu:
15.4. 2:00
NYT kun kansainvälinen hijab-päivä on jo takana ja burkinikausi vasta tuloillaan, on aika miettiä asiallista ja ihmisoikeuksien kannalta kestävää suhtautumista muslimien huiveihin.
Suomessa on myötätuulessa eräänlainen huivien romantisointi. Tähän joukkoon kuuluville huivin puolustamisesta on tullut tärkeämpää kuin se, mitä on huivin sisällä: elävä ihminen. Romantisoijat painottavat hanakasti ”naisen oikeutta pukeutua miten haluaa”, mutta vain, jos uhattuna on oikeus pukeutua huntuun. Jostain syystä heillä ei riitä samanlaista solidaarisuutta musliminaisille, jotka haluaisivat hylätä huivin.
HUIVIN romantisoijat ajavatkin huivin oikeuksia – eivät naisten oikeuksia – ja pelaavat samalla patriarkaatin pussiin. He rinnastavat sosiaalisessa mediassa kuvat rannalla ilakoivista katolisista nunnista ja burkiniasuisista kylpijöistä ja kysyvät: ”Mitä eroa?” Paljonkin eroa. Nunnaksi ryhtyminen on henkilökohtainen valinta, joka lähtee omasta uskonnollisesta vakaumuksesta. Nunnat eivät synny nunnaperheisiin ja pukeudu pienestä pitäen huiviin. Sen sijaan kymmenille miljoonille musliminaisille huivi on kaikkea muuta kuin valinta-asia. Huiviin pakottavat lait, maan tapa tai sosiaalinen paine.
Huivin romantisoijat muistuttavat myös, että oma isomummokin kulki lypsämässä huivi päässä eikä hiussuortuvakaan saanut näkyä. ”Mitä eroa?” Paljonkin eroa. Isomummon huivin tehtävä oli suojata käytännön töissä, ei varjella naineen naisen säädyllisyyttä. Sama isomummo oli kulkenut vielä naimattomana naisena hiukset vapaina, käynyt tansseissa ja päästänyt poikia aittaansa yöjuoksulle.
HUIVIN romantisoijat saattavat myös itse pukeutua tempauksenomaisesti huiviin halutessaan osoittaa tukea esimerkiksi maahanmuuttajanaisille. Eikö mitään humaanimpaa tukimuotoa löytyisi? Miljoonat naiset pyristelevät tälläkin hetkellä eroon huntupakosta. Heille huivi on alistamisen symboli. En usko, että he ilahtuisivat nähdessään länsimaalaisia naisia huivia romantisoimassa ja asettumassa näin pakkovallan puolelle.
Huivin romantisoijille ei ole myöskään ongelma, jos esipuberteettiset pikkutytöt puetaan huiviin ja burkiniin. Sama joukko tarttuu kuitenkin herkästi siihen, kuinka tytöille tarjotaan kaupassa pinkkiä ja pojille sinistä. Lapsen etu tuntuu olevan suhteellista.
EGYPTILÄIS-amerikkalainen kirjailija-feministi Mona Eltahawy on ottanut vahvasti kantaa sitä vastaan, että musliminaisten ja huivin välille vedetään lännessä yhtäläisyysmerkit. Näin painetaan marginaaliin kaikki ne musliminaiset, jotka eivät käytä tai eivät haluaisi käyttää huivia. Huivin korostaminen ei edistä uskonnonvapautta vaan toimii naisten oikeuksia vastaan.
Miten huiviin pitäisi sitten suhtautua, jos haluaa kunnioittaa eri kulttuureja mutta välttää polkemasta naisten etua? Haastattelin viime vuonna iranilais-brittiläistä ihmisoikeus- ja sekularismi-aktivistia Maryam Namazieta. Hän sanoi hyväksyvänsä Britanniassa asuvan aikuisen naisen aidon valinnan, vaikka itse pitääkin huntua alistamisen välineenä. Lasten hunnuttaminen ja kasvot peittävät täyshunnut kuten niqabit ja burkat pitäisi sen sijaan kieltää. Niissä ei olekaan mitään romantisoitavaa.
http://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005170307.html
