Kirjoittaja ritalin » 11.03.2017 01:51
Uskosta vielä muutama sana. Kommunikointi on tiedon välittämistä ja kieli on kommunikointia. Eli, jos välitämme tietoa jostain asiasta toiselle henkilölle, on tuo toinen henkilö uskon varassa antamamme tiedon suhteen, eli hänen tulee vain uskoa, että tämä tieto on totta. Esim. keski-ajan ihminen viestittää, että karhu on lähellä, niin tuon viestitettävän täytyy vain uskoa, että karhu on lähellä.
Samalla tavalla aistit välittävät henkilölle tietoa todellisuudesta. Eli, jos näet kukkasen, tai aistit kylmää, niin sinun täytyy vain uskoa, että siellä on kukkanen, tai että on kylmä.
Niin aistit, kuin aisteihin perustuva kielikin, ovat välillisiä ja antavat ihmiselle välillistä tietoa todellisuudesta, ei välitöntä. Näin ollen todellisuudessa kaikki on uskon varaista.
Jostain 1600-luvulta, tai 1700-luvulta asti on ollut muodissa tiedeajattelun suuntaus, joka vaatii jokaisen asian todenmukaisuudesta todistuksia ja mittaustuloksia, jotta voidaan todeta asian pitävän paikkaansa. Tällä on käytännöllinen merkitys ja tämä periaate saa merkityksensä käytännössä, mutta valitettavasti tähän tiedesuuntaukseen liittyy vahvasti sellainen ajattelutapa, että uskonvaraiset asiat eivät ole todellisia, tai eivät ole oikeasti olemassa, sillä ellei jotain voi mitata, tässä ajattelutavassa sitä pidetään epätodellisena.
Tällainen mittaaminen lähtökohtana ei kuitenkaan sovellu koko todellisuuden arviointiin, koska se on vain käytännön työkalu ja, koska se perustuu kieleen, jonka tarkoituksena on olla vain tietoa välittävä työkalu. Todellisuus ei kuitenkaan ole riippuvainen siitä, että voidaanko sitä mitata, vai ei, eivätkä mittaaminen, kieli, tai aistihavainnot ole välittömästi yhteydessä todellisuuteen, eli eivät ole välitön tieto todellisuudesta.
Mittaamiseen perustuva tiede esittelee vain kappaleita todellisuudesta ja se mittaa vain yksittäisiä, toisiin asioihin liittymättömiä asioita, ei todellisuutta kokonaisuutena. Näin ollen kokonaisuutta ei ole mahdollista todistaa, eikä siten yhtään mitään ole mahdollista todistaa absoluuttisesti.
Kurt Gödelin vuoden 1923 epätäydellisyyslause todistaa matemaattisesti, että matematiikka on pohjimmiltaan uskonto ja, että kaikki kieleen perustuvat rakennelmat ovat pohjimmiltaan uskontoja. Matematiikka ei pysty todistamaan koko todellisuutta absoluuttisesti, eikä siten yhtään mitään absoluuttisesti, vaan se pystyy vain kuvaamaan yksittäisiä, toisiinsa liittymättömiä kappaleita todellisuudesta.
Gödelin epätäydellisyyslauseesta ei opeteta suomalaisissa kouluissa yhtään mitään. Se ei ole yksinkertaisten valtaapitävien mielestä poliittisesti korrektia tietoa jaettavaksi tälle insinöörikansalle, jonka tulee uskoa ihmisen kaikkivoipaisuuteen, tieteen täydellisyyteen ja kaiken todistettavuuteen.
Meillä on kuitenkin tiedossa myös se seikka, miksi mitään ei voida absoluuttisesti todistaa. Kyseessä on perspektiiviongelma, jonka oikeastaan jo selitin ylempänä. Kielen ja aistien tarkoituksena, kun on vain välittää tietoa yksittäisistä asioista, ei olla todellisuus itse. Tieteen ja kielen luonne on esittää useita tällaisia toisistaan erillisiä kappaleita todellisuudesta ja luokitella asioita omiin kategorioihinsa, käsitellä asioita yksittäisinä, erillisinä. Todellisuus, maailmankaikkeus taasen ei koostu erillisistä asioista, vaan siinä kaikki on yhtä. Kyseessä on yksi kokonaisuus, missä kaikki liittyy kaikkeen. Maailmankaikkeuden keskipiste on kaikkialla ja ei missään. Kaikki johtuu kaikesta. Tämä ykseys on Jumalan kuva tässä maailmassa. Todellisuus on siis itsessään kokonaisuutena uskonvarainen ja Jumala, jonka kuva maailmankaikkeus on, on uskonvarainen. Koska maailmankaikkeuden keskipiste on joka paikassa, kaikki havainnot ja kaikki välitetty tieto todellisuudesta, kuvaa koko todellisuutta itsessään ja sisältää kaiken tiedon. Me kaikki ihmiset olemme tämän Jumalan kuvan osia ja tämä koko kuva itsessään.
Terve ihminen kokee ykseyden muiden kanssa osana tätä kokonaisuutta, omantuntonsa kautta. Ihminen, joka on psykologisessa mielessä "uskossa", uskoo aisteihinsa ja ottaa asiat vastaan siten, kuin hänen aistinsa hänelle kertovat.
Mielisairauksissa ja persoonallisuushäiriöissä henkilö ei koe kuuluvansa tällaiseen kokonaisuuteen, vaan hän kokee, että todellisuus sisältyy häneen ja, että hän on ikään, kuin Jumala tässä maailmassa. Tällainen henkilö ei "usko" todellisuuteen ja aistihavaintoihin, vaan hän vääristää ne ja kontrolloi ne itselleen sopivampaan muotoon.
Tässä mielessä myös Suomen kouluissa vallitseva uskonnonvastainen oppisuuntaus mittaamisen rajattomista kyvyistä, perustuu mielen sairauteen.
Iso dualismi tässä maailmassa on usko vs. kontrollointi. Pystyäkö vapautumaan kontrolloinnista ja löytämään uskon. Iso ongelma taas on se, että elämme pitkälti järjestäytyneissä yhteiskunnissa ja yhteiskunnat perustuvat kontrollointiin ja tämä yhteiskunnasta heijastuva kontrollointi vaikuttaa myös ihmisten psyykkeeseen ja kulttuuriin ja pitää kontrollointia edistäviä arvoja pystyssä.