Luopuminen

[Kaapo]

Minulla oli koira, sen nimi oli Senni. Senni oli pieni sekarotuinen rakki, musta laiha ruipelo, jolla oli valkoinen raita rinnassa, pystyt korvat ja pitkä piiskahäntä. Kun sain sen, Senni oli pieni pullea ja herttainen. Muistan kun se löysi pihalta grillin vierestä jotain kananjätettä. Pala juuttui sen kurkkuun. Pieni piski köhi henkensä hädässä ja riensin katsomaan. Tajusin että sen kurkussa oli jotain ja työnsin sinne sormeni. Sain luunpalan pois ja minusta tuntui että olin sankari. Olin ”pelastanut koiran hengen” ja se oli minulle hyvin rakas. Itse olin tuolloin ehkä seitsemän vanha.

Me asuimme omakotitalossa, isovanhempien yläkerrassa ja tontilla oli tilaa juoksennella. Koira oli yleensä irti ja pysyi pihassa. Se kulki ihmisten perässä ja seurasi minua kaikkialle leikeissäni, Senni oli mun kaveri.

Me käytiin perheen kanssa yleensä viikonloppuna isovanhempien mökillä.
Körotettiin sinne autolla kolmesataa kilsaa ja koira oli mukana. Se istui takapenkillä minun ja pikkusikoni kanssa. Siskoni oli minua neljä vuotta nuorempi eikä vielä paljon ymmärtänyt koirien päälle.

Muutaman kerran mökillä vieraili myös Otmanni, vanhempi mies joka teki joskus puuhommia mökkiläisille. Otmannilla oli metsätila ja hän jalosti omaa tai mökkiläisten puutavaraa ranennustarpeiksi. Sahasi lautaa ja lankkuja pientä maksua vastaan, kuljetti rungot pois ja lautatavaran traktorilla tontille. Otmanni oli myös metsämies. Metsästi lintuja ja jäniksiä, riistaa oli usein pöydässä. Myös paikat mistä saa hyvää sahtia Otmanni osasi neuvoa. Oli semmonen mökkiläisten ensiapu ja hätävara monessa asiassa ja aina valmis auttamaan.
Taisi niistä palveluksista joskus sujahtaa satanen taskuun ja kossupullokin.

Kerran istumme iltaa Otmannin talolla. Televisosta tuli ohjelmaa ja siinä oli alaston tummaihoinen nainen. Naisella oli suuret paljaat rinnat ja nänneihin oli kiinitetty riippuvat korut. Nainen heilutteli rintojaan ja korut pyöri ympyrää rintojen hytkymisen tahdissa. Katsoin esitystä silmät pyöreänä ja aikuisia nauratti. Kaapokin tapittaa, taisivat vitsailla.

Ilta tuli, aikuiset nauttivat hieman sahtia ja me miehet mentiin saunaan.
Otmannilla oli pienen puron varressa ”rantasauna”, järveä ei hänen talonsa liepeillä ollut. Isot miehet puhui lauteilla juttujaan ja minä kuuntelin. Kävin välillä puorossa pulahtamassa ja kahlaamassa. Vähän matkan päässä oli töyräässä saukon pesä ja näin kun se sukelsi.


Vietimme usein aikaa mökillä ja Otmanni vaimoineen tuli tutuksi. Otmannin talolla oli aina kiva vierailla. Usein mökiltä lähtiessämme tai sinne tullessamme pysähdyimme hetkeksi moikkaamaan ja juttelemaan.

Erään kerran mökiltä lähtiessämme Äitini sanoi minulle.
- Nyt me muutamme kerrostaloon, emme voi pitää enää koiraa.
- Miksi emme? Ihmettelin
- Koska kerrostalossa ei sallita koiria.
- On siellä koiria muitakin, varmasti on. Sanoin äidille.
- Ei me voida ottaa Senniä sinne, kun se haukkuu.
- Mistä tiedät, että se haukkuu, ei voi tietää kun ei me olla vielä siellä. Väitin vastaan.
- Kyllä se haukkuu ja sinä et sitä kuitenkaan ulkoiluta ja koira jää minun vastuulleni.
- Varmasti ulkoilutan, ihan varmasti, mä lupaan. Joka päivä vien sitä ulos.
- Et sinä sitä kuitenkaan ulkoiluta ja minä en rupea koiran kanssa aamuin illoin juoksemaan.
- Mä lupaan...
- Ei se nyt auta, meidän on luovuttava koirasta.
- Mutta sen on mun koira, miksi te sitten annoitte mulle koiran jos siitä täytyy luopua?
- Noku, noku, ei me silloin vielä tiedetty, että me muutetaan.
- Mihkä Senni sitten menee.
- Me annetaan se Otmannille, Otmanni ampuu sen.
- Mitä?! Miksi se täytyy ampua, eikö joku voisi sen ottaa?
- Ei sitä kukaan halua, se on sekarotunen rakki.
En voinut uskoa että minut pakotettiin luopumaan koirastani, kaveristani.

Kotimatkalla pysähdyttiin Otmannin talolla ja koira talutettiin ulos.
- Milloin sinä ammut sen? Kysyin heti Otmannilta.
- Ei tässä kiire ole, Otmanni sanoi ja katsoi minua silmiin ja näki hätäni.
Laita se tuohon juoksunaruun kiinni niin myöhemmin, ei nyt.

Me ajettiin kotia. Istuin autossa siskon kanssa takapenkillä.
Luumun kokoinen pala kurkussa pidättelin itkuani. Mitään en voinut, mitään en mahtanut, mun oli pakko antaa koira pois.
Muutimme uuteen kerostaloon. Opettelin elämään siellä. Pihalla oli muita lapsia ja sain uusia kavereita.
En kuitenkaan paljoa ulkona viihtynyt vaan luin kotona kirjoja. Olin tuolloin yhdeksän vuotias.
Muutama kuukausi muuton jälkeen palasimme mökille. Pysähdyimme Otmannin talolle ja vanhempani kysyivät, että onko koira lopetettu kun ei kuulunt mitään.

- Enhän minä nyt pojan koiraa,,,sanoi Otmanni.
Tuolla se on talon takana juoksunarussa. Haluatteko sen mukaan?
- Ei, ei me sitä voida ottaa.

Meinasin juosta talon taakse Senniä katsomaan, kun käteeni tartuttiin.
- Älä mene sinne, se rupee kaipaamaan sinua jos näkee, Äiti sanoi.

Eräänä amuna kotona kun kävelin kouluun näin matkalla koiran. Se oli vanhan talon pihassa portin takana. Sellainen musta kollie. Pysähdyin silittämään sitä portin raosta. Kun tulin kotiin, silitin sitä hetken, kun menin koluluun silitin sitä. Joskus jopa aamulla lähdin aikaisemmin, että saan silittää koiraa kauemmin. Joka aamu se oli siellä ja jos ei ollut kun kutsuin, se tuli.

Seuraavan kerran, kun kuulin Sennistä niin se oli Lahdessa.
Otmannin aikuinen tytär piti siitä ja oli ottanut sen itselleen. Sennillä oli olohuoneessa oma tuoli ja herra varjele mikä räksytys jos joku vieras erehtyi hänen tuoliinsa istumaan. Hyvän kodin Senni sai.
Olin onnellinen.

Pahinta kuitenkin oli epätietoisuus. Kuukausien odotus. Ajatus että on se varmaan jo lopetettu ja sitten riemua kun ei ollutkaan. Sen jälkeen pientä toivoa, jolle ei uskaltanut paljoa tilaa antaa, jos se kuitenkin lopulta lopetetaan.

Myöhemmin kuin oli jo aikuinen mies. Ehkä viisitoista vuotta oli kulunut, näin unta, että olin taas vanhassa paikassa, siinä talossa missä asuimme Sennin kanssa. Senni juoksi eteisessä ja yritin ottaa sitä kiinni. Kauhoin kuitenkin vain ilmaa. Koirasta oli olemassa vain hahmo ei muuta, se oli aavekoira.

Meni muutama viikko ja saimme sukulaisten kautta viestin, että Senni on kuollut vanhuuteen. Vanha Otmanni oli hoitanut pelin loppuun saakka ja ilmoitti jonkun sukulaisellemme kautta, jonka puhelinnumeron oli onnistunut haalimaan, Sennin kuolemasta.

Kerroin tämän tarinan omalle pojalleni. Poikani on nyt seitsemän ja ei täysin ymmärrä tarinan opetusta, mutta hän alkaa jo ymmärtämään, että Isä ei ole maailman vahvin mies, eikä Äiti viisain nainen. Ehkä kerron sen uudestaan muutaman vuoden kuluttua. Joskus vanhemmat vaan mokaa. Lopputulos voi silti olla hyvä.

Olen ymmärtänyt, että kirjoitukseni eivät yleensä avaudu. Koitan siis avata tätä, koska tarinan kautta muistaa asioita paremmin.


Tässä on minulle itselleni monia elementtejä. Lapsena katsoo asioita eri tavalla kuin aikuisena. Lapsena voi kokea vääryyttä jopa julmuutta ja silti uskoa, että tämä kertakaikkiaan on se asia mitä täytyy tehdä, koska vanhemmat sanoo niin.
Vanhempana taas voi tehdä virheitä ja kantaa sitten virheittensä taakkaa koko elämänsä sen sijaan, että kykenisi antamaan itselleen anteeksi. Voi myös itse syyttää vanhempiaan tapahtuneista asioista koko elämänsä tai vaihtoehtoisesti voi antaa anteeksi.

Itse näen nuo kaikki elementit tapahtuneessa. Sitten on vielä klassinen vanha viisas mies, niinkuin usein ”saduissa”. Se joka näkee muita paremmin ja tekee oikean ratkaisun. ”Enhän minä nyt pojan koiraa,,,” ja huolehti tiedon kaikesta loppuun saakka minulle. Ehkä myös vanhemmilleni, ettei tarvitse kantaa syyllisyyden taakkaa. Otmanni, hieno vanha mies.


En tiedä onko tuo tapaus vaikuttanut minuun. Jos on vaikuttanut niin hyvään suuntaan vaiko huonoon. En tiedä. Itse en syytä vanhempiani mistään. He ovat tehneet sen minkä ovat osanneet, minun vuoroni on tehdä parhaani nyt.

Tämä on tarina luopumisesta, epätietoisuudesta, syylistämisestä ja anteeksi antamisesta. Ehkä joku voi näihin asioihin samaistua, kertoa ehkä jonkun oman tarinansa tai analysoida miten mikin toiminta meihin voi vaikuttaa. Ei kuitenkaan ole tarkoitus ”haastaa”, kuka kertoo messevimmän menetystarinan, vaan keskustella tarinan kautta avainasioista. Uskon että monella on omaa kokemusta sekä näkemystä yhdestä jos toisestakin kohdasta.

[Kyllästynyt]

Hieno tarina.

[Kaapo]

Kiitos.

[Hilppa]

Kiitos tarinasta, Kaapo. Siitä huokuu mukava henki.

[Psykopatologia]

Kaapo teki "Stubbit"

[Mirri]

Olen ymmärtänyt, että kirjoitukseni eivät yleensä avaudu. Koitan siis avata tätä, koska tarinan kautta muistaa asioita paremmin.

Saarnaajakoulutuksissakin kai on perinteisesti opetettu, että ihmiset muistavat tarinoiden kautta asioita paremmin ja että saarna on hyvä aloittaa kertomalla jokin tarina. Vanhan polven saarnamiehen/-naisen tunnistaa siitä, että hän jaarittelee tyhjää (lue: kertoo jonkin tarinan, kenties vielä jopa kuinka monennen kerran) kuvitellessaan, että ihmisille pitää kertoa tarina, jotta nämä ymmärtäisivät ja muistaisivat mitä hän sanoo.

Valitettavasti tarinat voivat myös ärsyttää ja tuskastuttaa aikuisia ihmisiä, jotka ymmärtävät asioita erittäin hyvin ilman tarinointia. Ainakin minulla on paha taipumus tukkia korvani siinä paikassa, kun joku aloittaa esityksensä aikuisten ihmisten edessä tarinan kerronnalla. Mielestäni kukaan ajattelukykyinen aikuinen ei suhtaudu toisiin ajattelukykyisiin aikuisiin niin alentuvasti/alentavasti, että sanoo asiansa monen mutkan kautta - tarinoimalla.

[Hilppa]

Olen ymmärtänyt, että kirjoitukseni eivät yleensä avaudu. Koitan siis avata tätä, koska tarinan kautta muistaa asioita paremmin.

Saarnaajakoulutuksissakin kai on perinteisesti opetettu, että ihmiset muistavat tarinoiden kautta asioita paremmin ja että saarna on hyvä aloittaa kertomalla jokin tarina. Vanhan polven saarnamiehen/-naisen tunnistaa siitä, että hän jaarittelee tyhjää (lue: kertoo jonkin tarinan, kenties vielä jopa kuinka monennen kerran) kuvitellessaan, että ihmisille pitää kertoa tarina, jotta nämä ymmärtäisivät ja muistaisivat mitä hän sanoo.

Valitettavasti tarinat voivat myös ärsyttää ja tuskastuttaa aikuisia ihmisiä, jotka ymmärtävät asioita erittäin hyvin ilman tarinointia. Ainakin minulla on paha taipumus tukkia korvani siinä paikassa, kun joku aloittaa esityksensä aikuisten ihmisten edessä tarinan kerronnalla. Mielestäni kukaan ajattelukykyinen aikuinen ei suhtaudu toisiin ajattelukykyisiin aikuisiin niin alentuvasti/alentavasti, että sanoo asiansa monen mutkan kautta - tarinoimalla.

Oletko lukenut/nähnyt kyseisen tarinan jollain toisella palstalla aiemmin?

[Kaapo]

En ole koskaan julkaissut kyseistä tarinaa missään. Taisi olla virhe julkaista sitä täälläkään.

Olen jossain yhteydessä, monia vuosia sitten jostain tarinan pienestä osasta kirjoittanut muualla.
Kokonaisuudessaan kirjoitin tarinan tänään alusta loppuun, joka ikisen sanan.
Ainuttakaan riviä ei ollut "pöytälaatikossa", mutta senkään ei kai pitäisi olla ongelma, koska kaikki on omaani.

Kyllä ihmiset myös toistaa sanojaan ja ajatuksiaan, se on hyvin normaalia. Ei täällä kukaan "neitsytideoita" kylvä ja helmiä jaa, se on harvinaista.
Jos joku lukija "muistaa tai on muistaviinaan" tarinan niin silloinhan on todistettu, että jopa joku tarinan osanen yksinään on riittävän voimakas jäämään ihmisen muistiin.
Eli aikuistenkaan ei silloin kannata tarinoita väheksyä. Eikä niitä ylpeytenä tai ylimielisyytenä ottaa.

Ei ole tarkoitus asettua kenenkään yläpuolella vaan herättää keskustelua tarinan kautta, mutta EI minusta.

[Psykopatologia]

Hyvä tarinahan tuo on, eikä alkanutkaan esimerkiksi "jo antiikin Roomassa oli koiria..."

[Kaapo]

Kiitos.
Meinasin lopettaa tämän palstakirjoittamisen neutraaliin. Toivottavasti se sellaisena pysyy, eikä väkisin kangeta sitä johonkin laitaan.
Tämä ei ole mikään "martyyrikohtaus", vaan kun tuntuu siltä että nyt sanottavat on sanottu niin silloin kannattaa lopettaa.
Meinaan keskittyä puutarhanhoitoon ja myös korottamaan omaa voimanostotulosta.
Netti saa jäädä vähemmälle.

[Kyllästynyt]

Ongelma ei taida olla tarinassa vaan minussa.
Minusta on jo pitkään vaikuttanut siltä, että Mirrin pitää aina olla eri mieltä minun kanssani.

[Enne1]

Juu. Hieno kirjoitus. Ymmärsin asioita. Mitä tarkoittaa "Stubbit"?

[Hilppa]

En ole koskaan julkaissut kyseistä tarinaa missään. Taisi olla virhe julkaista sitä täälläkään.

Olen jossain yhteydessä, monia vuosia sitten jostain tarinan pienestä osasta kirjoittanut muualla.
Kokonaisuudessaan kirjoitin tarinan tänään alusta loppuun, joka ikisen sanan.
Ainuttakaan riviä ei ollut "pöytälaatikossa", mutta senkään ei kai pitäisi olla ongelma, koska kaikki on omaani.

Kyllä ihmiset myös toistaa sanojaan ja ajatuksiaan, se on hyvin normaalia. Ei täällä kukaan "neitsytideoita" kylvä ja helmiä jaa, se on harvinaista.
Jos joku lukija "muistaa tai on muistaviinaan" tarinan niin silloinhan on todistettu, että jopa joku tarinan osanen yksinään on riittävän voimakas jäämään ihmisen muistiin.
Eli aikuistenkaan ei silloin kannata tarinoita väheksyä. Eikä niitä ylpeytenä tai ylimielisyytenä ottaa.

Ei ole tarkoitus asettua kenenkään yläpuolella vaan herättää keskustelua tarinan kautta, mutta EI minusta.

Kai ymmärrät, että kysymykseni heräsi Mirrin voimakkaasta reaktiosta, eikä tarkoita himmentää tarinaasi?

En ymmärrä, miksi reagoit, että "taisi olla virhe julkaista se täällä" -ajatuksin. Jonkinlainen masennusreaktioko? Mielestäni tämä on oikea paikka julkaista omasta elämästään kertova kehitystarina. Se toimii hyvin keskustelun pohjana ja aika näyttää, millä tavalla se jää eloon ihmisten mieliin ja millaisia ajatuksia se tuottaa. Kaikki ei välttämättä synny hetkessä, koska monet muutkin saattavat siirtyä toviksi kesälaitumille ja muihin puuhiin.

[Kaapo]

En ymmärrä, miksi reagoit, taisi olla virhe julkaista se täällä. Jonkinlainen masennusreaktioko? Mielestäni tämä on oikea paikka julkaista omasta elämästään kertova kehitystarina. Se toimii hyvin keskustelun pohjana ja aika näyttää, millä tavalla se jää eloon ihmisten mieliin ja millaisia ajatuksia se tuottaa. Kaikki ei välttämättä synny hetkessä, koska monet muutkin saattavat siirtyä toviksi kesälaitumille ja muihin puuhiin.

Kyllä minä olen iloinen, erityisesti teidän kahden tunnustuksesta. (Kaikkia typoja en kerennyt korjata, mutta olkoon. Vink)
Kun Mirrin tuolta latasi niin ajatelein, että taasko se vääntäminen alkaa. Ei nyt viitsisi sellainen maku suussa lähteä.

Ja herättää keskustelua tai ei. Ei asioista välttämättä aina kannata avautua.
Itselle tuon "tarinan kehitys" on ollut monivaiheinen ja asioiden ymmärtäminen vaiheittain on ottanut vuosia. En minä niitä aivan nuorena ymmärtänyt.
Itseasiassa vasta myöhemmin olen tajunnut minkä tempun Otmanni teki. (Tai siis tiedostavalla tasolla käsittänyt).

[Sateentekijä]

Kaapo. Mielestäni tarinasi oli koskettava ja hyvä!
Asiat kerrottiin niin kuin ne oli pienen pojan kannalta koettu.Myös sitten miltä ne nyt aikuisen miehen vinkkelistä näyttävät. Vanhan Oltmannin rooli oli merkittävä, hänellä oli jotain syvää ymmärrystä , mikä useilta meiltä puuttuu.Asialla on ollut iso merkitys elämässäsi, koska sen noin hyvin osaat vielä vuosien jälkeen kertoa.Se on saanut lisäperspektiiviä iän ja lisäymmärryksen myötä.

Mirrin kommentti oli mielestäni melko kummallinen, ikäänkuin piilotuomitseva, en käsitä miksi. Minun mielestäni tämä avasi uusia , ennennäkemättömiä puolia sinussa. ei paha asia ollenkaan.

Jokaisella meillä varmasti on tarinan arvoisia elämäntapahtumia. Päiväkirjoja eri vuosilta. Itselläni niitä on pöytälaatikollinen, varhaisimmat kirjoitettu ennen teini-ikää. Olen halunnut ne kaikki säilyttää, koska niissä näkyy, mikä missäkin kasvuiässä on ollut tärkeää ja miten olen monien mutkien kautta kehittynyt.
Vanhempana on kirjoittaminen jäänyt .On tullut paljon muutakin, sellaista , minkä mieluiten vaan unohtaisi. Onneksi ihmismieli pyrkii suojelemaan unohtamalla tai himmentämällä negatiivisia kokemuksia. Ikävä kyllä, myös positiiiset kokemukset himmenevät, mutta kai se on elämän tarkoitus.Elää tässä ja nyt. Minulle se ainakin sopii!

[Ryysy]

Minusta tarina oli aluksi tosi surullinen ja pelkäsin jo pahinta. Kiva, että avasit aloituksessa tekstiä, koska muuten olisin jäänyt enemmän ihmetyksen valtaan.

[Psykopatologia]

Juu. Hieno kirjoitus. Ymmärsin asioita. Mitä tarkoittaa "Stubbit"?

Stubb "inhimillistyi".

[Kaapo]

Minusta tarina oli aluksi tosi surullinen ja pelkäsin jo pahinta. Kiva, että avasit aloituksessa tekstiä, koska muuten olisin jäänyt enemmän ihmetyksen valtaan.

Enemmän ihmetyksen valtaan?
Eli vielä jäi jotain avaamatta vaiko erilainen tyyli hämmentää?

Olis ehkä aikasemmin pitänyy avata näitä aloituksia selittävällä osuudella.
Olen kuitenkin halunnu, että ne jutut mitä olen halunnut tuoda esille, tulis sieltä omina oivalluksina eikä tikun nokassa kannettuna.
No, silloin kun ensimmäinen reaktio on tunteella ja jos itse samaistuu avaukseen niin silloin on usein puolustureaktio tai hyökkäysmoodi päällä.
Ei siinä ehkä sitten enää tule sitä asioitten analyyttistä jäsentelyä vaikka mitä tekis. Se tie on vaan lukossa.
Täytyy jatkossa hieman miettiä paremmin sävyjä ja kuinka paljon "samaistumista" juttuihin laittaa.

Tavallaan olen kirjottanu näitä juttuja niinkuin itselleni kirjottaisin.
Ei kai sitä voi olettaa, että toisen pää on samalla aaltopituudella.

Valitsin tuon kertomuksen sen takia koska siinä oli "onnellinen loppu".

Pidän symboliikasta ja tavallaan foorumilta poistuminenkin on luopumista. (Jota nyt tässä laistan, kun tulee mielenkiintoista kommentttia).

[Ryysy]

Niin, olisin varmaan samaistunut siihen lapseen vain ja miettinyt, miten väärin kaikki oli häntä kohtaan. Mutta avasit myös vanhempien näkökulmaa, ja vielä suht lopussa kirjoitit: "Tämä on tarina luopumisesta, epätietoisuudesta, syylistämisestä ja anteeksi antamisesta." Että noin paljon eri elementtejä, joita ei olisi tullut ajatelleeksi. Jotenkin laajentui tuo homma omassa mielessäkin... siis sillä tavalla, että aloin miettimään epätietoisuutta ym. muissakin tilanteissa, joita elämässä vastaan voi tulla.

[trisse]

Ihan jännä tarina mutta en ihan ymmärtänyt mikä tämä opetus oli eli kuinka tämä koirajuttu toimi tästä ryhmästä lähtemisen analogiana. Ymmärsikö joku muu tämän?