Psykopatologia.munfoorumi.com

Onnetonta, jos se, jonka kanssa ei tule toimeen päättää pakkohoidostasi ja diagnoosistasi. Sama kokemus totaalisesta ymmärtämättömyydestä oli jo viimeksi, yksitoista vuotta sitten, eikä mikään ole muuttunut. Onko pakko hyväksyä diagnoosi ihmiseltä, joka selvästikään ei haluakaan kuunnella ja ymmärtää, eikä siihen omien sokeiden pisteidensä ja analysoimattomuutensa takia edes kykene? Ties mitä lapsuuden traumoja hänelläkin taustalla. Tämä kokemus ei tästä miksikään muutu. Tuon ihmisen kanssa en tule ymmärretyksi.

Kaaokseenhan tämmöinen tietysti julkisella puolella johtaisi, ymmärrän sen. Mutta en nyt ota vaikkapa skitsofreniadiagnoosiakaan väärin perustein.

Psykiatrian kirjat varoittavat psykiatreja hankalissakaan tilanteissa provosoitumasta ja sortumasta uhkailuihin. Niissä ei edes pidetä tarpeellisena varoittaa itse provosoimasta. Ehkä tuokin kannattaisi lisätä ohjeisiin.

Mitä luulet, ajatteleeko lääkäri ettei tule kanssasi toimeen vai?

No eipä tuolla osastonlääkärillä liene mitään tarvettakaan tulla minun kanssani toimeen kun voi joka tapauksessa diagnosoida ja määrätä pakkohoitoon. Totesi kyllä toissakesänä olevansa tietoinen, että minä koen noin. Myönsin sen silloin. Omasta mielestäni olen yrittänyt parhaani ja ollut aina asiallinen, hän taas minusta ei ole toiminut niinkuin lääkärin kuuluisi.

Mutta tämä oli taas tämän saman asian toistoa kuin aiemmissakin ketjuissa. Voi jättää huomiotta, ja yritän enää olla aloittamatta uusia ketjuja tästä. Asia oli vain terapian jälkeen mielessä.

Pura vaan asiaa jos siltä tuntuu, niin paljon kuin haluat, kyllähän tänne mahtuu.

Se kannattaa muistaa (no tiedätkin), että lääkäritkin tekee virheitä.

Tuolla lääkärillä on todennäköisesti kaikkien potilaiden kanssa hommat hoitamatta loppuun asti, ei vain minun, koska hoitaja sanoi, ettei täällä osastolla semmoisia epikriisejä kirjoitella, ja terapeutti ja potilasasiamies taas sanoivat, että semmoiset kuuluu tehdä ja antaa kolmen kuukauden sisällä potilaalle, ellei ole perustellut syytä olla antamatta. Suostui jo kirjalliseen pyyntöön omien sanojensa mukaan, eikä syytä kieltäytymiseen ole myöskään laittanut.

Mutta onneton on myös tilanne, jossa ei omien vanhempien kanssa tule toimeen, niinkuin Biancaliina kerroit. Itsekään en jaksaisi enää dementoituvaa isää ja mitään mistään tajuamatonta äitiä, kun ovat minun asioihini niin puuttuneet, että olen nyt tässä tilanteessa missä olen. Aika vähän olen tekemisissä enkä juuri kerro enää asioita. Tytön takia kumminkin tavataan ja soittelevat.

Ehkä...

Joo tuli vaan äsken sellainen olo, että ihan oikeasti se on varmaan muille aika vaikeaa, kun hoen ettei ne tajua mua tai kilahdan kun mua ei ymmärretä. Tänään valitin terapiassa, etten siedä sitä jos mua ei ymmärretä enkä edes tajunnut kun lähes heti sen jälkeen sanoin terapeutille, etten välttämättä ymmärrä häntä.
Sama tilanne, samat terapeutin sanat on toistuneet monta kertaa, enkä oo tajunnut miksi.
Niin rupesin vaan miettiin, että sama ku se ois kilahtanut täysiä mulle Tai alkanut jankuttamaan! (Siksi koska en ymmärrä häntä heti). Olisin varmaan ollut ihan hämmentynyt ja miettinyt että mikähän hällä on.

Nii, et muista tuntuu varmaan kauhean kivalta, kun kilahdan ja jankutan. Ymmärrän muita nyt vähän paremmin
Ja kun eihän se liity heihin mitenkään, ettei vanhemmat ymmärtäneet joskus. Tälläsia onkin kiva älytä, voi sujua ihmisten kanssa vähä paremmin.
-

Mä vaan mietin minätäällä, että onko sulle oikeasti se paperi ja diagnooseja tärkeitä, vai tärkeämpää esim. se että oikeus toteutuu?

*pois*

Olen elossa, hyvä, en siis kuollut.
Tuntuu ihan kauhealta erään puolesta. Kun tässä mietin omaa käytöstäni, hänen käytöstään.