19.5.2016 2:00 Päivitetty: 20.5.2016 9:36 http://www.hs.fi/elama/a1463544028450
Suomessa kaikkein köyhin ei pääse edes leipäjonoon
Satu Vasantola
OLIN ehkä ekaluokkalainen, kun kuulin ensimmäisen kerran sanan vekkuli. Isällä oli lempinimi vekselille, mutta ei meille lapsille.
Vekkulin ottamisesta puhuttiin iltaisin, kun me lapset olimme jo sängyissämme ja vanhemmat luulivat, että nukumme. Minulla ei ollut aavistustakaan, mistä vekkuli otetaan ja mitä sillä sen jälkeen tehdään. Edeltävästä keskustelusta tajusin kyllä, että asiat olivat huonosti ja vekkuli oli jotain noloa, mutta toisaalta turvaa tuovaa. Vähän kuin Jeesus.
NOINA iltoina ymmärsin, että turha pyytää pianotunteja tai uusia farkkuja. Köyhän perheen lapsi tajuaa jo pienenä, että ei kannata pyytää. Muistan lukuisia asioita, joita en koskaan pyytänyt. Ja sen häpeän, jota tunsin, jos pyysin.
Lapsuusperheessäni oli aina pulaa rahasta, mutta niin oli monessa muussakin perheessä. Meillä rahapula ei ollut koskaan niin paha, että se olisi estänyt normaalin elämän. Jos pianotunneille ei päässytkään, naisvoimistelijoihin pääsi.
MONESSA muussa perheessä köyhyys on syvempää. Sellaista, että lapsi saa antibiootteja vain, jos äiti kehtaa kertoa rahapulan lääkärille ja pyytää mukaan näytepakkauksen. Sellaista, että lapsi ei voi mennä luokkakaverin syntymäpäiville, koska lahjaan ei ole varaa. Omien syntymäpäiviensä edellä lapsi selittää kavereilleen, että ei hän halua kaverisynttäreitä.
Luulin tietäväni jotain suomalaisesta köyhyydestä, kunnes tuttavani kertoi, että ruokakaappi voi jäädä tyhjäksi, kun leipäjonoon ei voi mennä. Ei siksi, että jonossa olo hävettäisi vaan siksi, että jono on kaukana eivätkä rahat riitä bussilippuun.
Tämä on elämää, josta me keskiluokkaiset emme tiedä mitään.
LUULEN – en tiedä, mutta luulen – että pahinta köyhyydessä on kuitenkin elämän ja tulevaisuuden kapeus. Kun köyhyys kestää pitkään, elämä typistyy ja haaveet haalistuvat. Suurin ongelma ei ole, että ei pääse ulkomaille tai Linnanmäelle. Suurin ongelma on, ettei edes toivo pääsevänsä.
Joskus riittää, että tielle osuu joku, joka avaa näköaloja. Omalla kohdallani näin teki viisas äidinkielenopettaja, joka sanoi, että kyllä sinä osaat ja: ”Oletkos ajatellut tällaista vaihtoehtoa?”
Kiitos siitä, Sirkka-Liisa.
Kirjoittaja on Helsingin Sanomien uutistoimituksen toimittaja.
