Muisto vai valemuisto?

Re: Muisto vai valemuisto?

ViestiKirjoittaja Mirri » 29.04.2016 19:10

Puheena olevassa ohjelmassa kuultiin Jani Kaaron tulkinta Nooran tapauksesta. Kaaron käsityksen mukaan psykiatri oli traumoihin ja traumaterapiaan paneutunut asiantuntija, jolla oli tietty teoria. Noora oli hyvä asiantuntijan teoriaan sopivaksi muokattava potilas.

Toisin sanoen psykiatri 'hoiti'/muokkasi Nooraa niin, että sai hänet sopimaan omaan traumateoriaansa. Järkyttävä ajatus, enkä tiedä onko Kaaron tulkinta tapauksesta oikea vai väärä.
Avatar
Mirri
 
Viestit: 21979
Liittynyt: 01.01.2012 19:18

Re: Muisto vai valemuisto?

ViestiKirjoittaja Hilppa » 29.04.2016 19:20

Mirri kirjoitti:Puheena olevassa ohjelmassa kuultiin Jani Kaaron tulkinta Nooran tapauksesta. Kaaron käsityksen mukaan psykiatri oli traumoihin ja traumaterapiaan paneutunut asiantuntija, jolla oli tietty teoria. Noora oli hyvä asiantuntijan teoriaan sopivaksi muokattava potilas.

Toisin sanoen psykiatri 'hoiti'/muokkasi Nooraa niin, että sai hänet sopimaan omaan traumateoriaansa. Järkyttävä ajatus, enkä tiedä onko Kaaron tulkinta tapauksesta oikea vai väärä.

Kuulostaa mahdolliselta ja hyvin oudolta sekavalta tarinalta. Aiemmin tässä keskustelussa asiat hieman sotkeutuivat ja minulle syntyi mielikuva, että Nooran tapaus olisi johtunut kehoterapiasta. Myöhemmin selvisi, että kyseessä olikin psykiatrin antama psykoterapia. Eräs asia, jota myös ihmettelen, on vanhemman osuus sekä perheen sotkeutuminen hoitokuvioon. Tyttö oli täysi-ikäinen, vaikkakin hyvin nuori ja kävi yksityisellä psykoterapeutilla. Maksoivatko vanhemmat terapian, johon tyttö (itse) valitsi terapeutin? Olen ymmärtänyt, että vanhemman ei tulisi sekaantua täysi-ikäisen lapsensa terapia-asiaan. Ja että vielä äiti kutsutaan terapiaistuntoon. Outoa.
Hilppa
 

Re: Muisto vai valemuisto?

ViestiKirjoittaja Sateentekijä » 29.04.2016 19:25

Mirri kirjoitti:
Vaikka lapsuusvuosien traumaattiset kokemukset voivat painua unholaan, koska mieli suojaa omistajaansa työntämällä rankat kokemukset pois tietoisuudesta, ne eivät koskaan katoa niin etteikö jotakin kosketuspintaa löytyisi ihmisestä itsestään. Jos taas terapeutti näyttää tietävän (ja tuntevan!) hoidettavaansa paremmin mitä tälle on elämässä tapahtunut, ollaan pahasti hakoteillä.


Minun päähäni ei oikein mahdu, mitä hyötyä terapoitavalle on traumauttavien, jo unhoon jääneiden tapahtumien "tonkimisesta". Ihmisen mieli pyrkii suojelemaan sallimalla tiettyjen tapahtumien unohtamisen. Minun mielestäni tämmöisten traumakokemusten esiinkaivaminen väkisin on edesvastuutonta.Ei kaikkea ole edes tarpeellista muistaa.
Jos halutaan löytää ihmisen psyykkiseen terveyteen vaikuttavia/ vaikuttaneita tekijöitä, olisi niitten tultava spontaanisti , ilman terapeutin johdattelevia kysymyksiä. Mielestäni hedelmällinen tarapiasuhde keskittyy enemmänkin nykytilanteeseen, kuin menneisiin , vaikka ne olisivatkin osaltaan vaikuttaneet kokonaiskuvaan.

Oikeanlaista terapiaa on mielestäni sellainen, mikä pyrkii säästämään, ei traumatisoimaan lisää.
Sateentekijä
 

Re: Muisto vai valemuisto?

ViestiKirjoittaja Sateentekijä » 29.04.2016 19:30

Mirri kirjoitti:
Puheena olevassa ohjelmassa kuultiin Jani Kaaron tulkinta Nooran tapauksesta. Kaaron käsityksen mukaan psykiatri oli traumoihin ja traumaterapiaan paneutunut asiantuntija, jolla oli tietty teoria. Noora oli hyvä asiantuntijan teoriaan sopivaksi muokattava potilas.

Toisin sanoen psykiatri 'hoiti'/muokkasi Nooraa niin, että sai hänet sopimaan omaan traumateoriaansa. Järkyttävä ajatus, enkä tiedä onko Kaaron tulkinta tapauksesta oikea vai väärä.

Koko tarina on hirvittävä esimerkki siitä, miten vahingollista terapeutin oma / väärä asennoituminen voi olla.
Sateentekijä
 

Re: Muisto vai valemuisto?

ViestiKirjoittaja Mirri » 29.04.2016 19:35

Tunnemuistojen löytyminen voi olla eheyttävää ja parantavaa. Sen sijaan niiden kaivaminen esiin enemmän tai vähemmän väkisin voi olla erittäin traumatisoivaa; uudelleen traumatisoituminen ei hoida eikä paranna millään lailla.
Avatar
Mirri
 
Viestit: 21979
Liittynyt: 01.01.2012 19:18

Re: Muisto vai valemuisto?

ViestiKirjoittaja trisse » 29.04.2016 19:42

"Masonin tarina julkaistiin vuonna 1973 kirjana nimeltä Sybil (kirjan kirjoitti Wilburin yhteistyökumppani, toimittaja Flora Rheta Schreiber) ja samannimisenä elokuvana vuonna 1976, pääosassa Sally Field. Sekä kirja että elokuva saivat valtavan suosion, ja niiden kautta sivupersoonahäiriö tuotiin suuren yleisön tietoisuuteen. Etenkin elokuvan jälkeen Yhdysvalloissa diagnosoitiin valtava määrä sivupersoonahäiriöitä.
Totuus terapian laadusta alkoi valjeta vuonna 2011, kun tutkiva toimittaja Debbie Nathan törmäsi Schreiberin arkistoituihin papereihin. Niistä kävi ilmi, miten psykiatri ja toimittaja yhteistyössä vääristelivät totuutta tehdäkseen tarinastaan myyvemmän. Papereiden joukossa on myös Shirley Masonin kirje terapeutille. Kirjeessä hän myöntää valehdelleensa ja toteaa, ettei hänellä koskaan ole ollut sivupersoonia. "

En ole ikinä kuullutkaan! :shock:
trisse
 

Re: Muisto vai valemuisto?

ViestiKirjoittaja Sateentekijä » 29.04.2016 19:53

Mirri kirjoitti:Tunnemuistojen löytyminen voi olla eheyttävää ja parantavaa. Sen sijaan niiden kaivaminen esiin enemmän tai vähemmän väkisin voi olla erittäin traumatisoivaa; uudelleen traumatisoituminen ei hoida eikä paranna millään lailla.

Juuri tätä minä tarkoitin. Kaiken on tultava spontaanisti ihmisestä itsestään. Ei väkisin kaivamalla ja johdattelemalla.
Sateentekijä
 

Re: Muisto vai valemuisto?

ViestiKirjoittaja Mirri » 29.04.2016 19:56

Trisse, viestistäsi puuttuvat lähdetiedot. Laita linkki, jotta päästään lukemaan ihan itse. Tai muuta lähdetietoa, jos ei ole linkkiä laitettavaksi...
Avatar
Mirri
 
Viestit: 21979
Liittynyt: 01.01.2012 19:18

Re: Muisto vai valemuisto?

ViestiKirjoittaja trisse » 29.04.2016 19:59

Hilppa kirjoitti:
Mirri kirjoitti:Puheena olevassa ohjelmassa kuultiin Jani Kaaron tulkinta Nooran tapauksesta. Kaaron käsityksen mukaan psykiatri oli traumoihin ja traumaterapiaan paneutunut asiantuntija, jolla oli tietty teoria. Noora oli hyvä asiantuntijan teoriaan sopivaksi muokattava potilas.

Toisin sanoen psykiatri 'hoiti'/muokkasi Nooraa niin, että sai hänet sopimaan omaan traumateoriaansa. Järkyttävä ajatus, enkä tiedä onko Kaaron tulkinta tapauksesta oikea vai väärä.

Kuulostaa mahdolliselta ja hyvin oudolta sekavalta tarinalta. Aiemmin tässä keskustelussa asiat hieman sotkeutuivat ja minulle syntyi mielikuva, että Nooran tapaus olisi johtunut kehoterapiasta. Myöhemmin selvisi, että kyseessä olikin psykiatrin antama psykoterapia. Eräs asia, jota myös ihmettelen, on vanhemman osuus sekä perheen sotkeutuminen hoitokuvioon. Tyttö oli täysi-ikäinen, vaikkakin hyvin nuori ja kävi yksityisellä psykoterapeutilla. Maksoivatko vanhemmat terapian, johon tyttö (itse) valitsi terapeutin? Olen ymmärtänyt, että vanhemman ei tulisi sekaantua täysi-ikäisen lapsensa terapia-asiaan. Ja että vielä äiti kutsutaan terapiaistuntoon. Outoa.


Ei minusta siinä ole mitään outoa. Tiedän äidin tulleen yli 30-vuotiaidenkin terapioihin paikallekin terapeuttien pyynnöstä. Suurimman osan ajasta tyttö oli hoidossa psykiatrisella osastolla jossa vanhemmat kävivät ja huolestuneina hakivat tietoa/apua mistä saivat - polikklinalta, terapeutilta, ystäviltä jne. Monesti Noora tai psykiatri kutsuivat vanhemmat läsnä tapaukseen kuten silloin kun Noora soitti isälleen ja kertoi hyväksikäytöstä ja kun kutsuivat paikalle kertoakseen seurustelustaan.

Se että terapeutti alkaa seurustella potilaanaan olevan henkilön kanssa on melkoinen hoitovirhe ellei suoranainen hyväksikäyttö. Terapeutti myös itse ehdotti ettei rahaa (vanhempien) tarvitse maksaa enää terapiatunneista. Vaikkakin terapeuteilla voi olla pro bono -tapauksia on kai erittäin omituista terapeutin aloitteesta maksut lopetetaan sillä varjolla että (kouluttamaton) tyttö tekee hänelle "tutkimuksia" ts. googlehakuja netistä omasta diagnoosistaan. Samaan aikaan kun on niin hajalla että on lukuisia kertoja hoidettavissa suljetulla ettei pääsisi tappamaan itseään! Kaikki viittaa enemmän tai vähemmän tietoiseen (seksuaaliseen) hyväksikäyttöön terapeutin aloitteesta. Näitähän on tapahtunut. Mm. edesmennyt Olavi Noronen tunnusti hyväksikäyttäneensä potilaitaan.

Jos terapeutti ja potilas alkavat seurustella niin viimeistään silloin terapia pitää lopettaa. (Teoreettinen tapaus tosin - terapeutti ei saisi ikinä alkaa seurustella potilaansa kanssa.)
trisse
 

Re: Muisto vai valemuisto?

ViestiKirjoittaja trisse » 29.04.2016 20:04

Mirri kirjoitti:Trisse, viestistäsi puuttuvat lähdetiedot. Laita linkki, jotta päästään lukemaan ihan itse. Tai muuta lähdetietoa, jos ei ole linkkiä laitettavaksi...


Se oli siinä sinun linkissäsi http://www.rapport.fi/rapport/artikkeli.php?aid=225443
trisse
 

Re: Muisto vai valemuisto?

ViestiKirjoittaja Sateentekijä » 29.04.2016 20:05

Ihminenhän voi ihastua, jopa rakastua yllättävästikin, myös terapeutti asiakkaaseensa tai päin vastoin, kenties molemminpuolisestikin. Ei siinä sinänsä ole mitään tuomittavaa. Terapiasuhde luonnollisesti pitää silloin lopettaa koska ammatillinen suhtautuminen katoaa ihastuksen myötä. Reilu peli olisi, että tunnustetaan näin käyneen. Jatko voidaan sitten harkita ei-trapeuttisella pohjalla.
Sateentekijä
 

Re: Muisto vai valemuisto?

ViestiKirjoittaja Mirri » 29.04.2016 20:16

Trisse, kiitos vastauksesta.

Siteeraan taas:
Nooran diagnoosi, dissosiatiivinen identiteettihäiriö (DID), on yksi asia, jota ei voi niellä ilman reilua annosta skeptisyyttä. Kysyn kolmelta psykiatrilta, Hannu Lauermalta, Tampereen yliopiston sosiaalipsykiatrian professori Sami Pirkolalta ja psykiatrian professori Hasse Karlssonilta, ovatko he törmänneet koskaan uransa aikana DID-potilaaseen. Kaikki vastaavat, etteivät ole nähneet potilasta, jolla olisi ollut DID ainoana diagnoosina, eivätkä he ole kuulleet ainoastakaan kollegasta, jolla olisi ollut tällainen potilas. He kuitenkin muistuttavat, että toisinaan nähdään persoonallisuushäiriöistä kärsiviä potilaita, joiden käytös vaikuttaa siltä, kuin heillä olisi kaksi tai kolme persoonaa. "Silloinkin on tavallisimmin kyse siitä, että potilaalla on yksi persoona, joka vain toimii kovin huonosti", sanoo Lauerma. Näissäkin harvinaisissa tapauksissa potilaiden persoonallisuus on jakautunut näennäisesti vain kahteen tai korkeintaan kolmeen eri persoonaan, ja nämä osat ovat yleensä varsin hyvin tietoisia toisistaan. Väitteet kymmenestä tai kahdestakymmenestä persoonallisuudesta kuulostavat haastateltujen mielestä fantasialta.
Nooran DID-diagnoosi on kuitenkin siinä mielessä kiinnostava, että Lauerman mukaan kaikki DID:n oireet voidaan periaatteessa saada aikaan psykoterapiassa. Jos potilas on hyvin suggestioherkkä ja hauraassa tilassa ja terapeutti on erityisen kiinnostunut DID:stä, tarvittavat ainekset ovat kasassa. Tästä on olemassa ennakkotapaus Yhdysvalloista.

Nämä tapahtumat alkoivat 1950-luvulla New Yorkissa, kun nuori ja epävakaa nainen nimeltä Shirley Mason hakeutui terapiaan ja sai terapeutikseen freudilaista koulukuntaa edustavan Cornelia B. Wilburin. Terapian kuluessa Mason oppi, että hänen terapeuttinsa oli erittäin kiinnostunut sivupersoonahäiriöstä, joka oli tuolloin lähinnä teoreettinen diagnoosi. Mason koki, että terapeutti ei pitänyt häntä kiinnostavana, joten hän alkoi esittää erilaisia persoonallisuuksia. Se sai terapeutin huomion, ja he aloittivat intensiivisen terapian. Terapiassa Mason sai totuusseerumia, jonka tuolloin uskottiin tuovan unohdetut ja traumaattiset kokemukset pintaan, ja tavallaan näin kävikin. Aineen ja terapeutin vaikutuksen alla esimerkiksi lapsuuden kitarisaleikkaus muuttui seksuaaliseksi hyväksikäytöksi. Wilbur diagnosoi Masonilta kaikkiaan 16 sivupersoonaa.
Masonin tarina julkaistiin vuonna 1973 kirjana nimeltä Sybil (kirjan kirjoitti Wilburin yhteistyökumppani, toimittaja Flora Rheta Schreiber) ja samannimisenä elokuvana vuonna 1976, pääosassa Sally Field. Sekä kirja että elokuva saivat valtavan suosion, ja niiden kautta sivupersoonahäiriö tuotiin suuren yleisön tietoisuuteen. Etenkin elokuvan jälkeen Yhdysvalloissa diagnosoitiin valtava määrä sivupersoonahäiriöitä.
Totuus terapian laadusta alkoi valjeta vuonna 2011, kun tutkiva toimittaja Debbie Nathan törmäsi Schreiberin arkistoituihin papereihin. Niistä kävi ilmi, miten psykiatri ja toimittaja yhteistyössä vääristelivät totuutta tehdäkseen tarinastaan myyvemmän. Papereiden joukossa on myös Shirley Masonin kirje terapeutille. Kirjeessä hän myöntää valehdelleensa ja toteaa, ettei hänellä koskaan ole ollut sivupersoonia. Nathanin mukaan Mason oli yksinäinen nainen, joka halusi vain huomiota terapeutiltaan, ja joka ilmeisesti tuli myös terapeutistaan riippuvaiseksi. Mason muutti Wilburin perässä pois New Yorkista ja eli hänen varjossaan, kunnes Wilbur kuoli vuonna 1992.

http://www.rapport.fi/rapport/artikkeli.php?aid=225350
Avatar
Mirri
 
Viestit: 21979
Liittynyt: 01.01.2012 19:18

Re: Muisto vai valemuisto?

ViestiKirjoittaja Sateentekijä » 29.04.2016 21:39

Mirrin postaukseen jota en nyt kopioi tähän, niin siihen joku kommentti.Siinä kerrottiin kuinka mm. em. henkilö valehdelssaan terapeutille sai käsittääkseni jotain tyydytystä tms. Itse olen sitä mieltä, että jos terapiaan menee, siellä kannattaa olla rehellinen. Valehtelulla ei saavuta mitään. Miksi edes menee terapiaan missä kertoo vain valeita.

Tokihan terapiasuhde voi muodostaa monenlaisia ihmissuhdekoukeroita,mutta eikö oikeanlaisen terapian tarkoitus olisi yrtiiää ratkoa niitäkin?
Sateentekijä
 

Re: Muisto vai valemuisto?

ViestiKirjoittaja trisse » 29.04.2016 22:49

Sateentekijä kirjoitti:Ihminenhän voi ihastua, jopa rakastua yllättävästikin, myös terapeutti asiakkaaseensa tai päin vastoin, kenties molemminpuolisestikin. Ei siinä sinänsä ole mitään tuomittavaa. Terapiasuhde luonnollisesti pitää silloin lopettaa koska ammatillinen suhtautuminen katoaa ihastuksen myötä. Reilu peli olisi, että tunnustetaan näin käyneen. Jatko voidaan sitten harkita ei-trapeuttisella pohjalla.


Jos n. 50-vuotias (tytön isän ikäinen) mies palavasti rakastuu n. 19-vuotiaaseen rikkinäiseen potilaaseensa niin kypsä tapa suhtautua asiaan on käydä tunteita työnohjauksessa läpi. Ja jos ne eivät mene ohi niin lopettaa terapiasuhde. Se mikä on not so cool on rikkinäisen nuoren ihmisen emotioonallis-seksuaalinen hyväksikäyttö. Lienkö ylenmääräisesti kyynistynyt mutten usko että vanhemmiten rakastumiset ovat niin vahvoja että olisi pakko iskeä kiinni nuoreen potilaaseen. Jos siinä on jotain ihastumista ja seksuaalista halua niin ammattilainen varmaan pystyy itse läpikäymään ne tunteensa ilman että se edes häiritsee terapiasuhdetta.
trisse
 

Re: Muisto vai valemuisto?

ViestiKirjoittaja Katla » 29.04.2016 22:56

Täällä eräälle kävi, niin että aloitti suhteen omaan psykologiinsa. Ihme puoskari.
Katla
 

Re: Muisto vai valemuisto?

ViestiKirjoittaja Hilppa » 29.04.2016 23:55

trisse kirjoitti:
Hilppa kirjoitti:
Mirri kirjoitti:Puheena olevassa ohjelmassa kuultiin Jani Kaaron tulkinta Nooran tapauksesta. Kaaron käsityksen mukaan psykiatri oli traumoihin ja traumaterapiaan paneutunut asiantuntija, jolla oli tietty teoria. Noora oli hyvä asiantuntijan teoriaan sopivaksi muokattava potilas.

Toisin sanoen psykiatri 'hoiti'/muokkasi Nooraa niin, että sai hänet sopimaan omaan traumateoriaansa. Järkyttävä ajatus, enkä tiedä onko Kaaron tulkinta tapauksesta oikea vai väärä.

Kuulostaa mahdolliselta ja hyvin oudolta sekavalta tarinalta. Aiemmin tässä keskustelussa asiat hieman sotkeutuivat ja minulle syntyi mielikuva, että Nooran tapaus olisi johtunut kehoterapiasta. Myöhemmin selvisi, että kyseessä olikin psykiatrin antama psykoterapia. Eräs asia, jota myös ihmettelen, on vanhemman osuus sekä perheen sotkeutuminen hoitokuvioon. Tyttö oli täysi-ikäinen, vaikkakin hyvin nuori ja kävi yksityisellä psykoterapeutilla. Maksoivatko vanhemmat terapian, johon tyttö (itse) valitsi terapeutin? Olen ymmärtänyt, että vanhemman ei tulisi sekaantua täysi-ikäisen lapsensa terapia-asiaan. Ja että vielä äiti kutsutaan terapiaistuntoon. Outoa.


Ei minusta siinä ole mitään outoa. Tiedän äidin tulleen yli 30-vuotiaidenkin terapioihin paikallekin terapeuttien pyynnöstä. Suurimman osan ajasta tyttö oli hoidossa psykiatrisella osastolla jossa vanhemmat kävivät ja huolestuneina hakivat tietoa/apua mistä saivat - polikklinalta, terapeutilta, ystäviltä jne. Monesti Noora tai psykiatri kutsuivat vanhemmat läsnä tapaukseen kuten silloin kun Noora soitti isälleen ja kertoi hyväksikäytöstä ja kun kutsuivat paikalle kertoakseen seurustelustaan.

Se että terapeutti alkaa seurustella potilaanaan olevan henkilön kanssa on melkoinen hoitovirhe ellei suoranainen hyväksikäyttö. Terapeutti myös itse ehdotti ettei rahaa (vanhempien) tarvitse maksaa enää terapiatunneista. Vaikkakin terapeuteilla voi olla pro bono -tapauksia on kai erittäin omituista terapeutin aloitteesta maksut lopetetaan sillä varjolla että (kouluttamaton) tyttö tekee hänelle "tutkimuksia" ts. googlehakuja netistä omasta diagnoosistaan. Samaan aikaan kun on niin hajalla että on lukuisia kertoja hoidettavissa suljetulla ettei pääsisi tappamaan itseään! Kaikki viittaa enemmän tai vähemmän tietoiseen (seksuaaliseen) hyväksikäyttöön terapeutin aloitteesta. Näitähän on tapahtunut. Mm. edesmennyt Olavi Noronen tunnusti hyväksikäyttäneensä potilaitaan.

Jos terapeutti ja potilas alkavat seurustella niin viimeistään silloin terapia pitää lopettaa. (Teoreettinen tapaus tosin - terapeutti ei saisi ikinä alkaa seurustella potilaansa kanssa.)

Ei. Terapeutti ei saa alkaa seurustella potilaan kanssa, mitä jo havainnollistitkin myöhemmässä viestissäsi. Vanhemman osallistumisesta terapiaan minulla on vähän eri käsitys. Kun on täysi-ikäinen potilas, hoidosta voi tulla yhtä soppaa, kun vanhemmatkin siellä ravaavat. Jotain ongelmia tytöllä oli, ja usein ongelmat ovat muodostuneet lapsuuden kehityskulun aikana. Vanhemmat (ja muu perhe) ovat tuolloin ne avainhenkilöt olleet ongelmien syntyhetkellä, joten mielestäni heidän ei pidä osallistua lapsensa yksilöterapiatunteihin. Sairaalassa tukihenkilö/omainen/vanhempi on hyvä olla mukana hoitoneuvotteluissa, mutta terapia on mielestäni eri asia. Vanhempien tulisi ottaa itselleen oma terapia.
Hilppa
 

Re: Muisto vai valemuisto?

ViestiKirjoittaja trisse » 30.04.2016 01:02

On erittäin hämmentävää että tälläisessä tapauksessa tartut tuollaiseeen.

On hyödyllistä sekin ettei hampaita harjata kuin maksimissaan kahdesti päivässä ja vaikka Nooran tapauskuva antaa ymmärtää että on saattannut hyvinkin harjata useammin niin en usko että se on mitenkään edesauttanut varhaista kuolemaansa.

Jos nyt pelkistetään niin uskotko kumman enemmän vaikuttaneen terapian lopputulokseen A. että vanhemmat maksoivat terapian ja soittivat pari kertaa terapeutille vai B. että terapeutti päätti - ehkä potilaan vanhempiin jo täysin tympääntyneenä? - alkaa nussia potilastaan?
trisse
 

Re: Muisto vai valemuisto?

ViestiKirjoittaja Hilppa » 30.04.2016 10:01

trisse kirjoitti:On erittäin hämmentävää että tälläisessä tapauksessa tartut tuollaiseeen.

On hyödyllistä sekin ettei hampaita harjata kuin maksimissaan kahdesti päivässä ja vaikka Nooran tapauskuva antaa ymmärtää että on saattannut hyvinkin harjata useammin niin en usko että se on mitenkään edesauttanut varhaista kuolemaansa.

Jos nyt pelkistetään niin uskotko kumman enemmän vaikuttaneen terapian lopputulokseen A. että vanhemmat maksoivat terapian ja soittivat pari kertaa terapeutille vai B. että terapeutti päätti - ehkä potilaan vanhempiin jo täysin tympääntyneenä? - alkaa nussia potilastaan?

Emme tiedä, mikä on ollut vanhempien rooli terapiaan menemisessä ja ylipäätään terapeutin valinnassa. Terapeuttivalinta oli epäonnistunut, se on ilmeistä. Mutta se, että potilas ylipäätään päätyy terapiaan ja missä vaiheessa terapia on järkevää aloittaa, jää avoimeksi ja on monimutkainen asia ja vaikea tietää. Mikä on ollut julkisen tahon hoitosuositus? Onko tehty hoitosuunnitelma? Ovatko vanhemmat rohkaisseet lastaan menemään terapiaan vai onko terapiaan meno ollut yksinomaan heidän lapsensa, jo aikuisen ihmisen oma idea ja valinta? Emme tiedä tuotakaan. Kaaron tekstistä päätellen vanhemmat olisivat olleet helpottuneita/tyytyväisiä siihen, että heidän lapsensa valitsi terapian. Mikä on ollut perheen sisäinen dynamiikka, kun tytär alkoi saada oireita?
Hilppa
 

Re: Muisto vai valemuisto?

ViestiKirjoittaja Mirri » 01.05.2016 10:53

Hilppa kirjoitti:
Mirri kirjoitti:Puheena olevassa ohjelmassa kuultiin Jani Kaaron tulkinta Nooran tapauksesta. Kaaron käsityksen mukaan psykiatri oli traumoihin ja traumaterapiaan paneutunut asiantuntija, jolla oli tietty teoria. Noora oli hyvä asiantuntijan teoriaan sopivaksi muokattava potilas.

Toisin sanoen psykiatri 'hoiti'/muokkasi Nooraa niin, että sai hänet sopimaan omaan traumateoriaansa. Järkyttävä ajatus, enkä tiedä onko Kaaron tulkinta tapauksesta oikea vai väärä.

Kuulostaa mahdolliselta ja hyvin oudolta sekavalta tarinalta. Aiemmin tässä keskustelussa asiat hieman sotkeutuivat ja minulle syntyi mielikuva, että Nooran tapaus olisi johtunut kehoterapiasta. Myöhemmin selvisi, että kyseessä olikin psykiatrin antama psykoterapia. Eräs asia, jota myös ihmettelen, on vanhemman osuus sekä perheen sotkeutuminen hoitokuvioon. Tyttö oli täysi-ikäinen, vaikkakin hyvin nuori ja kävi yksityisellä psykoterapeutilla. Maksoivatko vanhemmat terapian, johon tyttö (itse) valitsi terapeutin? Olen ymmärtänyt, että vanhemman ei tulisi sekaantua täysi-ikäisen lapsensa terapia-asiaan. Ja että vielä äiti kutsutaan terapiaistuntoon. Outoa.
(Lihavointi minun)

Asiat eivät sotkeutuneet tässä keskustelussa, vaan Nooran tapaus oli erittäin sotkuinen, ja sen vuoksi asiat ovat 'sotkussa' keskustelussakin.

Noora kävi jonkinlaisella kehoterapeutilla, joka käsiään hänen kehonsa päällä pitämällä totesi, että hänelle on tapahtunut jotakin pahaa, jokin trauma, lapsuudessa. Kehoterapeutin sanojen seurauksena Noora hakeutui psykiatrin hoitoon - psykiatrin, joka ei ollut psykoterapeutti - ja sitten vasta Nooran elämä sotkuiseksi alkoikin mennä.

Jani Kaaro on selvittänyt asiaa sen verran monelta taholta, että voidaan ilmeisesti pitää hänen tulkintaansa oikeana. Samaa mielestäni osoittaa se, että Valvira on puuttunut kyseisen psykiatrin toimintaan, tosin käsittämättömän lievästi tapauksen vakavuuteen nähden.

Jani Kaaro on tehnyt asian tiimoilta muutakin mainitsemisen arvoista: hän on kyseenalaistanut ns. traumaterapeuttien toiminnan sekä Traumaterapiakeskuksen opetukset. Merkittävä asia, koska esimerkiksi minä potilaana en oikein usko erillisen traumaterapian tarpeeseen, vaan monivuotisen psykoterapiakokemukseni perusteella olen hyvin vahvasti sitä mieltä, että lapsuusvuosien traumoja pystytään hoitamaan perinteisten, syväluotaavien, pitkien psykoterapioiden keinoin - 'vanhanaikaiset' ja työnsä osaavat analyyttiset psykoterapeutit taitavat traumojen hoidon oikein hyvin. Joten mihin traumaterapeutteja tarvitaan, ja miksi varhaisvuosien traumat pitäisi jotenkin kaivaa esiin ja nostaa erikseen niihin paneutuneen terapeutin hoidettaviksi? En ymmärrä, en.

On yhä lisääntyvä määrä enemmän ja vähemmän vaikeasti persoonallisuushäiriöisiä potilaita, jotka vakaasti uskovat, ettei heitä kyetä hoitamaan mitenkään muuten kuin aidon ja oikean traumaterapian (mitä se milloinkin tarkoittaakaan...) keinoin. Minusta tilanne on huolestuttava, koska huonossa tapauksessa potilas jää tai jättäytyy kokonaan psykiatrisen hoidon ulkopuolelle kuvitellessaan, etteivät psykoterapeuttien 'tavikset' osaa auttaa ja hoitaa häntä. Tai sitten käy juuri kuten Nooralle: potilas joutuu traumoista innostuneen 'puoskarin' käsiin, ja tämä kokeilee häneen omia traumateorioitaan ja -terapioitaan... (Laitoin sanan puoskari sitaatteihin, koska ei kai psykiatria oikein voida nimittää puoskariksi vaikka hän miten pahasti tunaroisi hoidettavansa pään sisällä.)
Avatar
Mirri
 
Viestit: 21979
Liittynyt: 01.01.2012 19:18

Re: Muisto vai valemuisto?

ViestiKirjoittaja Hilppa » 01.05.2016 11:33

Kiitos, että selvensit, Mirri. Minusta psykiatri on tehnyt vakavan virheen jo siinä, että ryhtyi antamaan terapiaa, koska ei ole psykoterapeutti. Traumaterapiasta olen samaa mieltä kanssasi.
Hilppa
 

EdellinenSeuraava

Paluu Psykologiaa ja psykopatologiaa



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 6 vierailijaa

cron