Psykopatologia.munfoorumi.com

Kuulin terapeuttipsykiatrilta, että ensi vuonna olisi tulossa lakiuudistus, jonka mukaan psykiatrinen potilas olisi oikeutettu hankkimaan second opinionin. Nytkin kuulema tuo on mahdollista, mutta hankalaa. Aion köyttää hyödyksi, jos diagnoosi osastolla kovenee.

Eli? Mitäs jos on samaa mieltä, mitä sitten ajattelet?

No mitäpä siinä sitten enää on tehtävissä. Silti olen itse sitä mieltä, että se kaavailtu diagnoosi ei ole oikea, kun se syntyi provosoimalla ja epäreiluja keinoja käyttäen.

Raja pakkohoitoa tarvitsevan ja tarvitsemattoman välillä ei muuten ole mitenkään yksiselitteinen. Se tapa, jolla psykiatri keskustelee mahdollisen potilaan kanssa, ihan oikeasti vaikuttaa siihen, tuleeko pakkohoitoon määräämistä tukevia seikkoja esiin, vai ei.

Jos psykiatreilla ehkä onkin takataskussaan kikkoja, joilla saa toisen herkemmin provosoitua puhumaan sekavia, toivottavasti ovat sitten taitavia ammatissaan, ja käyttävät niitä harkitusti.

Second opinioninhan voi hankkia kuka vaan, koska vaan. Pakkohoitopäätös on kuitenkin poikkeus: Suomessa ei ole mahdollisuutta hankkia "second opinionia" sen tarpeesta. Muissa maissa saa hankkia. No ainakin esim. Saksassa.

-------------------

Mielenterveyden keskusliiton puheenjohtaja Pekka Sauri Helsingissä 15.6.2010:

Pakkohoito on perustellumpaa päihderiippuvuuden kuin mielenterveysongelmien yhteydessä

"THL:n eilen julkaiseman tutkimuksen mukaan Suomessa käytetään psykiatrista pakkohoitoa selvästi enemmän kuin muissa Pohjoismaissa. Sitä vastoin tahdosta riippumatonta päihdehoitoa käytetään puolestaan Suomessa muita Pohjoismaita vähemmän.

Pakkohoidon käytön painotus on meillä varsin erikoinen. Esimerkiksi henkirikoksista ja pahoinpitelyistä tehdään suurin osa päihteiden vaikutuksen alaisina eikä suinkaan mielenhäiriössä, joten voisi luulla olevan hyvät perusteet käyttää pakkoa mieluummin väkivaltaan taipuvaisten päihdepotilaiden kuin mielenterveyskuntoutujien hoidossa. Tätä painotusta on syytä arvioida uudelleen."
http://www.mtkl.fi/?x752385=793232

___________

Pekka Sauri (17.6.2009): Pakkohoidosta päätettävä tuomioistuimessa

"Suomessa on siirryttävä järjestelmään, jossa psykiatrisesta vastentahtoisesta hoidosta päättää tuomioistuin. Pakkohoitopotilaalla tulisi aina olla mahdollisuus avustajan käyttöön sekä ulkopuolisen asiantuntijan suorittamaan arviointiin, kuten Euroopan neuvoston kidutuksen vastainen komitea suosittaa."
http://www.mtkl.fi/tiedotteet/?x740127=740161

Uskonpa, että lähes kenet tahansa, psyykkisesti terveenkin, saa provosoimalla ja tarpeeksi traumaattisten kokemusten ja kohtelun avulla järkyttymään ja kenties sanomaan asioita, jotka voidaan haluttaessa sitten esittää oireina, kun kirjaa vain potilaan sanomiset kertomatta lainkaan provosoivista omista sanomisista ja kohtelusta. Kirjauksessa tietysti käytetään sitten mahdollisimman "patologisia", tietyn diagnoosin suuntaan johdattelevia ja tarkoituksellisen leimaavia termejä. Ala-arvoista vallan väärinkäyttöä, psyykkistä väkivaltaa tuommoinen, empatiakyvyttömyyttä.

Otsikon teema on luontevassa käytössä esimerkiksi silloin, kun tutkitaan työkykyisyyttä mahdollista sairauseläkemahdollisuutta varten.

No kai sitä kannattaisi koettaa käyttää silloinkin, jos pitkäaikainen, viisi vuotta omana psykoterapeuttina toiminut psykiatrikaan ei ole samaa mieltä diagnoosista vain muutaman kerran tavatun osastonlääkärin kanssa, varsinkin kun diagnoosi saatiin väännettyä vain provosoimalla. Eikä sitä ole uskallettu tai viitsitty vieläkään, puoli vuotta hoitojakson jälkeen edes kertoa, eikä edes epikriisiä koko hommasta laatia. Uskon, että tuolla tavoin osastonpsykiatri saattaa pidättää itsellään mahdollisuuden yhä vain rankentaa diagnoosiaan, tarpeensa mukaan, kun olen hänestä tehnyt hallintokantelun.

Minätäällä
Mut lukipa siellä mitä tahansa diagnoosina, olet kuitenkin sinä (etkä siitä muuksi muutu) =)
Eli nyt ei vielä ole diagnoosia? Kannattaako sitä (enää) pyytääkään? Jos sitä ei ole, ei se voi olla väärinkään.
Olet saattanut kertoakin, vaan en nyt taas muista miten tämä menee, öö, eli olikos sulla siis ensin joku diagnoosi ja nyt ei olekaan vai...

Masennusdiagnoosilla olen eläkkeellä, mutta nyt kaavailtiin osastolla vakavampaa. En halua, että osastonlääkärille jää ikuisuuksiin mahdollisuus muutella diagnoosiani tuolta jaksolta miten mielii, tai miten kanteluun vastaaminen vaatii. Diagnoosi ja epikriisi olisi lain mukaan pitänyt kirjoittaa jo puoli vuotta sitten. Ja kertoa myös minulle, kun pyyntööni suostuttiin.

Tilanne pyhittää keinot, niin hoitajan kuin potilaan kohdalla, mutta mikä on tarkoitus?
Ei mikään mielenterveyden häiriö ole pysyvä tila ja monesti diagnoosit ovat ääritilanteissa tehtyjä päätelmiä.
Siinä sitten on kiva pyöritellä yksikseen peukaloita luurankoarmeijan kanssa, kun olo kohenee lievään toimintakykyyn asti.

Biancaliina, vaikka itse olen sama, on sillä merkitystä, millainen leima minuun ulkopuolelta lyödään. Se vaikuttaa itsetuntoon, seurusteluun ja ihmissuhteisiin ja kohteluun julkisessa terveydenhuollossa. Siksi en mielestäni provosoimalla tehtyä väärää diagnoosia ole velvollinen noin vain hyväksymään, enkä lainvastaista kohtelua, kun en epikriisiä ja diagnoosiani ole vieläkään saanut.

Olen käynyt läpi tilanteen mikä muistuttaa omaasi, sillä erotuksella etten ole koskaan ollut sairaalahoidossa, enkä vienyt asiaa ns. noin pitkälle.

Kiitos sinulle, että vastasit ja kerroit omasta tilanteestasi, Biancaliina. Ei se diagnoosi ehkä niin merkittävästi kuin pelkään seurusteluun vaikuttaisi, kun kumminkin olin jo työkyvytön senkin masennuksen vuoksi, entisen diagnoosin. Eikä ehkä kohteluun julkisessa terveydenhuollossakaan. Pelkään vain, enkä ole valmis hyväksymään diagnoosia muutaman provosoiden käydyn tapaamisen perusteella, kun toisella puolella on viisi vuotta jatkunut terapiasuhde.

Ymmärrän että pelottaa.

Ihmetyttää vain, että vaikka viiden terapiavuoden aikana psykiatriterapeutti on joka vuosi kirjoittanut lausunnon diagnooseineen kelalle, hän ei ole nähnyt tarpeelliseksi muuttaa diagnoosia, eikä semmoisesta ole ollut mitään puhettakaan. Kai tuommoinen uuden diagnoosin antamisen tarve olisi terapiassa jos missä tullut esille. Kerroin terapeutille myös osastohoidon ajalta asioita, jotka minusta eivät kuulu kaavaillun uuden diagnoosin "taudinkuvaan", ja minusta terapeutti oli noista samaa mieltä. Mutta en tiedä, mitä asian kanssa sitten lopulta tulen tekemään vai teenkö enää mitään. Kunhan nyt saisi sen epikriisin ja diagnoosin ensin.

Soitin asiasta vielä uudelleen potilasasiamiehelle. Osastosihteerin mukaan epikriisiä ei vieläkään, puoli vuotta jakson päättymisen jälkeen, ole lainkaan kirjoitettu. Potilasasiamiehen mukaan lääkäri on laiminlyönyt tehtävänsä laatia jaksosta asianmukaiset potilasasiakirjat. Itse en voi tehdä mitään enää asiaa kiirehtiäkseni, sen tehdyn hallintokantelun lisäksi. Kun ei ole kirjoittanut epikriisiä ja tehnyt diagnoosia, niin ei ole, enkä minä niitä saa, vaikka harmittaa, että terapiakin loppuu ennen vastauksen saamista, enkä kerkeä asiaa käsitellä siellä ollenkaan.

Keljuttaa tosissaan. Psykiatreja eivät näköjään tämän maan lait ja lääkäreille potilasasiakirjoista annetut määräykset, potilaan oikeus tarkistaa rekisteritietonsa ynnä muut pikkuseikat näköjään koske.

Mutta onko hyvä asia, ettet saa diagnoosia? Kun ymmärsin, ettet ole sellaiseen tyytyväinen, eikö ole hyvä ettei mitään "leimaa" anneta?
Toki on ikävää kun lääkäri ei hoida hommiaan ja saa papereita kuntoon.
Niin sulla loppuu kokonaan terapia?

Jouluun asti on sovittu. Pitää kysyä, jatkaako terapeutti sen jälkeen, varsinkin kun taidan rahan puutteen takia joutua harventamaan. Kelalta pitäisi anoa taas lisää tukea. Vuosi terapiaa menee näköjään siis niin, etten pääse sitä diagnoosia siellä käsittelemään. Ja pyytämään (ehkä) sitä second opinionia terapeutilta, joka olisi minun asioideni paras asiantuntija.

Minusta on myös siksi keljua, että diagnoosi jäi auki sinne osastolle, että osastonlääkäri voi sen halutessaan ja tarpeen vaatiessa jälkikäteen, vuosikin jakson päätyttyä vääntää vielä vaikka miten pahaksi, vaikkapa nyt siihen hallintokanteluun vastatessaan, jos vastauksessa on tarpeen täysin mitätöidä minun kertomani asiat.

No mä toivon, että sun terapia jatkuu.
Odotellaan, jospa hän joskus saa aikaiseksi...