Samankaltaisuus tappaa parisuhteen

[Psykopatologia]

Dunderfelt vieraana HSTV:n Arka paikka -ohjelmassa kello 11
Psykologi: Parisuhteista on kadonnut kipinä, koska vaalimme samankaltaisuutta

Liika samankaltaisuus tappaa intohimon, sanoo psykologi Tony Dunderfelt. ”Parisuhteet ovat muuttuneet kaverisuhteiksi, joissa ei ole sähköä, ja siksi varsinkin nainen haluaa enemmän.”

ELÄMÄ 21.1.2016 2:00 Päivitetty: 21.1.2016 6:42 Taina Risto http://www.hs.fi/elama/a1453263080919?r ... nettu-aihe

Video 2:45 Ennen vanhaan ei ollut aikaa jutella siitä, miten päivä on mennyt, psykologi Tony Dunderfelt muistuttaa. "Nyt meillä on mahdollisuus löytää tie toisen luo paremmin kuin koskaan ennen."

”Meillä on ollut hieno elämä yhdessä, mutta nyt haluan jatkaa sitä yksin. Rakastan sinua mutta en ole rakastunut sinuun.”
Psykologi Tony Dunderfelt, 60, muistaa entisen vaimonsa sanat yhä, vaikka kuuli ne viisitoista vuotta sitten. Hän oli täysin puulla päähän lyöty.

Ilmoitus tuli keskelle lapsiperheen hyvää arkea, täyttä, mutta ei liian kiireistä. Mies ja vaimo puhuivat toisilleen iloista ja suruista.
”Meillä oli asiat niin sanotusti hyvin. Rakastin häntä sataprosenttisesti, meillä oli kaksi tervettä lasta ja kiinnostavat työt. Ei ollut muita naisia, ei väkivaltaa, ei juomista, talous oli kunnossa.”
Vaikeinta Dunderfeltistä oli ymmärtää, miten samassa liitossa toinen voi olla niin tyytyväinen ja toinen niin tyytymätön.

Kriisin keskellä Dunderfelt ryntäsi ensimmäiseksi hakemaan tietoa, jonka avulla hän pelastaisi liittonsa – tai edes ymmärtäisi, mitä oli tapahtumassa. Hän etsi käsiinsä kasan parisuhdeoppaita, tutki nettiä ja varasi ajan parisuhdeneuvontaan. Täytyihän jostain löytyä apua!
Ammattilaisenakin hän joutui tuntemattomalle alueelle. Dunderfelt oli toiminut pitkään valmentajana, tietokirjailijana ja luennoitsijana ja tarkastellut ihmistä persoonallisuuden ja kehityspsykologian näkökulmasta. Parisuhdepsykologia oli jäänyt vieraaksi.
Hyvin nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että neuvonnasta ei olisi pariskunnalle hyötyä. Yhtä kehno tulos tuli parisuhdekirjoista.
”Parhaatkaan kirjat eivät puhutelleet meitä. Niissä käskettiin keskustella ja analysoida, mutta minähän osasin jo. Mitä enemmän puhuimme, sitä vähemmän vaimoni oli kiinnostunut minusta.”

Vuosia myöhemmin Dunderfelt antoi tilanteelle nimen: rakkauden paradoksi. Hänestä ja vaimosta oli tullut niin samankaltaisia, että suhteessa ei ollut enää jännitettä. He ajattelivat samalla tavalla kasvatuksesta, moraalista, taiteesta, humanismista – liki kaikista tärkeistä elämän arvoista.
Samankaltaisuutta oli suorastaan vaalittu. Mutta samalla suhteesta oli kadonnut kipinä, ja kipinän mukana vetovoima.
Sittemmin vetovoimasta puhumisesta on tullut Dunderfeltille lähes elämäntehtävä. Hän on vakuuttunut, että jos ymmärtäisimme sen tärkeyden, intohimo ei väljähtyisi ja yhä harvempi päätyisi eroon.

Dunderfeltin mielestä koko rakkauden käsite on ymmärretty väärin.
”On ajateltu, että rakkautta on romanttinen hyvä olo vierekkäin sohvalla. Että kun oikein kovasti rakastaa, siitä seuraa hyvä perhe-elämä, hyvä parisuhde ja ihanaa seksiä. Lämpö toista kohtaan on tietenkin fantastinen juttu, mutta valitettavasti se ei riitä.”

Kun Dunderfelt perehtyi rakkauden uuten käsitteeseen, parhaat avaukset tulivat hänen mielestään amerikkalaiselta David Deidalta. Dunderfelt kutsuu häntä psykologien Gaudiksi, yksityisajattelijaksi, joka tekee kaiken toisin kuin muut.
Deidan mukaan parisuhdekehityksen selitys löytyy naisen ja miehen suhteen evoluutiosta.

Ensimmäisessä vaiheessa mies oli perheen pää. Naisen asema oli aina kiinni miehestä.
Kakkosvaiheessa nainen sai tasa-arvon. Tultiin lähes yhtä vahvoiksi kotona, töissä, yhteiskunnassa – ja sängyssä. Siitä huolimatta moderni parisuhde ei voi hyvin.
”Parisuhteet ovat muuttuneet kaverisuhteiksi, joissa ei ole sähköä, ja siksi varsinkin nainen haluaa enemmän. Valitettavasti miehet ovat tässä asiassa hoomoilasia, eivätkä tajua edes mistä puhutaan.”

Viime viikolla keskustelu miehen ja naisen rooleista leimahti, kun Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen sanoi miesten joutuneen ulkopuolisiksi omissa parisuhteissaan. Naisista on tullut päällepäsmäreitä ja miehistä tahdottomia apureita.
Tony Dunderfelt tunnistaa asetelman. Hänen mielestään passiivisia miehiä voi olla niin perinteisten sukupuoliroolien kuin tasa-arvon kannattajissakin.

Perinteisesti ajattelevalle miehelle tasa-arvoinen parisuhdemalli ei ole mennyt perille. Hänelle koti on paikka, jossa saa rentoutua, eikä siellä jaksaisi ottaa puolison ohjeita vastaan.
Sen sijaan tasa-arvoisesta miehestä voi tulla passiivinen osapuoli hyvää hyvyyttään. Hän kunnioittaa naisen mielipiteitä ja tahtoa niin paljon, ettei uskalla sanoa omia näkemyksiään.

Tony Dunderfelt kuvailee lämpimästi mukavaa, menevää nykymiestä, joka keskustelee ja kuuntelee, rakastaa vaimoaan ja lapsiaan, hoitaa työnsä, on tasa-arvoinen, utelias, kansainvälinenkin. Ihan mahtava tyyppi!
Mutta: ”Mies voi olla liian kiltti ja myöntyä kaikkeen. Hän pelkää loukkaavansa vaimoaan ja jättää tälle liikaa vastuuta. Niinpä nainen päättää kaiken töissä ja kotona eikä ole tyytyväinen.”

Onneksi nyt on nousemassa esiin parisuhteiden kolmas vaihe, Dunderfelt sanoo. Koska ihmissuhteet eivät kestä, intohimon vaaliminen on alkanut kiinnostaa monia. Dunderfeltin mukaan miehet miettivät nyt, onko miehen malli tämä nykyinen, perinteinen vai sittenkin jokin näiden yhdistelmä. Naisetkin tarkkailevat feminiinisyyttään.
”Sitten moni tekee päätelmän, että suhde paranee, jos harrastetaan enemmän ja monipuolisempaa seksiä. Päätetään tilata muovisia seksileluja ja kokeillaan uutta. Osa ilahtuu, kun onnistuu vapautumaan vanhoista malleista, mutta osa ahdistuu.”

Mutta miten ihmeessä intohimo sitten syvenee, jos ei seksin kautta? Dunderfelt muistuttaa parisuhteen kolmesta tasosta: olemme kaksi tasa-arvoista ihmistä, olemme yksilöitä ja olemme miehiä ja naisia. Tasa-arvosta huolimatta voimme kaivata kumppaniltamme naisellisuutta tai maskuliinisuutta.

Jokainen määritelköön maskuliinisuuden ja feminiinisyyden itse, hän lisää. Edes sillä, onko kyseessä hetero- vai homoseksuaalinen suhde, ei ole väliä. Tärkeintä on, että molempien toive toteutuu.
Dunderfelt yleistää reippaasti ja ärsyttää siksi monia. Välillä on tullut julkisesti turpiinkin. Häntä on syytetty luolamiespuheista ja kivikauteen palaamisesta. Kritiikki on sattunut, ”koska lähtökohtani on luoda enemmän rakkautta, ei vähentää sitä.”

Jossain vaiheessa Dunderfelt päätti edetä teoriasta konkretiaan. Hän alkoi tutkia seksiä ja nautinnon puutetta.
”Eniten minua on hämmästyttänyt, että modernit uranaisetkin haluavat rinnalleen miehekkään miehen. Ei nainen halua sänkyynsä ystävää vaan rakastajan isolla R:llä.”
Niin naiset Dunderfeltin mukaan vastaanotolla kertovat. Että kunpa mies olisi ottanut selvää naisen anatomiasta ja orgasmista. Tai kunpa mies opettelisi naisen toiveet ennen rakastelua, eikä vasta sängyssä.

Dunderfelt painottaa, että tasa-arvo ei ole yhtä kuin tasalaatuisuus. Kahden ihmisen välisessä seksissä on aina kaksi roolia: se, joka toimii ja se, joka vastaanottaa.
”Rooleja saa ja kuuluukin vaihdella. Oleellista on tajuta, että yhtä aikaa molemmat eivät voi ohjata tai vastaanottaa. Muuten ei synny sänkypolskaa.”

Sänkypolskasta ja rooleista Tony Dunderfelt puhuu myös Ylellä tammikuussa alkavassa Elämä pelissä -tv-ohjelmassa. Siinä neljä julkisuudesta tuttua pariskuntaa yrittää parantaa suhdettaan psykologin valmennuksessa. Seitsemänosainen sarja on pääosin kuvattu Viron Saarenmaalla.
”Parisuhdeleirillä koettiin tunteikkaita hetkiä. Jotkut saivat ensimmäistä kertaa kerrottua kumppanilleen, mistä he olivat pahoittaneet mielensä kymmenen vuotta sitten.”

Pelkät sanat eivät kuitenkaan riitä. Siksi ohjelmassa esiintyvät myös opetusvälineet, tekovagina Doris ja keinopenis Jorma. Niitä Dunderfelt käyttää myös parisuhdekursseillaan. Välineillä jäljitellään toisen kiihottamista, ja niillä opetellaan anatomiaa.

Dunderfelt puhuu kumppanin kiihottumisen polun tuntemisesta. Tutut erogeeniset alueet kuten rinnat ja penis tiedetään, mutta mitä muita herkkiä kohtia toisen kropassa on?
Dunderfeltin mukaan on yllättävän yleistä, että emme tiedä miten kumppani haluaisi itseään kosketeltavan. Emme uskalla tai osaa kertoa ja kysyä.

”Minustakin oli superahdistavaa myöntää, että 25 vuoden aikana minulla ei ollut hajuakaan ex-vaimoni kiihottumisen polusta. Ajattelin, että kunnioitus ja rakkaus välillämme riittää.”
Ahdistus on sittemmin muuttunut iloksi ja ammattiylpeydeksi. Silti yhteen asiaan taitavinkaan auttaja ei pysty asiakkaitaan valmistelemaan: kun omasta tai toisen seksuaalisuudesta tajuaa vuosikymmenten jälkeen jotakin uutta, itkua tulee paljon.
”Aina tulee sama kysymys: miksi tätä ei ole aikaisemmin opetettu meille? Tämä on minun yritykseni auttaa.”

Kommentit (11)
18:21 (89)

[Ryysy]

Joissakin tapauksissa voisi olla hyvä palata vanhaan aikaan, niin että isä päättäisi ainakin tyttären kohdalla tämän parisuhteesta. Ainakin isäni on mestari tässä. Hän pystyy kolmen kysymyksen avulla selvittämään sopivuuden: onko se kiltti? Onko se liian kiltti? ...ja onko se rokkari? Ennen mietin kovasti eritoten rokkari-kysymyksen oikeaa vastausta, kunnes tajusin, että tulos on aina vastauksista riippumatta kielteinen.

Mitä tästä opimme? Vanhemmat ovat aina mukana parisuhteissa ja kirjoitan väärään ketjuun.

Ihmiset kaipaavat intohimoa, tästä piti puhua, mutta ei-SSRI:n näkökulmasta. Eli: ei mitään järjellistä sanottavaa. Tästä on ollut aiemminkin puhetta. Jollakin (isolla) alueella erilaisuus on huono asia, mutta jollakin toisella (pienellä) alueella hyvä asia. Kuitenkin artikkeli taitaa väittää, että myös ison alueen erilaisuus olisi hyväksi. En muista näiden alueiden nimiä.

[Psykopatologia]

Rakastajien distanssista ja samankaltaisuudesta on Psykopatologiassa ainakin kahdessa ketjussa (Gabrielin aikaan).

[Psykopatologia]

(- -)
Niin naiset Dunderfeltin mukaan vastaanotolla kertovat. Että kunpa mies olisi ottanut selvää naisen anatomiasta ja orgasmista. Tai kunpa mies opettelisi naisen toiveet ennen rakastelua, eikä vasta sängyssä.
(- -)

Mutta toisaalta "sänkypolskan" oppii vasta sänkyssä in vivo.

[Psykopatologia]

(- -)
Vuosia myöhemmin Dunderfelt antoi tilanteelle nimen: rakkauden paradoksi. Hänestä ja vaimosta oli tullut niin samankaltaisia, että suhteessa ei ollut enää jännitettä. He ajattelivat samalla tavalla kasvatuksesta, moraalista, taiteesta, humanismista – liki kaikista tärkeistä elämän arvoista.

Samankaltaisuutta oli suorastaan vaalittu. Mutta samalla suhteesta oli kadonnut kipinä, ja kipinän mukana vetovoima.
(- -)

Mielestäni "samankaltaisuus" (konvergenssi) ei koskaan ole niin suurta, että mukaan ei mahtuisi "r i i t t ä v ä s t i" divergenssiä. "Kipinän" ja "vetovoiman" kirpoaminen ei "johtu" em. samankaltaisuudesta.

[Psykopatologia]

(- -)
”Minustakin oli superahdistavaa myöntää, että 25 vuoden aikana minulla ei ollut hajuakaan ex-vaimoni kiihottumisen polusta. Ajattelin, että kunnioitus ja rakkaus välillämme riittää.”
(- -)

Dunderfelt on aiemmin sisällyttänyt "hyviin" asioihin myös (riittävän) etäisyyden - sekä fyysien että psyykkisen. Olen ymmärtänyt asian niin, että silloin suhteessa säilyisi jonkinlainen salaperäisyys tai mystiikka, joka toisi suhteeseen kaivattua kipinää. Mutta näköjään 25 vuoden mystiikka oli liikaa!

[Kuutar]

Olen eri mieltä otsikon kanssa. Kyllä itsensä kanssa samankaltaisten kanssa parhaiten tulee toimeen. Samankaltaisuus ei merkitse sitä, että pitäisi liikaa myötäillä tai mielistellä toista, eihän se mitään samankaltaisuutta aidosti olekaan.

[Psykopatologia]

Samaa mielipuolta.

[Ryysy]

(- -)
Vuosia myöhemmin Dunderfelt antoi tilanteelle nimen: rakkauden paradoksi. Hänestä ja vaimosta oli tullut niin samankaltaisia, että suhteessa ei ollut enää jännitettä. He ajattelivat samalla tavalla kasvatuksesta, moraalista, taiteesta, humanismista – liki kaikista tärkeistä elämän arvoista.

Samankaltaisuutta oli suorastaan vaalittu. Mutta samalla suhteesta oli kadonnut kipinä, ja kipinän mukana vetovoima.
(- -)

Mielestäni "samankaltaisuus" (konvergenssi) ei koskaan ole niin suurta, että mukaan ei mahtuisi "r i i t t ä v ä s t i" divergenssiä. "Kipinän" ja "vetovoiman" kirpoaminen ei "johtu" em. samankaltaisuudesta.

Mistäs?

Tuossa ylälistassa on asioita (paitsi humanismi, jota en ymmärrä, että mitä sillä tarkoitetaan), joista mielestäni pitäisikin ajatella samalla tavalla. Listasta puuttuu myös uskonto, mutta ehkä se menee moraalin piikkiin. Sellaisella "isossa erilaisuudessa" ihmiset sopivat yhteen, mikäli "iso asia" ei kiinnosta toista ollenkaan ja toista se kiinnostaa vain kohtalaisesti. Esim. jos toista ei kiinnosta mikään taide tai mikään uskonto millään tavalla ja toista kiinnostaa, niin siitä ei välttämättä muodostu yhtä suurta estettä kuin muodostuisi, jos molemmat olisivat todella intensiivisen kiinnostuneita samasta "isosta asiasta" eri tavalla. Esim. olen ihmetellyt paljon, jos kaksi hyvin uskonnollista, eri uskontoihin kuuluvaa, menee naimisiin. Monissa uskonnoissa kai myös on, että ei edes voi mennä eri uskontoon kuuluvan kanssa naimisiin.

Ison ja pienen akselin lisäksi on myös ehkä väliakselin asioita, joista pitäminen ja ei-pitäminen voi rikastuttaa tai olla rikastuttamatta suhdetta. Harrastus voi olla toiselle oma rentouttava juttu, vaikka toisaalta olisi kivaa, jos sen voisi jakaa toisen kanssa. Esim. matkustelu "harrastuksena" tai vaeltaminen "harrastuksena" ovat varmaan sellaisia puoli-isoja asioita, joissa erilaisuudella voi olla merkitystä... Olin nuorempana ihmisen kanssa, jolla oli juuri nämä kaksi harrastusta, joihin en uskaltanut mennä mukaan ollenkaan erinäisten pelkojen takia. Jälkeen päin ajateltuna tuntuu, että olen menettänyt sekä itse, että kuin myös suhteemme olisi näin menettänyt jotakin mahdollisesti erityistä tai rikastuttavaa.

[Hilppa]

Jonkinlainen tasapainoisuus ja aito harmonia ihmissuhteessa on parisuhteenkin perusedellytys. Tuollainen "samankaltaisuus tappaa parisuhteen" - mystiikanetsintä on täyttä höttöä.

[trisse]

(- -)
Niin naiset Dunderfeltin mukaan vastaanotolla kertovat. Että kunpa mies olisi ottanut selvää naisen anatomiasta ja orgasmista. Tai kunpa mies opettelisi naisen toiveet ennen rakastelua, eikä vasta sängyssä.
(- -)

Mutta toisaalta "sänkypolskan" oppii vasta sänkyssä in vivo.

Jos se on joillekin naisille liian myöhään?

[Psykopatologia]

Kyllä vanhakin koira oppii antamaan tassua, ja se toinen on tietysti tärkeässä asemassa. Mutta ei se helppoa ole; muutenhan näitä ongelmia ei olisikaan.