"Tieteen riippumattomuutta on suojeltava"

"Tieteen riippumattomuutta on suojeltava"

ViestiKirjoittaja Ryysy » 27.12.2015 21:40

Jussi Valtonen: Tieteen riippumattomuutta on suojeltava tai ajaudumme vedättäjien armoille

Uuden tutkimuksen mukaan Yhdysvaltain myydyin mielialalääke onkin tehoton ja haitallinen, kirjoittaa Jussi Valtonen kirjailijapuheenvuorossaan. Finlandia-voittajan mielestä tieteen autonomian romuttaminen voi vaarantaa oman ja lastemme terveyden.
http://www.hs.fi/sunnuntai/a14508434229 ... tuimmat-#3

Sunnuntai 27.12.2015 2:00 Päivitetty: 27.12.2015 17:03 / Jussi Valtonen

Kesällä 2009 aivotutkija Craig Bennett riemastutti kollegojaan tutkimuksella, jonka hän esitteli Human Brain Mapping -konferenssissa. Bennett näytti, mitä aivoissa tapahtuu, kun koehenkilö katselee ihmisiä sosiaalisissa tilanteissa ja arvioi heidän mielenliikkeitään.

Tutkimus tehtiin yhdellä tärkeimmistä nykyisistä aivotutkimusmenetelmistä, toiminnallisella magneettikuvantamisella eli fMRI:llä. Aktivoituneet aivoalueet sijaitsivat aivojen keskilinjan tuntumassa.

Tutkimus herätti paljon huomiota, mutta hiukan epätavallisesta syystä. Kiinnostavan tutkimuksesta teki se, että ”ihmisten mielentiloja” arvioi merilohi, jonka Craig Bennett oli ostanut supermarketista.

Aivoaktivaatio oli mitattu kuolleelta kalalta.

Kuluneen vuoden aikana Suomessa on keskusteltu tutkimuksesta ja sivistyksestä. Se on saanut minut ajattelemaan paitsi kuollutta lohta fMRI-skannerissa, myös filosofian johdantokurssia ensimmäisenä opiskeluvuotenani.

Muistan, kuinka Zenonin paradoksit, Descartesin skeptisismi ja Humen kysymykset syy-seuraussuhteista saivat minut ällistymään. Että ehkä olinkin ravinneliuoksessa kelluvat aivot, joita ilkeä tiedemies ohjailee mielensä mukaan? Tai että aurinko ei ehkä nousekaan aamulla?

Kysymykset tuntuivat samaan aikaan sekä järjettömiltä että liian viehättäviltä ollakseen totta. Saivatko aikuiset ihmiset käyttää aikaansa tämän pohtimiseen? Filosofisen ihmettelyn mieletön epäkäytännöllisyys ja ehdottomuus tuntuivat 19-vuotiaasta niin pähkähullulta, että rakastuin kuten nuori ihminen, heti ja palavasti.

Minusta tuli yksi niistä rasittavista nuoristamiehistä, jotka jaksoivat seuraavat vuodet väsymättä vänkyttää ulkomaailman olemassaolosta ja muista filosofian peruskysymyksistä, kun toiset jo haukottelivat oluttuoppiensa ääressä. Näin jälkeenpäin toivoisin, että olisin silloin ymmärtänyt paremmin, kuinka vähän edelleenkään ymmärsin mistään, mutta itse ihmettelyn ihanne osoittautui jopa tärkeämmäksi kuin aavistin.

En tarkasti muista, mitä odotin aloittaessani neuropsykologian jatko-opintoni Yhdysvalloissa. Mutta en varmasti osannut valmistautua siihen, että käsitykseni joutuisivat niin armottomaan mankeliin. Laitoksella, jolla opiskelin, käytettiin aivojen tutkimiseen osin eri menetelmiä kuin ne, jotka tunsin.

En kauhukseni pystynyt salaamaan tyhmyyttäni, koska tieteellistä argumentaatiota ja jatkuvaa osallistumista keskusteluun pidettiin niin tärkeinä. Puheenvuoroja tuli käyttää, kaikkien ja jatkuvasti, muuten joutui huolestuneen ohjaajan puhutteluun. Aina kun avasin suuni, sain vastaani ryöpyn vastalauseita ja vaikeita jatkokysymyksiä, mutta se ei näköjään kelvannut syyksi pysyä hiljaa.

Menettelyssä oli jotakin oudosti tuttua: kyse oli selvästi samasta asiasta, johon olin rakastunut filosofian kurssilla. Pidettiin tärkeänä selvittää yhdessä, missä eri käsitysten heikkoudet ovat, koska luotettavan tiedon saamiseksi on yhtä tärkeää purkaa virheellisiä ajatusrakennelmia kuin tuottaa uusia.

Hämmästyttävintä oli kuitenkin se, että kun vähitellen pääsin uusista tutkimusmenetelmistä jyvälle, tajusin että olin ymmärtänyt aiempienkin perusteet osin puutteellisesti.

Aiemmassa koulutuksessani ei ollut sinänsä vikaa; näkökulmani vain avartui uusien ihmisten ja erilaisen lähestymistavan ansiosta. On kai luonnollista ymmärtää oman tietonsa rajat sitä paremmin, mitä enemmän oppii. Mutta en ollut odottanut uuden tutkimusmenetelmän auttavan minua ymmärtämään vanhaa.

Kun keskustellaan tiedepolitiikasta, tuntuisi tärkeältä pitää mielessä, mitä tutkimuksella tavoitellaan.

Miksi puolueettomuus, pyyteettömyys, järjestäytynyt skeptisismi, tieteen autonomia ja tulosten yhteinen hyödynnettävyys ovat niin tärkeitä? Miksi ulkopuoliset eivät voi valita tutkimuksen tavoitteita parhaille tutkijoille heidän puolestaan?

Aivotutkija Michael Gazzanigan mukaan yksi kyvykkään ajattelijan tunnusmerkeistä on vankkumaton usko siihen, että juuri mikään ei liity mihinkään. Gazzaniga sanoo tämän muistokirjoituksessa, jossa hän pohtii edesmenneen sosiaalipsykologi Leon Festingerin (1919–1989) neroutta.

Festinger oli yksi tieteellisen psykologian suurimmista nimistä ja järjestäytyneen epäilyn ruumiillistuma. ”Jokaisesta väitteestä voi vetää lukuisia johtopäätöksiä, ja Leon huomasi refleksinomaisesti ne kaikki”, Gazzaniga kirjoittaa. ”Kylmällä logiikalla Leon palautti parhaatkin tiedemiehet niiskuttaviksi kuolevaisiksi.”

Intohimoinen Festinger otti omassa tutkimuksessaan jättimäisiä riskejä. Kun Festinger soluttautui uskonnolliseen maailmanlopun kulttiin ymmärtääkseen ihmismielen toimintaa, hän asetti itsensä hallitsemattomiin olosuhteisiin, jotka keskivertotutkija kiertäisi kaukaa.

Hän oli jo vakiinnuttanut asemansa kokeellisena tutkijana, ja vanhojen koesarjojen jatkaminen olisi ollut helppoa ja turvallista. Sekopäiseen lahkoon soluttautuminen oli ”uran vaarantavaa kamaa”, kuten Gazzaniga tiivistää.

Tutkimuksesta tuli yksi psykologian historian legendaarisimmista.

Tutkimuksen tehtävä on etsiä totuutta. Totuuden etsinnästä seuraa usein taloudellista hyötyä, mutta niitä ei aina voi tavoitella yhtä aikaa.

Volkswagenin päästöskandaali näytti hiljattain, mitä mittaustuloksille voi tapahtua, jos kaupallinen etu on sidoksissa niihin. Volkswagen ei ole tieteellinen tutkimuslaitos, mutta esimerkiksi lääketieteessä ongelmat näyttävät karmivan samankaltaisilta.

Jos lukee Marcia Angellin, Peter Gøtzschen, Robert Whitakerin tai Ben Goldacren tietokirjoja, näyttää pelottavan selvästi siltä, että tieteen autonomiaan pitäisi varoa puuttumasta, koska sen romuttaminen voi vaarantaa oman ja lastemme terveyden – vaikka saisimmekin kaupallisia innovaatioita ja rahakasta yritysyhteistyötä.

Yksi esimerkki: neljätoista vuotta sitten julkaistiin lääkeyhtiön rahoittama tutkimus paroksetiini-mielialalääkkeestä. Tutkimustulosten mukaan paroksetiini oli ”yleisesti hyvin siedetty ja tehokas hoito nuorten masennukseen”. Lääkkeestä tuli yhtiön suosituimpia tuotteita ja myydyin mielialalääke koko Yhdysvalloissa.

Viime elokuussa arvostettu British Medical Journal julkaisi samasta aineistosta uuden analyysin. Siinä päädyttiin täysin päinvastaiseen tulokseen: lääkeyhtiöstä riippumattomien tutkijoiden mukaan lääke ei tehonnut edes lumehoitoa paremmin mutta moninkertaisti vakavien haittojen riskin.

Mitään uutta tietoa ei ollut hankittu; toinen tutkijaryhmä vain penkoi samaa aineistoa uudelleen. Täsmälleen samasta aineistosta saattoi siis päätyä päinvastaisiin johtopäätöksiin.

On selvää, että molemmat tulokset eivät voi olla samaan aikaan totta.

Ajatus saattaa tuntua epämukavalta. Tämähän nimittäin tarkoittaisi, että olemme tiedonjanossamme täysin niiden armoilla, jotka aineistoa penkovat. Ja että meitä voisi halutessaan vedättää kuten haluaa.

Sitä se onkin, koska niin tarkoittaakin, ja niin voikin.

Mahdollisimman korkeatasoinen, puolueeton tiedeyhteisö voisi varjella meitä näiltä ongelmilta. Siksi tutkimuksen riippumattomuutta on tärkeä suojella.

Historia on myös täynnä esimerkkejä siitä, kuinka kapea-alaiset erityisasiantuntijat joutuvat välillä oman erinomaisuutensa lumoihin. Joskus käy niin, että Nobel-taloustieteilijät innostuvat keksimään sijoitusinstrumentteja, joiden seurauksia kukaan ei pysty ennakoimaan, tai että Nobel-lääketieteilijät ryhtyvät auttamaan ihmisiä lobotomialla.

Filosofi Alasdair MacIntyren mukaan on tärkeää suojella yliopisto-opiskelijoita liialta erikoistumiselta liian varhain, koska riittävän laaja tieteellinen yleissivistys auttaa huomaamaan, milloin jokin erityisasiantuntijoiden joukko menettää suhteellisuudentajunsa.

Tarvitsemme historiaa, kirjallisuutta, uskontotiedettä ja taloustiedettä yhtä kipeästi kuin fysiikkaakin, koska emme tiedä etukäteen, missä sokeat pisteemme kulloinkin ovat. Siksi on tärkeää tukea laajaa yleissivistystä ja varoa kapeuttamasta koulutuksen sisältöjä liikaa.

Työntäessään kuolleen merilohen fMRI-skanneriin Craig Bennett havainnollisti, kuinka hämmentävän epäsuoraa aivojen kuvantaminen on.

Menetelmällä ei pystytä suoraan mittaamaan itse aivotoimintaa, vaan sillä verrataan aivoissa tapahtuvia muutoksia kahden koetilanteen välillä. Muutosten kuvantaminen perustuu veren magneettisiin ominaisuuksiin, joista vain pieni osa on aivotutkijoiden kannalta kiinnostavia. Suuri osa siitä, mitä laitteisto rekisteröi, on aivotutkijoiden näkökulmasta epäolennaista kohinaa. Jo signaalin tekniset prosessointivaiheet ovat oma taiteenlajinsa.

Bennett halusi lohellaan kiinnittää huomiota tapaan, jolla kohina otetaan tuloksissa huomioon. Kun koetilanteiden eroja verrataan aivoissa yli sadassatuhannessa eri paikassa, kohina täytyy huomioida hiukan eri tavalla kuin jos tarkasteltaisiin vain yhtä pistettä.

Bennett jätti tarvittavan matemaattisen korjauksen tekemättä muistuttaakseen, että ilman korjausta osa epäolennaisesta kohinasta tulkitaan aivotoiminnaksi. Silloin jopa kuolleen kalan aivot näyttävät aktivoituvan. Virhe on ollut ammattitutkijoillakin hämmästyttävän yleinen.

Laaja-alainen tiedeyhteisö on välttämätön, jos erikoisalojen tutkimuksesta halutaan korkeatasoista. Aivotutkimus tarvitsee tilastotiedettä, kuten Bennettin lohiesimerkki havainnollistaa. Mutta yhtä kipeästi aivotutkijat tarvitsevat ihmisiä, jotka osaavat esimerkiksi kertoa, kuinka moni miesten ja naisten eroja koskevista aivotutkimuksista perustuu virheellisiin lähtöoletuksiin sukupuolten välisistä eroista. Hämmentävän moni, kuten Astonin ja Columbian yliopistoiden sukupuolentutkijat viime vuonna osoittivat.

Käänteentekevä oivallus tulee usein suunnasta, josta sitä vähiten odottaisi. Fyysikko Pierre Duhemin ja filosofi Willard van Orman Quinen kuuluisien teesien mukaan mitään kysymystä ei voi testata yksin, vaan koeteltavaksi joutuu aina kokonainen uskomusjärjestelmä, kaikki ne ennakkokäsitykset, joiden varassa teemme päätelmiä.

Etukäteen on mahdoton sanoa, mitä oletuksistamme kannattaisi tarkastella uudessa valossa tai millainen menetelmä valaisisi vääriä uskomuksiamme parhaiten. Siksi tieteen tulee kysyä kaikkea ja mitä tahansa, kaikilla menetelmillä.

Sanomalehdestä saa toistuvasti lukea, että syövän syntymekanismi on vihdoin selvitetty, että masennuksen neurobiologia on ratkaistu ja että syy terrorismiin on löydetty aivoista. Aivokuvantamista koskevista uutisista 80 prosenttia on sävyltään ihastelevia, ja niissä lähes poikkeuksetta spekuloidaan läpimurroilla, jotka tuntuvat olevan aina nurkan takana.

Olisiko meidän tärkeä osata ihastelun lisäksi kysyä, onnistutaanko tulokset myös toistamaan? Olisiko myös tutkimusten lukuisista lähtöoletuksista hyvä keskustella? Huomaan toivovani, että osaisimme arvostaa asioiden monimutkaisuutta hiukan enemmän.

Kuin lapset, joiden huomio kääntyy muualle, kun asiat muuttuvat mutkikkaiksi, tunnumme janoavan yhä uusia varmoilta näyttäviä tuloksia miesten ja naisten aivomekanismien eroista, mutta harva muistaa kysyä, onko ne hankittu kuten aktivaatio kuolleelta lohelta.

Leon Festinger osoitti meidän olevan niin kiintyneitä uskomuksiimme, että itsestään selvät tosiasiatkaan eivät usein kykene horjuttamaan käsityksiämme. Saatamme erehtyä kaikesta ja mistä tahansa – ja niin yhä uudelleen käykin. Mutta siksi tieteellisen tutkimuksen arvo ei olekaan varmoissa tuloksissa, joiden sisältö voidaan määritellä etukäteen, vaan avoimessa totuuden etsimisessä, tieteen ideaaleissa ja menetelmissä ja yhteisössä, jotka kantavat, kun yksilö erehtyy.

Seuratessani kotimaista keskustelua mietin, mitä Leon Festingerin kaltaisille neroille tapahtuisi 2010-luvun Suomessa. Torpattaisiinko heidän uskaliaat kenttäkokeensa jo projektihakemusvaiheessa kustannustehottomina?

Ehdotettaisiinko tilalle uusia strategisia kärkihankkeita, jotka joku muu on suunnitellut? Pidettäisiinkö hänen veitsenterävää tieteellistä uteliaisuuttaan resurssien haaskaamisena? Hänhän ei ehkä käyttäisikään ylivertaisia kykyjään siihen, mitä joku muu toivoo, vaan tarvittaessa jopa rahanvaihtajien pöytien kaatamiseen.

Lukiessani uusista varmoista tutkimuslöydöistä ajattelen nuoruuden rakkauttani yliopiston päärakennuksesta. Ihmettelyn ihanne, johon minut tutustutettiin filosofian johdantokurssilla, tuntuu näin parikymmentä vuotta myöhemmin vain tärkeämmältä.

Kyse on varmennetun tiedon perustasta, asenteesta, joka on koko länsimaisen sivistyksen ytimessä. Olen elämäni loppuun saakka kiitollinen siitä, että minulle opetettiin miksi.

Jussi Valtonen, 41, on helsinkiläinen kirjailija ja psykologi. Hän sai vuoden 2014 Finlandia-palkinnon romaanistaan He eivät tiedä mitä tekevät. Valtonen viimeistelee väitöskirjaansa neuropsykologiasta. Vuodenvaihteen kirjailijapuheenvuoro on julkaistu sunnuntaisivuilla vuodesta 1998.
Ryysy
 

Re: "Tieteen riippumattomuutta on suojeltava"

ViestiKirjoittaja trisse » 27.12.2015 23:02

Opiskelukaveri kirjoittaa viisaita. Muttei mitään keskustelullisesti antoisaa tule mieleen esseestä.
trisse
 

Re: "Tieteen riippumattomuutta on suojeltava"

ViestiKirjoittaja Psykopatologia » 28.12.2015 02:07

(- -)
Työntäessään kuolleen merilohen fMRI-skanneriin Craig Bennett havainnollisti, kuinka hämmentävän epäsuoraa aivojen kuvantaminen on.

Menetelmällä ei pystytä suoraan mittaamaan itse aivotoimintaa, vaan sillä verrataan aivoissa tapahtuvia muutoksia kahden koetilanteen välillä. Muutosten kuvantaminen perustuu veren magneettisiin ominaisuuksiin, joista vain pieni osa on aivotutkijoiden kannalta kiinnostavia. Suuri osa siitä, mitä laitteisto rekisteröi, on aivotutkijoiden näkökulmasta epäolennaista kohinaa. Jo signaalin tekniset prosessointivaiheet ovat oma taiteenlajinsa. [PP]

(- -)

1. koetilanne (vertailupohja) => 2. eksperimentaalinen tilanne (muutos)

Olennaista voi olla lähtötilanteen (1) määritys: onko se nukkumistila? vai makaaminen rentoutuneena? vai "tavallinen" istuminen ilman erityisiä ärsykkeitä? Erilaisilla lähtötilanteilla voi olla suuri vaikutus tuloksiin.
Avatar
Psykopatologia
Ylläpitäjä
 
Viestit: 57805
Liittynyt: 12.02.2010 13:19
Paikkakunta: Helsinki

Re: "Tieteen riippumattomuutta on suojeltava"

ViestiKirjoittaja Kuutar » 28.12.2015 03:04

Aloitusviestin tekstistä lainaus:
Yksi esimerkki: neljätoista vuotta sitten julkaistiin lääkeyhtiön rahoittama tutkimus paroksetiini-mielialalääkkeestä. Tutkimustulosten mukaan paroksetiini oli ”yleisesti hyvin siedetty ja tehokas hoito nuorten masennukseen”. Lääkkeestä tuli yhtiön suosituimpia tuotteita ja myydyin mielialalääke koko Yhdysvalloissa.

Viime elokuussa arvostettu British Medical Journal julkaisi samasta aineistosta uuden analyysin. Siinä päädyttiin täysin päinvastaiseen tulokseen: lääkeyhtiöstä riippumattomien tutkijoiden mukaan lääke ei tehonnut edes lumehoitoa paremmin mutta moninkertaisti vakavien haittojen riskin.

Mitään uutta tietoa ei ollut hankittu; toinen tutkijaryhmä vain penkoi samaa aineistoa uudelleen. Täsmälleen samasta aineistosta saattoi siis päätyä päinvastaisiin johtopäätöksiin.

On selvää, että molemmat tulokset eivät voi olla samaan aikaan totta.


Hyvä että kirjoittaja mainitsi kyseisen lääkkeen. Omat todella huono kokemukseni masennuslääkkeestä oli paroksetiinista, aivan kamala lääke.
Kuutar
 

Re: "Tieteen riippumattomuutta on suojeltava"

ViestiKirjoittaja trisse » 28.12.2015 03:06

Sama juttu. Lihoin 20 kg ja alkoholisoiduin vuodessa.
trisse
 

Re: "Tieteen riippumattomuutta on suojeltava"

ViestiKirjoittaja Kuutar » 28.12.2015 03:08

trisse kirjoitti:Opiskelukaveri kirjoittaa viisaita. Muttei mitään keskustelullisesti antoisaa tule mieleen esseestä.

Sinullahan taisi olla maisterin paperit? Ala sinäkin Trisse kirjoittaa kirjaa, vaikkapa esseitä jostain psykologisesta aiheesta, tai elämästä mt-kuntoutujana tms. Oikeasti, miksipäs ei?
Kuutar
 

Re: "Tieteen riippumattomuutta on suojeltava"

ViestiKirjoittaja trisse » 28.12.2015 03:10

Gradu jäi tekemättä. Joo, se kirjoittaminen voisi olla järkevämpää kuin täällä elämänsä tuhlaaminen...
trisse
 

Re: "Tieteen riippumattomuutta on suojeltava"

ViestiKirjoittaja Psykopatologia » 28.12.2015 15:02

Olen sanonut sinulle useamminkin kerran - joko suoraan tai epäsuorasti - että täällä voisit opetella kirjoittamaan.
Avatar
Psykopatologia
Ylläpitäjä
 
Viestit: 57805
Liittynyt: 12.02.2010 13:19
Paikkakunta: Helsinki

Re: "Tieteen riippumattomuutta on suojeltava"

ViestiKirjoittaja trisse » 29.12.2015 00:23

Voisinhan minä opetella vaikka laskuvarjohyppäämään - mutta toinen juttu että teenkö. (Sorry, en tosiaankaan täällä pysty opettelemaan kirjoittamaan kun en saa siitä mitään mutta onneksi kirjoitan muissakin paikoissa joissa maksetaan edes vähän.)
trisse
 

Re: "Tieteen riippumattomuutta on suojeltava"

ViestiKirjoittaja Hilppa » 29.12.2015 01:13

Loppujen lopuksi melko yhdentekevä kirjoitus. Mitään uutta ja ihmeellistä siinä ei kuvata.

Tämä kiinnitti huomioni:
Sanomalehdestä saa toistuvasti lukea, että syövän syntymekanismi on vihdoin selvitetty, että masennuksen neurobiologia on ratkaistu ja että syy terrorismiin on löydetty aivoista. Aivokuvantamista koskevista uutisista 80 prosenttia on sävyltään ihastelevia, ja niissä lähes poikkeuksetta spekuloidaan läpimurroilla, jotka tuntuvat olevan aina nurkan takana.

Olisiko meidän tärkeä osata ihastelun lisäksi kysyä, onnistutaanko tulokset myös toistamaan? Olisiko myös tutkimusten lukuisista lähtöoletuksista hyvä keskustella? Huomaan toivovani, että osaisimme arvostaa asioiden monimutkaisuutta hiukan enemmän.


Uutinen ei ylittäisi uutiskynnystä, jos siinä ei väitettäisi olevan tieteellistä läpimurtoa. Itse tiedehän on harmaata ja tylsää pakertamista ja täynnä käytännön rutiineja, jotka eivät ole kiinnostavia asiaan vihkiytymättömälle. Tavis ei pysty aivokuvantamista käsittelevästä tiedeuutisesta tarkistamaan tai päättelemään, onko taustakohina otettu huomioon uutisen tutkimuksessa vai ei.
Hilppa
 


Paluu Psykologiaa ja psykopatologiaa



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 6 vierailijaa