Psykopatologia.munfoorumi.com

Mieli maassa, mikä avuksi? (Depressio):
http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositu ... d=khp00044

Potilasversio on julkaistu 25.06.2015

Kotimaa 1.10.2014 klo 10:15 | päivitetty 1.10.2014 klo 10:24
Depression Käypä hoito -suosituksia päivitettiin http://yle.fi/uutiset/depression_kaypa_ ... f=leiki-uu

Tehokkain hoitovaste saadaan lääkehoidon ja psykoterapian samanaikaisella käytöllä. Elämäntilanteen tutkiminen ja psykososiaalisen tuen tarjoaminen ovat keskeinen osa hoitoa.
(- -)

(- -)
Arvioidaan, että noin 5 % suomalaisista kärsii masennustilasta.
(- -)

Masennustilasta eli depressiosta kärsii vuosittain noin 5 % suomalaisista.

Vuoden prevalenssi (n.) 5 % (tämä on oikea muotoilu.) Siis ei joka hetki 5 % (olisi piste-prevalenssi).

Onko lievää masennusta vaikea huomata sairastavansa? Luulisi, että mitä lievempi sairaus sitä vaikeampi merkkejä siitä on huomata ja tunnistaa.

Pinja: Onko lievää masennusta vaikea huomata sairastavansa? Luulisi, että mitä lievempi sairaus sitä vaikeampi merkkejä siitä on huomata ja tunnistaa.

Lievempi on aina vaikeampi huomata.

Masennuksen kentässä on kuitenkin paradoksi: Epidemiologisissa tutkimuksissa lievimmän häiriön, pitkäaikaisen masennuksen eli dystymian (krooninen masennus), prevalenssi (esiintyvyys) on ollut pienempi kuin depressio-diagnoosin. Tämä johtuu siitä, että dystymiaan vaaditaan oireiden 2 vuoden kesto, depressio-diagnoosiin 2 v i i k o n.

Normaalilääkärissä ei edes määritellä mitään depressio-asteita, kun määrätään vain SSRI-resepti.

Masennusasteen määrittely on erikoislääkärin homma, siksi yleislääkäri ei ryhdy siihen.

Käsittääkseni on niin, että diagnooseina lievä, keski-vaikea ja vaikea masennus tarkoittavat kaikki vakava-asteista ja hoitoa vaativaa masennustilaa. Eli lieväkään masennus ei ole mikä tahansa normaali ja ohimenevä alakulo, vaan se on vakavan ja hoitoa vaativan masennustilan lievin muoto. Niinpä yleislääkäri diagnosoi F32 (masennustila/depressio), ja ryhtyy hoitamaan sillä diagnoosilla. Jos masennustila ei osoita paranemisen merkkejä, vaan kenties jopa pahenee, yleislääkärin pitää lähettää potilas erikoissairaanhoitoon, ja siellä sitten diagnosoidaan täsmällisemmin.

Mutta siis: F32 on lievässäkin muodossaan oikea masennustila, ja oireilee sen verran vakavasti, että panee potilaan hakeutumaan lääkäriin.
Yleislääkäri ei tee virhettä siinä, että hän kyseisen diagnoosin todettuaan aloittaa välittömästi lääkehoidon. Sen sijaan virheitä tapahtuu siinä, että liian usein tarjotaan vain lääkeresepti ilman minkäänlaista psykoterapeuttista tukea. Jos lääkäri hoitaisi hyvin ja huolella, hän juoksuttaisi potilasta vastaanotollaan kerran viikossa, ja sillä välillä olisi mahdollista soittaa vaikka hoitajalle, jos tulee 'hätä'. Tai soitettaisiin potilaalle kotiin ja kyseltäisiin kuulumisia. Tai lääkäri ohjaisi potilaan suoraan esimerkiksi depressiohoitajan vastaanotolle, ja siellä käyntejä jatkettaisiin kunnes F32 ei enää olisi diagnosoitavissa, vaan sairaus olisi voiton puolella.

Mirri,

Mitä hyötyä tai tarjottavaa depressiohoitajilla sinun mielestäsi on - tarkoitan siis jotakin konkreettista hyötyä tai tarjottavaa?

Mirri kirjoitti:Masennusasteen määrittely on erikoislääkärin homma, siksi yleislääkäri ei ryhdy siihen.

Ainakin minulle nuori terveyskeskuslääkäri teetti testin, laski pisteet ja määritteli masennukseni keskivaikeaksi.
Lääkkeet määräsi sitten oireiden ja masennusasteen mukaan.

Trisse kirjoitti:Sinusta A-klinikalla käynti on hyödyllistä mutta depressiohoitajilla käynti hyödytöntä? Usein hoitohenkilökunnalla A-klinikalla ei ole yhtään korkeampi ammattitaito/koulutus kuin noilla hoitajillakaan.

Minulla ei ole kokemusta A-klinikoista, enkä ole sanonut, että pitäisi A-klinikalla käymistä hyödyllisenä. Ihmettelin vain, mitä muuta siellä voisi tehdä kuin puhua.

Depressiohoitaja voi esimerkiksi soitella kotiin ja kysellä masennuspotilaan vointia, lääkityksen aloittamisen sujumista, tai jos F32-potilas ei ole motivoitunut käymään terveyskeskuksessa eikä tahdo ravata lääkärin luona, hoitaja voi myös tehdä kotikäyntejä. Hoitaja voi auttaa potilasta sitoutumaan depression hoitoon niin, ettei sairaus pääsisi pahentumaan hoitamattomuuden vuoksi. Ja vielä: kokenut depressiohoitaja voi olla yleislääkäriä pätevämpi asiantuntija arvioimaan masennusasteen ja näkemään milloin tarvitaan lähete erikoissairaanhoitoon - ja tarvitaanko kiireellisenä vai vähemmän kiireellisenä.

Psykoterapeuttinen tuki ei aina vaadi korkeasti koulutettua työntekijää, vaan tiivistä ja kannattelevaa - supportiivista - yhteyttä potilaaseen; näin etenkin kun hoidetaan perusterveydenhuollossa ja yritetään saada depressio nujerrettua heti alkuunsa.

Depressiohoitaja on yksi nimike, mutta nykyisin taitaa terveyskeskuksissa psykiatrinen sairaanhoitaja olla aika yleinen nimike.

(- -)
Tietämättömyys historiasta mahdollistaa myös suuren depressio-huijauksen eli masennuksen esittämisen kansantautina, jonka takana nyky-psykiatria on. Vaikka depression käypä suositus (2010: 5) ilmoittaa kliinisesti merkittävän masennustilan vuosiprevalenssiksi noin 5 %, Masennus-kirjassa (2011) esitetään kaikkien masennustilojen piste-prevalenssiksi n. 5 – 6 % (s. 14 – 15) ja kliinisesti merkittävien masennustilojen piste-prevalenssiksi n. 5 % (s. 33 – 34). ”Yhtälö” ei voi pitää paikkaansa, sillä noilla tiedoilla depression prevalenssi kohoaisi nopeasti pilviin. Toisaalta Lönnqvist (2005) kirjoittaa, että [1996] (- -) nuorten aikuisten ikäryhmässä [20 – 24] vakavan masennustilan yleisyys [vuoden prevalenssi] oli jo 9 %, naisilla 11 % ja miehillä 8 %. Masennusjakson [MDE] keskimääräinen kesto oli odotettua lyhyempi, vain neljä viikkoa.[!] – Voidaan kysyä, mikä vakava masennustila tuo tuollainen on, jos kerran erikoissairaanhoidon aikuisaineistojen mukaan vakavan masennusjakson kesto on keskimäärin noin puoli vuotta. (Minimi-kriteeri on 2 ! viikkoa.) – Tämän mukaan (vakavan) masennuksen keston jakauma olisi vahvasti vino ”oikealle” ja vaikeus-asteen jakauma vahvasti painottunut lievään suuntaan. Tätä kansansairauden advokaatit, Lönnqvist muiden mukana, ei(vät) halua mainostaa. [PP]

Dg lievä masennus ei ole "vakava".

Mirri kirjoitti:... Psykoterapeuttinen tuki ei aina vaadi korkeasti koulutettua työntekijää, vaan tiivistä ja kannattelevaa - supportiivista - yhteyttä potilaaseen; näin etenkin kun hoidetaan perusterveydenhuollossa ja yritetään saada depressio nujerrettua heti alkuunsa.

Johtuen siitä, etten ole vielä tähän mennessä tavannut ainoatakaan hoitajaa josta olisin kokenut jotakin hyötyä depression(i) hoidossa olevan, en usko tai luota (pikakoulutettujen) depressiohoitajien kykyyn hoitaa, antaa tukea tai diagnosoida depressioita.
En tosiaankaan kaipaa ketään lässyttämään supportiivisuudesta ja kannattelemisesta tai kyselemään lääkehoidon sujumisesta - etenkään silloin kun kyselijä ei millään tavalla kykene asiassa auttamaan.

Trisse kirjoitti:K: Määrätä lääkkeitä, tutustuttaa muihin ihmisiin, harrastaa yhdessä jne

Ei hoitaja voi "määrätä lääkkeitä".
Tarkkaan ottaen, ei lääkärikään voi lääkkeitä määrätä. "Lääkemääräys" on lääkärin kirjoittama "valtakirja" apteekille luovuttaa potilaan käyttöön jokin tietty lääke, ei potilaan käskemistä ottamaan lääkettä.
Miten hoitaja voisi tutustuttaa potilasta muihin ihmisiin? Eihän hänellä ole lupaa edes paljastaa kuka potilas on. Enkä ymmärrä sitäkään, miten hoitaja voisi harrastaa jotakin yhdessä potilaan kanssa - eihän terveydenhuolto mikään työväenopiston sivukonttori ole.

Trisse kirjoitti:Kyllä A-klinikoilla on kahvilatoimintaa, korva-akupunktiota ja uimahallissa käymistä (tai ainakin oli kymmenisen vuotta sitten). Samoin kuntoutusjuttuja jossa siellä ollaan yöt ja harrastellaan päivisin.

Kuten sanoin, minulla ei ole kokemusta A-klinikoista, eikä minulla niin ollen ole tietoa tai käsitystä korva-akupunktion tai uimahallikäyntien hyödyllisyydestä tai tehokkuudesta päihdeongelmien hoidossa.
Onko sinulle Tristan ollut noista jotakin hyötyä?

Tuolla (a-klinikalla) olisi ollut jotakin sosiaaliohjaajan järjestämää piirtämisjuttua eli ns. taideterapiaa. Mutta yksityisvastaanotolla piti tosiaan puhua, jos ei puhunut, niin se oli merkki siitä, että istunto on ohi. Vihoviimeinen paikka sos.foobikoille, käynnit olivat aikamoisia xanor-syöppöjä.

Ei kuulosta kovin terapeuttiselta tuo, että tapaamisen katsotaan päättyneen, jos potilas ei puhu. Minun hoitosuhteeni vuosien varrella olisivat keskeytyneet heti alkuunsa siihen, että olen ollut erittäin huono puhumaan - saati 'avautumaan'.

Ai oikeesti? Inhoan kaikkia tuollaisia 'potilaiden' ryhmäjuttuja. Mielestäni olisi ollut taas vain rauhoittavien tuhlausta... että piirretään jotain ja esitellään kuvat muulle ryhmälle, nou tänks.

Onko tuo taideterapia ryhmämuotoista?