Surullinenkin voi nauraa, tietää itsemurhan tehneen äiti
OUTI PYHÄRANTA / HS
Vuoden kuluttua helpottaa, sanoivat Arja Sihvolan ystävät, kun hänen tyttärensä oli tehnyt itsemurhan. Ei helpottanut – mutta nyt Sihvola tietää, että surun keskelläkin voi nauttia hyvästä ruuasta, kauniista musiikista ja kävelyistä luonnossa.
Arja Sihvola muistaa vasta ostetut punaiset shortsit ja puhelun äidilleen.
Tästä taitaa tulla ensimmäinen kesä kahteen vuoteen, kun huomaan, minkälainen sää ulkona on, hän sanoi puhelimessa. Oli kesäkuun ensimmäinen viikko, ja aurinko lämmitti jo.
Tasan kaksi vuotta aikaisemmin Sihvolan rakas kumppani oli kuollut yllättäen vain viisikymmentävuotiaana. Äkillinen aivoverenvuoto. Lääkärin mukaan kaikki oli tapahtunut muutamassa minuutissa.
Suru heitti Sihvolan pimeään kellariin. Raastoi niin, että oli huudettava keuhkot tyhjäksi metsässä.
Kunnes kaksi vuotta kuoleman jälkeen Sihvolasta tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että hän jaksoi taas tuntea kesän.
Sinä lauantaina Arja Sihvola osti punaiset shortsit. Sunnuntaina hänen tyttärensä teki itsemurhan.
Jos helvetti on olemassa, minä olen siellä nyt. Niin Sihvola kirjoitti päiväkirjaansa kesäkuussa 1994.
Nuori mies oli koputtanut Sihvolan kotiovelle. Hän oli tyttären ystävä. Kuulemma mitään ei ollut enää tehtävissä, ja ambulanssi oli jo paikalla.
Sihvola muistaa, kuinka hän käveli korttelin matkan tyttärensä yksiölle. Se tuntui kestävän iäisyyden.
"Ajattelin, että tästä alkaa elämäni hurjin aika."
Asunnossa odottanut lääkäri halusi tietää, onko Sihvola tytön äiti.
Oli hän.
Parikymppinen tytär makasi lattialla. Hento vartalo oli jo viileä. Sihvola kävi makuulle tyttärensä viereen.
Sen kesän säästä hän ei muista mitään.
Elämä on kironnut minut, Arja Sihvola ajatteli.
Niin ajattelivat monet Sihvolan tuttavatkin. Eräs sanoi, että se, mitä Sihvola oli kokenut, oli kohtuutonta.
"Tartuin siihen. Surussani aloin asetella päähäni draamakuningattaren kruunua, koska minulle oli tapahtunut kaikkein kauhein. Olin hetkessä taas sinkoutunut ehjien maailmasta rikkoutuneiden maailmaan. Siellä olin vieras muille, joiden elämä jatkui ennallaan."
Tyttärensä kuolemaa seuranneina kuukausina Sihvola koki olevansa kuin musta korppi. Kun hän saapui paikalle, puhe hiljeni, eikä sanomista enää löytynyt. Kadulla joku vaihtoi puolta, kun tunnisti Sihvolan.
Vaikka ystävät ja perhe pysyivät Sihvolan rinnalla, hän tunsi olevansa surussaan yksin.
Surua pahensi syyllisyys. Sihvola kaiveli muististaan sanoja ja tekoja: Olinko toiminut äitinä väärin? Enkö ollut riittävän selvästi tuominnut vääräksi itsemurhan tekemistä?
"Vuoden kuluttua tuska hellittää." Niin ystävät lohduttivat Sihvolaa. Silloin ensimmäinen joulu, pääsiäinen ja juhannus ilman tytärtä olisivat takana ja surutyön ensimmäiset vaiheet olisi käyty läpi.
Sihvolasta koko ajatus surutyön tekemisestä tuntui mahdottomalta. Hyvä, että hän jaksoi syödä. Ei hänellä ollut voimia ryhtyä oppikirjamaiseen, asioita käsittelevään surutyöhön.
"Päätin, että otan surun tuomat tunteet vastaan sellaisina kuin ne tulevat. Ei surevien tarvitse puskea läpi surun eri vaiheiden ja yrittää muokata suruaan joksikin. Suru muokkaa meitä. Se muovaa surevan sellaiseksi, että hän pystyy elämään muuttuneessa tilanteessa."
Ja suruhan muovasi. Se möyhensi Sihvolan sisuksia ja kuori ihon vereslihalle niin, että jokainen tuulen henkäys tuntui menevän suoraan ytimiin.
Mutta kun vuosi oli kulunut, suru ei ollut helpottanut. Sihvola oli aloittanut uudessa vaativassa työssä, koska mikään haaste ei enää tuntunut pelottavalta. Vapaa-aikanaan hän tapasi rakkaita ystäviä. Silti suru oli edelleen raastavaa tuskasurua.
Eräänä kesäiltana Sihvola sulki ikkunaverhot. Hän alkoi rakentaa kotiinsa samanlaista tilannetta, jossa tytär oli kuollut.
"Halusin päästä mahdollisimman lähelle tyttäreni kokemusta, ymmärtää häntä. Ja ehkä korjata sen luonnottomuuden, että lapsi oli kuollut ennen vanhempaansa."
Yhtäkkiä Sihvola havahtui: yksikin virheliike saattaisi olla kohtalokas, ja kuolemasta tulisi totta.
Hän puhkesi itkuun.
"Vaikka tyttäreni oli valinnut kuoleman, minä valitsinkin elämän. Näin meidän kohtalomme irtaantuivat. Ymmärsin, että minun piti sallia itselleni elämän jatkuminen."
Tästä alkoi Sihvolan toipuminen.
Suru ei katoa, mutta sen kanssa voi oppia elämään – onnellisestikin. Tämän oivalluksen Sihvola halusi jakaa muiden kanssa. Vuonna 1997, kolme vuotta tyttärensä kuoleman jälkeen, hän liittyi vastaperustettuun Surunauha-yhdistykseen. Pari kertaa kuukaudessa Sihvola veti vertaistukiryhmää itsemurhan tehneiden läheisille.
Tapaamisissa hän kohtasi kolmen pikkulapsen äidin, jonka puoliso oli tehnyt itsemurhan. Nuoren naisen, jonka mies oli hypännyt työmatkalla hotellin ikkunasta. Isän, jonka kaksi lasta oli tehnyt itsemurhan peräkkäisinä vuosina.
"Kysymys siitä, miksi minulle tapahtui näin, vaihtui kysymykseen siitä, miksi näin ei tapahtuisi myös minulle, kun se tapahtuu monelle muullekin. Juuri minulla ei ole syytä katkeroitua."
Nykyään Sihvola ei enää vedä ryhmiä, mutta surusta hän puhuu edelleen. Pari viikkoa sitten häneltä ilmestyi romaani Jälkeen Kasperin. Se kertoo itsemurhan tehneen pojan äidin tarinan.
Tarina on fiktiivinen, mutta Sihvola on käynyt läpi samat tunteet kuin kertomuksen äiti.
"Kun menettää rakkaan ihmisen, kokee helposti, että pitämällä kiinni surusta pitää kiinni myös tästä ihmisestä. Silloin juuttuu helposti suruun, eikä anna itselleen lupaa nauttia tai tuntea onnea."
Sihvola muistaa edelleen sen hetken, kun hän nauroi ensimmäisen kerran tyttärensä kuoleman jälkeen. Nauru sattui suupielissä. Se tuntui tyttären pettämiseltä.
Jälkikäteen hän on toivonut, että olisi osannut arvostaa pieniä onnenvälähdyksiä surun keskellä sen sijaan, että olisi odottanut surun katoavan kokonaan.
"Ihmisessä voi olla monta tunnetta yhtä aikaa. Hän voi tuntea surua ja nauttia silti kauniista musiikista, hyvästä ruuasta tai pitkistä kävelyistä luonnossa. Se pitää sallia itselleen, jotta jaksaa jatkaa elämää."
Juuri tässä läheisillä on tärkeä rooli, Sihvola sanoo. Sureva ei odota, että hänet pelastetaan surulta. Riittää, kun laskee käden olalle ja kertoo olevansa sanaton.
"Pahinta on olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Surevalle kannattaa tarjota apuaan. Mennä kotiin laittamaan ruokaa, pyykätä ja tehdä surevan kanssa asioita, joista hän pitää."
Vähitellen Sihvolakin alkoi tanssia afrikkalaisten rumpujen tahdissa, kulkea luonnossa ja matkustaa ulkomailla. Tehdä niitä asioita, joita hän oli rakastanut jo ennen kumppaninsa ja tyttärensä kuolemaa.
Sitten koitti se pysäyttävä hetki. Sihvola huomasi, ettei enää muista kuolleiden rakkaidensa kasvoja. Ne piti katsoa kuvasta.
Mieleen nousi haikeus.
Sihvola ajattelee kuitenkin, ettei mikään säily muuttumattomana, ei edes suhde kuolleeseen läheiseen.
"Suru on osa elämää. Se muuttuu niin kuin elämä itsekin. Se itkettää, ravisuttaa, suututtaa, tuo muistoja ja haikeutta. Se ei katoa, mutta muuttuu kestettäväksi."
Nykyään Sihvolan suru ei ole enää kipua tai edes tuskaista kaipausta.
"Se on kuin olemassaoloni taustalla hiljaa helisevä huilu. Suru on osa minua kuten harmaat silmäni."
Toisinaan suru nousee kuitenkin pintaan. Kuten toissakesänä, kun Sihvolan ystävättären tytär meni naimisiin. Silloin Sihvola mietti haikeana, mistä kaikesta hänen tyttärensä jäi paitsi.
Tai eräänä sateisena päivänä, kun Sihvola näki raitiovaunun ikkunasta tytärtään muistuttavan naisen. Hän olisi halunnut seurata tätä ja leikkiä edes hetken kulkevansa tyttärensä perässä.
"Tällaisina hetkinä käännyn surua kohti ja sanon: tervetuloa. Surun kohtaaminen ei tarkoita, että sitä on ajateltava koko ajan. On vain oltava valmiudessa, kun se tulee."
Enää Sihvola ei pelkää surua, ei omaansa eikä muiden.
Jokin aika sitten tuttava pyysi häntä vierailemaan pitkästä aikaa vertaistukiryhmässä.
"Tuttavani sanoi, että heidän täytyy nähdä, että joku on selvinnyt tästä elossa ja nauraakin ihan oikeasti. Ja niinhän minä nauran."
