Psykopatologia.munfoorumi.com

Luin Anu Silfverbergin kolumnin http://www.menaiset.fi/artikkeli/ajanko ... syttajille "Helvetissä on erityinen paikka lässyttäjille". Olen samaa mieltä hänen kanssaan lässyttämisestä. Olen aina inhonnut sitä että minulle lässytetään, minusta se tuntuu siltä, kuin lässyttäjä pitäisi toista tyhmänä.

– Kympin tyttö on yleinen haukkumanimi naiselle, jolla on sekä älliä, uteliaisuutta että kunnianhimoa, Anu Silfverberg kirjoittaa kolumnissaan.

Luulen että kyse voi olla kateudesta. Tosin miksi lahjakkaita miehiä ei nimitellä samalla tavalla?

”Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan”, Madeleine Albrightin kerrotaan sanoneen."

"Mutta yhtä varmaa on se, että helvetissä on myös valtava arkistohalli täynnä naisten kirjoittamia kolumneja, blogeja ja pääkirjoituksia, joissa lässytetään, että naisten pitäisi vaatia itseltään vähemmän ja ”hemmotella itseään”. Niiden tekstien kirjoittajat joutuvat sinne vielä lausumaan latteuksia ääneen, aikojen loppuun asti."

Niin juuri ja etenkin naistenlehdet ovat täynnä tuollaisia latteuksia. Miksi muuten oletetaan, että naistenlehden lukija kuuluisi niihin jotka vaativat itseltään liikaa? Lukijahan voi olla myös patalaiska, ei kai kovin vaativat ihmiset edes jaksa lukea latteita kirjoituksia?
Miksei myös epäonnistujaa voisi kannustaa vaikka parempaan suoritukseen seuraavalla kerralla, sen sijaan että lässytetään kuinka hän on jo "riittävän hyvä." Jos itse epäonnistuisin,tai olisin vaan huono jossain tehtävässä, toivoisin saavani rehellistä palautetta enkä lässytystä. Lässytys tuntuisi siltä, että minua pidettäisiin epäonnistujan lisäksi myös arvostelukyvyttömänä.

b

"Mutta yhtä varmaa on se, että helvetissä on myös valtava arkistohalli täynnä naisten kirjoittamia kolumneja, blogeja ja pääkirjoituksia, joissa lässytetään, että naisten pitäisi vaatia itseltään vähemmän ja ”hemmotella itseään”. Niiden tekstien kirjoittajat joutuvat sinne vielä lausumaan latteuksia ääneen, aikojen loppuun asti. Sisällön toki tietää jokainen ulkoa lukemattakin. Näin se menee:

Epäonnistuminen on hienoa! (Ok. Miksi?)

Töissä riittää vähempi, kukaan ei kuolinvuoteella muistele tehtyjä töitä! (Eikö kukaan? Eikö varmasti?)

Kympin tyttöjen pitäisi rentoutua, ei kaikkea tarvitse osata! (Onko siitä jotain haittaa?)

Keskinkertainen äitiys riittää! (Millä perusteella?)

Olet ansainnut vaahtokylpyjä, samppanjaa ja suklaata! (No tuota, kiitos.)"

Nuoren lapsettoman naisen näkökulmasta tällainen teksti on varmasti vaivaannuttavaa.

Mutta kun elää ruuhkavuosia: tekee töissä parhaansa, kotona on jatkuvasti kotityötä tekemättä, kun huoltaa ja kasvattaa lapsia niin hyvin kuin pystyy ja koko ajan törmää omaan rajallisuuteensa, juoksee vanhempainillat ja koulun myyjäiset, yrittää löytää puolisolle aikaa ja energiaa, yrittää pitää yllä ystävyyssuhteita, ehkä harrastaa...

Kun illalla väsyneenä lysähtää sohvalle ja ottaa esiin naistenlehden, jolta kaipaa lähinnä rentoutusta ja viihdettä,
tuollaiset iskulauseet eivät tunnu ollenkaan vaivaannuttavilta. Niitä on ihanaa lukea. Ne ovat naisen elämästä. Joskus jokin iskulause saattaa muuttaa jotain."Kympin tyttö" saattaa olla vielä keskivertonaista kunnianhimoisempi täydellisyydentavoittelija.

Olin kympin tyttö, mutta kukaan ei koskaan haukkunut minua kympin tytöksi. Koskaan kukaan ei sanont kympin tytöksi eikä minusta koskaan tuntunut siltä, että olisin ollut kympin tyttö.

Sanoille kympin tyttö on tullut negatiivinen sävy vasta myöhemmin. Sitä ennen kympin tyttö käännettiin ilmaisuksi, joka tarkoittaa jotain Bo Derek-tyyppistä valokuvamallia.

Minun ystäväni ovat lässyttäneet minulle niin kauan kuin muistan. Ovat myös pessimistisiä, jos olen jotakin yrittänyt, ja kriittisiä. Minulta ei odoteta mitään.

Koulusta muistan, että sosiaalisilta taidoilta hyvään kympin tyttöön suhtauduttiin hyvin arkipäiväisesti.
Kympit kokeista kuuluivat asiaan. Ei niitä kummemmin muut ajatelleet. Arvostettiin korkeintaan. Ja oltiin kiinnostuneita, jos tuli kokeesta vaan ysi.

Edellytyksenä arvostukselle oli että kympin tyttö ei itse korostanut hyviä numeroitaan,
tai hokenut ennen koetta, että "mäenosaamitään, mäenosaamitään", koska kaikki tiesivät, että osaa kumminkin.
Nipotus ylipäätään ärsytti meitä keskivertotallaajia. Helposti kiusattiin tyyppejä, jotka keskittyivät pelkästään kouluun ja arvosanoihin.

Vaikeampaa "kympin tytöllä" on olla hyväksytty kuin meillä keskivertotallajilla. Ei ihme, jos ilmaukselle tulee helposti kielteinen sävy.

v

Rane kirjoitti:Minun ystäväni ovat lässyttäneet minulle niin kauan kuin muistan. Ovat myös pessimistisiä, jos olen jotakin yrittänyt, ja kriittisiä. Minulta ei odoteta mitään.

Se, että joku on pessimistinen "lässytyksen" yhteydessä on kyllä aika suolesta, koska juuri siinä aliarvioidaan toisen potentiaali. Tässä mielessä siis lässytyksen ikävyyden ymmärrän täysin.

"Taa taa tasapää..."

On niin tavallista olla kympin tyttö, että ilmaisu on memettänyt positiivisen latauksensa, joka sillä on kenties joskus ollutkin. Kympin tyttöjä on paljon; meidänkin luokalla oli lähes puolet. Kukaan ei puhunut kympin pojista mitään, koska heitä oli vähemmän, mutta kaikki ihailivat heidän suuremmoista älykkyyttään.

Ei lähiökouluissa kympin tyttöjä ole välttämättä kuin yksi tai kaksi luokalla.
Ei edes sellaisilla asuinalueilla, jossa on paljon korkeasti koulutettujen ihmisten lapsia.

Veikkaan Hilppa, että kävit koulua, johon oli karsiutunut hyviä oppilaita...

Jos minulla olisi ollut kympin tyttö, olisin tunkenut hänet keinolla millä hyvänsä kouluun,
jossa muutkin menestyvät hyvin, jotta hän olisi saanut olla tavallinen.
"Ysin tytön" on helppo olla tavallinen tavallisessa lähiökoulussa.

Minä pidän siitä, että minulle lässytetään. Tulee suojaisa olo. Mutta alisuoriutuja olen ollut aina.
Itse lässytän vain kissalleni ja ehkä muille eläimille. En itse koskaan ole ollut hyvä oppilas.
En voi tietää miltä tuntuu, kun kutsutaan kympin tytöksi, joten olen jäävi.

Oletko tavannut aikuisia, joille on jokellettu ja jotka siitä syystä eivät ole oppineet "normaaleja äänenpainoja ja muita merkityksiä"?

http://www.vaukirja.fi/Lapset-ja-lukemi ... rett-mate/

"Lepertelystä ja vauvalle juttelemisesta:

• On tutkittu juttu, että lapsi seuraa lepertelyä ja hänelle itselleen suunnattua puhumista suuremmalla kiinnostuksella ja tarkkaavaisemmin kuin ”aikuispuhetta” eli aikuismaista juttelua.

• Tutkimukset todistavat, että vauvakielellä puhuminen ja lepertely auttavat lasta omaksumaan kieltä nopeammin ja tehokkaammin.

• Pikkulapset oppivat sanoja noin 25 % nopeammin, kun heidän kanssaan juteltiin vauvakielellä ja lepertelemällä. (Erik D. Thiessen, PhD, Carnegie Mellon University)

• Lapselle suunnattu puhetapa ja –kieli on tyypillisesti lyhyttä, lauseet ovat helppoja, ja ne lausutaan korkealla, laulavalla äänellä. Lauseen jokainen sana äännetään selkeästi, ja varsinkin vokaalit äännetään huolellisesti. (Thiessen, PhD, Carnegie Mellon University)

• Lapsen huomion ja valppauden herättävät lepertely ja liioitellut, laajat liikeradat. (Thiessen, PhD, Carnegie Mellon University)

• Vauvat kyllä ottavat selkoa asioista ja hahmottavat lauseita ja kieltä, mutta jos haluat tehdä kommunikoinnin helpommaksi, käytä lapselle sopivaa ja häntä kiinnostavaa kieltä. (Thiessen, PhD, Carnegie Mellon University)

• Viiden viikon ikäisten vauvojen on huomattu tutkimuksissa reagoivan eloisaan ja lepertelevään puhetapaan alkamalla lutkuttaa ja mussuttaa huulillaan kiihkeämmin. He innostuvat äitiensä lepertelystä selvästi enemmän kuin monotonisesta puhetavasta. (Lise Eliot, PhD, What’s Going on in There? How the Brain and Mind Develop in the Firts Five Years of Life, 1999, s. 248.)

• Tutkimuksen mukaan vauvat tunnistivat tiettyjä sanoja nonsense-lauseista nopeammin ja tehokkaammin, kun ne leperreltiin vauvakielellä.

• Tiedämme, että vauvalle lepertely todella auttaa häntä hahmottamaan puheen virrasta yksittäisiä sanoja. Vanhemmat voivat huoletta iloisesti leperrellä ja lirkutella lastensa kanssa, sillä vauvat rakastavat vauvapuhetta, ja se auttaa heitä oppimaan kieltä. (Michnick Golinkoff, University of Delaware, How Babies Talk and Einstein Never Used Flash Cards” –kirjan kirjoittaja.)

• Vauvat innostuvat juttelemisesta ja lukemisesta ja oppivat kieltä parhaiten, kun vanhemmat puhuvat heille ilmeikkäästi ja katselevat heitä jutellessaan. Mitä enemmän lapselle jutellaan alle 2-vuotiaana, sen rikkaammaksi hänen sanavarastonsa kasvaa, ja myönteinen vaikutus heijastuu lapsen myöhempään kehitykseen, koulu- ja opiskeluikään. (C.J. Blakemore & B.W. Ramirez, Baby Read Aloud Basics, 2006, s. 30. )

• Pienellekin lapselle pitää jutella siten kuin hän ymmärtäisi jokaisen sanan. Ensimmäisinä kuukausina lapsi ei ymmärrä kaikkea, mutta hän osaa tulkita puheen sävyjä ja oppii vähitellen tunnistamaan äänteitä ja sanoja. Lapsen kielelliset löytöretket alkavat heti syntymän jälkeen. (William Staso, PhD, Neural Foundations: What Stimulation Your Baby Needs to Become Smart.)"

Helmenkalastaja kirjoitti:Oletko tavannut aikuisia, joille on jokellettu ja jotka siitä syystä eivät ole oppineet "normaaleja äänenpainoja ja muita merkityksiä"?

En, mutta olen tavannut aikuisen, jolle hänen äitinsä jokelsi vielä yli nelikymppisenä.

Olen aina ihmetellyt aikuisia, jotka puhuvat pienten lasten kanssa kuin puhuisivat toisen aikuisen kanssa. Minusta tämä on äärettömän vaikeaa, en kykene samaan, mutta Helmenkalastajan viesti toikin hyvää tukea.
Eläimille puhun yleensä vain ja ainoastaan lässyttämällä, vielä korostetusti lässyttämällä.

Niin minäkin.

"YT"-johtaja lässytti meille.