Tuomas Aivelo | 22.1.2015 klo 10:00
Epigenetiikka on uusi huono vanhemmuus
Tiede etenee, mutta vika on aina vanhemmissa.
Mikä yhdistää seuraavia ruokia ja juomia? Punaviini, konjakki, sinihomejuusto, tartarpihvi, graavattu Itämeren lohi, paistetut silakat, haukipullat, inkivääri ja korvasienet. Ne ovat ruokia, joita säännöllisesti käytän ja joista minun olisi vaikea luopua. Onneksi minun ei tarvitse niistä luopua, koska olen mies, enkä voi tulla raskaaksi.
Naiset ovat tunnetusti kaiken pahan alku ja juuri. Äitejä ja huonoa vanhemmuutta on vuosien aikoina syytetty monista asioista, joiden tiedämme nykyään olevan soopaa: Viime vuosisadan puolivaiheilla yleistyi ajatus siitä, että äidin tunnekylmyys johtaa lapsen autismiin. Crackin käytön yleistyminen nosti paniikin crack-vauvojen syntymisestä, mutta näitä uhkia liioteltiin huomattavasti – crack ei ole sikiölle vaarallisempaa kuin tupakka tai alkoholi.
Naisten ohjeistaminen on niin helppoa, koska olemme jokainen viettäneet ensimmäiset yhdeksän kuukauttamme äitimme armoilla kohdussa. Sikiöllä kun on vain vähän kykyä valikoida mitä se verenkierrossa saa. Ruoka on pitkään ollut tyypillisin ohjeistuksen kohde, niin määrän kuin laadunkin suhteen. Edellämainituissa ruoka-aineissa sikiöön voi päätyä taudinaiheuttajia tai myrkkyjä, mutta muunlaistakin ohjausta on. Esimerkiksi äidin lihavuus aiheuttaa suoria ja epäsuoria ongelmia sikiölle.
Syyllistäjillä on nyt uusi ase: epigenetiikka. Raskausajan tapahtumat jättävät jälkensä lapsen loppuelämään epigeneettisen säätelyn kautta. Nälkä, lihavuus, stressi, pelko, liiallinen tai liian vähäinen liikunta - kaikista jälki jää. Kaikki voimme varmasti syyttä äitiämme jostain virheestä, jonka hän raskauden aikana teki.
Kesällä Sarah Richardson ja kumppanit kirjoittivat Natureen mielipidekirjoituksen. Heidän sanomansa oli yksinkertainen: naisia ei saa syyllistää. Heidän mielestään monesti epigenetiikan uutisointi vain lisää äitien stressiä, vaikka kyse on hyvin pienistä vaikutuksista ja epäluotettavista alustavista tuloksista. Lisäksi tasa-arvo on tässäkin asiassa vielä kaukana. Yhä enemmän epigenetiikka alkaa kuitenkin osoittaa syyttävää sormea isiäkin kohtaan. Miehen stressi nimittäin aiheuttaa muutoksia siittiöiden epigenomissa! Parempi siis lisääntyä huolettomana.
Yleinen varoituksen sana epigenetiikasta lienee paikallaan: tutkimus on vasta alkutekijöissään ja perustuu lähinnä tutkimukseen hiirillä ja rotilla. Monet laajat epidemiologiset tutkimukset ovat tuottaneet ristiriitaisia tuloksia. Vielä emme ole niin pitkällä, että tuloksista voisi oikeasti johtaa ohjeita tuleville äideille tai isille.
Johanna Ahola-Launonen nostaakin esiin olennaisen kysymyksen: miksi sikiöstä ollaan niin huolissaan, mutta huoli katoaa – tai ainakin merkittävästi vähenee – kun kyseessä on lapsi? Miksi äidin ruokavaliota ollaan valmiita säätelemään tiukasti, mutta lastenruokateollisuus saa tuottaa kohdusta selvinneille epäterveellisiä ruokia? Onko tässä kaikessa takana huoli ihmisten terveydestä vai halu kontrolloida naisia?
Oma suosikkini monista epigenetiikkaa popularisoivista artikkeleista on Virve Pohjanpalo juttu viime vuonna Yliopisto-lehdessä: selkeä ja avaa mitä epigenetiikka oikeasti tarkoittaa.
Avainsanat
geenien ilmentyminen , kehitysbiologia , politiikka
http://www.tiede.fi/artikkeli/blogit/ka ... ents_start