SADE kirjoitti:Itse olen kehoittanut läheisiäni (jotka mahdollisesti tulisin joskus perimään) käyttämään mielellään kaikki rahansa ja nauttimaan elämästään, koska tottahan raha antaa paljon kaikenlaisia mahdollisuuksia toteuttaa erilaisia asioita elämässä (tiedän, tiedän..."ei raha onnea tuo", mutta kyllä se vaan osaltaan tuo). Minä ja sisareni olemme kaikki samalla linjalla. Emme halua periä mitään.
Suomessa periminen ei useimmiten ole haluamisesta kiinni, eikä kaikki perittävä ole rahaa. Se voi olla vaikkapa vainajan omistama koti irtaimistoineen.
Toki perinnöstä voi kieltäytyä, tai sen voi lahjoittaa pois, mutta molemmat toimet vaativat perinnön saajalta lujaa tahtoa ja toimeliaisuutta; ihan noin vain rintaperillinen ei pääse perintönsä oikeuksista ja velvollisuuksista eroon.
Sitä paitsi vainajan tahto on erittäin tärkeä asia; entä jos hän nimenomaan tahtoo lastensa - ja lastensa lasten - perivän hänet. Onko oikein vähätellä perintöä, joka ikään kuin kulkee suvussa, ja on tarkoitettu paitsi perinnön jättäjän omille lapsille myös heidän lapsilleen?
Menneinä vuosikymmeninä Suomessa moni köyhempikin sinnitteli kaurapuurodieetin turvin itselleen omistuskodin - ajatuksena oli, että sehän jää jollekin perinnöksi:
vaikken mitään muuta pysty jättämään, niin onhan ainakin tämä; pieni ja vaatimaton yksiö köyhälistökaupunginosassa, mutta rahan arvoinen...
'Kaurapuurodieetti' on henkilökohtainen lapsuusmuisto, jonka voin hyvin kertoa. Äitini täti, tavallinen työläiskaupunginosassa asunut duunari, osti itselleen 60-luvulla pienen yksiön Helsingin Kalliosta. Hän oli saanut sen verran perintöä, että pankki myönsi hänelle asuntolainan. Niin tiukille hän kuitenkin joutui, että ilmeisesti kaurapuuro oli hänellä joitakin vuosia runsaassa käytössä. Minä lapsena kiinnitin asiaan huomiota ja ihmettelin miksi hän syö aina kaurapuuroa... Kiitos isotätini kaurapuurodieetin äitini sai aikanaan hankittua itselleen omistusasunnon - saamansa perinnön turvin.