Henkilökemiaa
Kaikki hyvin, vaikka hampaat irvessä? 01.10.2002
"Olen toiminut joka päivä voimavarojeni äärirajoilla. Pakotan itseni työpaikalle, pelkään ihmisiä, havaintoni hajautuvat, ajatukset karkaavat, muisti ei pidä. Olen tyhjä", kirjoittaa Hymy Kankaanpää kirjassaan Rakkauden kerjäläinen.
Mitä Hymylle kuuluu nyt, kolmivuotisen terapian jälkeen?
Hymy Kankaanpää asui ja työskenteli Vantaalla, Sotungin lukion uskonnon ja psykologian lehtorina noin 27 vuotta. Hän oli pidetty, äidillinen opettaja, joka piti työstään ja nuorista. Kotona hänellä oli mies ja kolme lasta.
Kroonisen depression oireet ajoivat kuitenkin Hymyn psykoanalyyttiseen terapiaan, jonka kolmivuotisesta matkasta hän on kirjoittanut kirjan nimeltä Rakkauden kerjäläinen (Tammi 2002). Teos on intensiivinen kuvaus terapian herättämistä tunteista, muistoista, toivosta ja pettymyksistä.
- Terapian ja siinä käsiteltyjen asioiden läpikäyminen on ollut minulle todella tärkeää. Voin sanoa sen kaikille, sanoo nykyään Alajärvellä eläkepäiviään viettävä Hymy.
- Kannatti lähteä sille matkalle, vaikka olin jo viisissäkymmenissä. En antaisi pois tuota kolmen vuoden aikaa, jolloin saatoin puhua kaikista asioistani luotettavalle ihmiselle. Ensimmäisen kerran avasin itseni kokonaan. Siinä ei ole mitään häpeämistä. Kun jalka on poikki, tarvitaan kipsiä. Kun mieli murtuu, on terapian aika.
NÄÄNTYNEIDEN VANHEMPIEN LAPSI
Hymy sanoo olleensa koko elämänsä ajan eräänlainen rakkauden kerjäläinen.
- Olin nääntyneiden vanhempien yhdestoista lapsi, ylimääräinen, jonka ei ehkä olisi pitänyt syntyäkään. Minulle ei kenelläkään tuntunut olevan aikaa.
Saadakseen vanhempiensa rakkautta Hymy kehitti itsestään pärjäävän ja kiltin tytön. Hän menestyi koulussa ja opinnoissa, teki merkittävän elämäntyön kutsumusammatissaan. Oppilaat pitivät hänestä ja menestyivät opinnoissaan.
- Vähitellen oma tilanteeni tuli ylivoimaiseksi, kun pojallani rupesi menemään huonosti, ja hän alkoholisoitui. Kävin psykiatrilla ja söin lääkkeitä. Ei lääkkeissä mitään pahaa ole, ajallaan ja oikein otettuina ne auttavat hyvin, mutta tarvitsin syvempää terapiasuhdetta.
- Kesti aikansa, ennen kuin hyväksyin sen, että olen avun tarpeessa. Martti Luther sanoo, että parantuminen alkaa siitä, kun sairas myöntää tautinsa. Tajusin, että olin ollut masentunut lapsesta asti.
- Kovasti yrittämällä pystyin tekemään työtäni, josta kyllä nautinkin: se ikään kuin kompensoi minulle kaiken muun, tyydyttämättömät tarpeeni, kyvyttömyyteni tuntea omia tunteitani.
Teos Rakkauden kerjäläinen kuvaa kauniisti, johdonmukaisesti ja kipeän rehellisesti terapian kulun. Vasta psykoanalyytikon edessä Hymy saattoi myöntää tarvitsevuutensa, loputtoman, kaikenhyväksyvän rakkauden kaipuunsa. Hän oli oppinut kokemaan syvää häpeää jo varhaislapsuudessa, kun isä ja äiti torjuivat hänet kerran toisensa jälkeen.
Sisarussarjan pienin ja heikoin, vanhempien "pahnanpohjimmainen", oli ollut pilkan, sysimisen ja haukkumisen kohde koko lapsuutensa ja nuoruutensa.
- Siitä jäi aikuisuuteen asti ulottuva taipumus etsiä rakkautta, haavoittua syvästi sen pienistäkin säröistä, ja yhtaikaa hakea ja torjua riippuvuutta. Jokainen hylkääminen oli kuolema, joka johti syvään masennukseen.
HYVÄKSYVÄT KASVOT: ÄIDIN, JUMALAN VAI TERAPEUTIN?
Sanotaan, että jos vastasyntynyt lapsi ei koe äitinsä kasvoista heijastuvaa hyväksyvää rakkautta, hän masentuu, haavoittuu ja jää syvän nälän valtaan. Tuo nälkä voi olla elämänmittainen.
- Ei meijän tytöistä mihinkään ole, oli äidilläni tapana todeta.
- Kuka pystyisi korvaamaan lapselle äidin ahdistuneet, masentuneet kasvot? kysyin puolestani minä ahdistuneena terapeutiltani, kertoo Hymy viitaten sekä äitinsä synnytyksenjälkeiseen masennukseen että omaan tilaansa keskimmäisen lapsensa synnyttyä.
"Äidin ankarat kasvot, kurttuiset kulmakarvat, vihasta ja moralisoinnista valkoisen ilmeen, joka hänellä aina oli... nuhteet, kyynisen pilkan, väheksynnän?" Kykeneekö terapia korvaamaan tämän kaiken? kyselee viisikymmentä täyttänyt nainen kirjassaan.
Jumalankin kasvot olivat uskonnonopettajalle itselleen aina ankarat. Hän opetti armahtavaa, rakastavaa Jumalaa, ja eli sisimmässään toisenlaisten kasvojen varjossa.
- Terapia on muuttanut Jumalan kasvoja inhimillisemmiksi, vaikka terapeutti ei ollutkaan uskovainen, Hymy toteaa nyt.
HAAVOJEN KANSSA OPPII ELÄMÄÄN
Tosin terapiassakin Hymy joutui tavallaan pettymään: oli hyväksyttävä se, ettei kaikenkestävää äidinrakkautta enää voikaan löytää mistään.
- Tajusin, että olennaista terapiassa onkin se, että se kasvattaa ihmisen toivoa ja auttaa hyväksymään itsensä ja elämän sellaisina kuin ne ovat.
- Sitä oppi, ettei ole täydellinen eikä tarvitsekaan olla. Oppi armahtamaan itseään ja muita, riittämään itselleen. Oppi, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja.
Hymy Kankaanpää, joka nuorena kärsi kovasta julkisuudenpelosta, on eläkkeelle jäätyään pitänyt kymmeniä puheita ja ollut mukana uuden kotipaikkansa seurakuntatyössä.
Terapia helpotti myös vanhoille kotiseuduille Etelä-Pohjanmaalle palaamista.
- Niin monta asiaa kehittyi terapiassa, elävä toivo kasvoi, alemmuudentunne laukesi. Kaikki ei muuttunut, haavat jäivät - mutta niiden kanssa oppi elämään.
- Olen kuin iloinen kyttyräselkä, sanoo Hymy.
- Osaan elää tällaisena kuin olen. Saan tarvita toisia, saan etsiä yhteyttä muihin. Minun ei tarvitse yksin hoitaa tätä rujoa vauvaa, sisäistä lastani.