Psykopatologia.munfoorumi.com

Miksi ei voisi?

Riippuu tietysti sairaudesta/häiriöisyydestä ja sen vaikeusasteesta. Jotkut voivat, jotkut eivät voi.

On ikävä ajatus ja ikään kuin lopullinen sinetti sanoa jollekin, että se on sitten peruuttamatonta kohdallasi. Mielestäni niin ei pitäisi tehdä eikä ajatellakaan, koska ei siten anneta ihmiselle mahdollisuutta parantumiseen eikä toivoa.

Näen, että vain jossain hyvin harvinaisissa tilanteissa on niin, että paranemisen mahdollisuutta ei juuri olisi. Ehkä jokin sellainen tilanne kuin norjalaisella Breivikillä on, että on tehnyt niin peruuttamattomia tekoja, joiden käsittelyyn psyyke ei ehkä tule kykenemään ja siten hänen kohdallaan paraneminen olisi epätodennäköistä.

Miksi psykiatrinen - parantumaton - pitkäaikaissairaus merkitsisi toivottomuutta?
Käsittääkseni toivottomuuden yhdistäminen (psykiatrisiin) pitkäaikaissairauksiin kertoo asenteista enemmän kuin realiteeteista. Ehkä tarvittaisiin asennemuokkausta, jotta ymmärrettäisiin, että mielenterveyskuntoutujana, psykiatrisena potilaana, voi elää mielekästä elämää parantumattoman sairautensa kanssa. Parantumismahdollisuuksista virheellisen kuvan luominen muka toivon ylläpitämiseksi on paitsi epärealistista myös petollista. Ennemmin pitäisi pystyä luomaan toivoa mahdollisuuksista elää hyvää elämää sairautensa kanssa; sairauden tuntien ja sitä hoitaen niin, ettei se hallitsemattomana pääse pilaamaan koko elämää.

Maailma on täynnä ihmisiä, jotka elävät pitkäaikaissairauksien kanssa tietäen, etteivät ikinä parane. Miksi psykiatristen pitkäaikaissairauksien kohdalla pitäisi tuudittautua epärealistiseen - peräti valheelliseen - käsitykseen, että kyllä ne paranevat kunhan vain kovasti yritetään?

Sateentekijä kirjoitti:Tokihan se on yksilöllistä ja sairauden laadusta kiinni. Mutta henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että on hyvin paljon omasta asennoitumisesta kiinni miten ja kuinka pian tervehtyy.
Mikäli itse tiedostaa sairautensa, ovat toipumuismahdollisuudet tietysti paremmat.
Hyvin suunniteltuun hoitoonhan kuuluyu nämä kolme
-keskustelu, psykoterapia
-lääkehoito
-itsehoito.

Nämä kolme yhdessä luovat tukipilarin

Ehkä tässä puhutaankin lievemmistä mt-ongelmista. Vaikeasti sairaiden kannalta tämä kuulostaa suorastaan julmalta:

on hyvin paljon omasta asennoitumisesta kiinni miten ja kuinka pian tervehtyy.

Eivät vakavat ja/tai pitkäaikaiset psykiatriset sairaudet parane asenteilla. Eikä ihminen ole parantunut, jos hänen krooninen psykiatrinen sairautensa vaatii jatkuvaa huolellista hoitoa pysyäkseen mahdollisimman vähäoireisena.

Mirri kirjoitti:... Miksi psykiatristen pitkäaikaissairauksien kohdalla pitäisi tuudittautua epärealistiseen - peräti valheelliseen - käsitykseen, että kyllä ne paranevat kunhan vain kovasti yritetään?

En ole noin todennut, enkä tarkoittanut. Mielestäni on parempi todeta, että jostakin voi parantua oireettomaksi kuin todeta, että "et voi koskaan parantua".

Riippuu mitä tarkoitetaan tervehtymisellä, laaja ja suhteellinen käsite.

Niinpä.
Sairaus voi olla krooninen, ja potilas voi elää täyttä elämää hyvässä hoidossa olevan sairautensa kanssa. Tai kenties kroonisen sairauden luonteeseen kuuluu hyvät ja huonot jaksot: sairaus välillä muistuttaa olemassaolostaan, mutta muuten potilas voi elää kuin ei sairautta olisikaan. Vakavien psykiatristen sairauksien kohdalla tosin pieni lisäys: kunhan muistaa säännöllisen lääkityksensä.

Et ehkä voi koskaan parantua niin, että sairautesi pysyisi kurissa ilman hyvää (lääke)hoitoa voi psykiatrisen sairauden kohdalla olla erittäin tärkeä sanottavaksi ääneen ja potilaalle suoraan juuri lääkehoidon merkityksen vuoksi.
Psykiatriset potilaat altistavat itsensä herkästi sairauden pahenemiselle ja vakavalle kroonistumiselle uskomalla parantuneensa ja jättämällä lääkehoidon pois. Tuhoisin seurauksin. On eri asia parantua ja voida oikeasti luopua lääkityksestä kuin 'parantua' oireettomaksi lääkehoidon tuella. Käsittääkseni liian moni psykiatrinen potilas luulee parantuneensa lääkityksen lievitettyä oireita, viskaa lääkkeet roskikseen, ja sairastuu entistä pahemmin - kroonistuu jopa niin, etteivät lääkkeetkään enää auta ja tuo lievitystä oireisiin.

Syötyäni monta vuotta masennukseen lääkettä, aloin voimaan tasaisemmin ja nauttimaan elämästä.
Sitten ajattelin, että minähän olen aika terve ja lopetin lääkityksen, jonka seurauksena minulla
alkoi viirata päästä. Linnoittauduin kotiini ja välillä olin melkein raivohullu.

Nyt oireet ovat pysyneet kurissa, mm. levottomuus ja tuskatilat ja jyrkät mielialan vaihtelut.
Koen, etten ole "parantunut", vaan minulla on tärkeä hoito vakavaan sairauteen koko ajan oltava.
Mutta että kykenen tuntemaan hyvää oloakin, mitä en ennen tuntenut.

Asenteesta ei ole kohdallani kysymys, vaan vaikeasta henkisestä sairaudesta.

ps. Edellä siis omaa tarinaani joten selvennän vielä, etten tarkoita etteikö kukaan voisi parantua
, vaan sitä, etten itse voi. Mutta vaikka tunnen, etten parane kokonaan, en ole vailla toivoa
ja pystyn nauttimaan elämästä. Ennenkaikkea hyväksymään, että näillä mennään.

Jill, minusta kuvaamasi suhtautuminen omaan mt-sairauteen kuulostaa realistiselta.

Minä en koskaan saanut mitään hoitovastetta kokeilemistani lääkkeistä. Sitten kokeilin kognitiivista psykoterapiaa, jota olisin toivonut saavani jo monia vuosia sitten, siitä on ollut eniten apua.

Sateentekijä: Mutta henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että on hyvin paljon omasta asennoitumisesta kiinni miten ja kuinka pian tervehtyy.

Luultavasti sillä on paljonkin merkitystä, vaikka ei itse tiedostaisi sitä. Lääkkeilläkin on myös plasebo ja nosebo -vaikutuksia.

Mielenterveys ongelmat on aikapaljon sellaisia pääsisällä olevia luuloja. Terveelliset elämäntavat ja ystävät helppottavat omia ajatuksia. Eikä sellaisista hölmöistä oloista muille tarvitse jutella. Eihän ajatukset näy.

Airi kirjoitti:Mielenterveys ongelmat on aikapaljon sellaisia pääsisällä olevia luuloja. Terveelliset elämäntavat ja ystävät helppottavat omia ajatuksia. Eikä sellaisista hölmöistä oloista muille tarvitse jutella. Eihän ajatukset näy.

Siis millaisia luuloja? Pahasta agorafobiasta, mm., kärsivänä en allekirjoita lausettasi. Ja niistä "hölmöistä" oloista, niistä kertomalla olen saanut itselleni apua.
Mutta, kukin tavallansa, kellä mitäkin. Sen mukaisesti sitten.

Suosittelen sua menemään jonkun ammattilaisen juttusille tuosta, jos sulla on ollut tuo ongelma jo pitkään ja oikeasti sellainen jatkuva pelko pilaa elämänlaatua. Enkä halua pelotella lisää, mutta ei tuollainen vuosien stressi ole terveellistäkään millään tavalla - ei henkisesti eikä fyysisesti. Voit myös jutella tuosta asiasta sun läheisten kanssa, ehkäpä joku heistä osaa sanoa jotain helpottavaa. Ja sitten kannattaa oikeasti yrittää herätellä sitä järjen ääntä ja pitää mielessä, että toki kuka tahansa voi pelätä. Mutta onko se todennäköistä, että pelkäisit ainakaan nyt kymmeniä vuosia Ei, ei se ole. Entä tuleeko se siitä miksikään, että pelkää sitä varoksi etukäteen ja hukkaa elämänsä? Ei, stressaaminen ei auta mitään. Siinä vaan tosiaan menee se elämä hukkaan ja elämä on kuitenkin sen verran lyhyt, ettei sitä kannata tuhlata tuollaiseen turhaan vaan pitää nauttia täysillä jokaisesta hetkestä. Jotkut pelkää syöpää jotkut ei, joskus kuolet jokatapauksessa ja se on väistämätön tosiasia. Silloin sua sitten kaduttaa, jos olet kymmeniä vuosia elänyt peläten sitä ja sen takia on jäänyt onnellinen elämä elämättä. Tsemppiä sulle, kyllä sä pääset tuosta eroon kun tosissasi yrität ja haet apua !

Airi, on oikeasti olemassa niin vakavia psykiatrisia sairauksia ja mielenterveyden häiriöitä, etteivät ammattilaisetkaan pysty niitä parantamaan, lievittämään vain. Eikä aina pystytä valitettavasti edes kunnolla lievittämäänkään. Ei siinä auta yritykset, ei potilaan eikä hoitotahojen, joudutaan vain sopeutumaan sairauteen ja elämään vallitsevien tosiasioiden kanssa.

Minusta pitää ajatella terveyttä kokonaisuutena erottamatta mielenter‐
veyttä muusta terveydestä. Tärkeää on kuitenkin luulotellun sairauden ajattelusta luopuminen. Näin luuloSairaudesta
huolimatta ihminen voi kokea olevansa terve.

Voisitko kuvailla luuloteltuja mielen sairauksia, jotta tiedettäisiin millaisia ne ovat?

Hei Mirri googletin Gadin sairautta ja osuinkin tukiasema.org sivustolle ja siinä Gad kirjoittaa ihan terveen ihmisen asoita. Gad varmaan vaan esittää pelokasta ja sairasta. ViestiKirjoittaja GAD » 01 Loka 2011, 22:21
Minusta tuli aivan, aivan juuri tuplamummi, se tekee minut äärettömän onneliseksi ja kiitolliseksi. Muruliini sai pikkusisaren.
GAD
Peruskäyttäjä
Viestit: 74
Liittynyt: 18 Touko 2011, 22:07

Airi kirjoitti:Hei Mirri googletin Gadin sairautta ja osuinkin tukiasema.org sivustolle ja siinä Gad kirjoittaa ihan terveen ihmisen asoita. Gad varmaan vaan esittää pelokasta ja sairasta.

Jopas sinulta pääsi törähdys - vai pitäisiköhän sanoa turahdus. Tuonko tarjoat vastaukseksi kysymykseeni?

16:59. Tässä tietoa yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä, joka tunnetaan myös lyhenteenä GAD:
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyski ... i=dlk00555

Mirri, tuollaisiin sairauksiin auttaa aloitusviestin ohjeet sateentekijältä!!!!!
Mielenterveydellesi hyväksi on
(nämä ovat omia ohjeitani, mutta pätevät varmaan useaan toiseenkin)
- hyväksyä tosiasiat, osata kohdata myös hyvät asiat.
-olla realisti, muttei inhorealisti, pahaa tulee opetella käsittelemään,se ei saa hallita sinua,sinä hallitset sitä.
- saadakseen jotain, olla valmis myös luopumaan jostain
-ei käyttää perhettä terapeuttina, sitä varten on ammatti-ihmiset
-noudattaa annettuja hoito-ohjeita ja lääkitystä, joka on sinulle räätälöity.
-muistaa, että synkimmälläkin pilvellä on kultareunat.