Sylvia Bataille (Lacanin toinen vaimo) ja Georges D’Arnoux. [Rakasti tätä.]
Sylvia Bataille ja Eine Landpartie. [Mutta sai tämän.]
Jean Renoir: Partie de Campagne (1936)http://www.dailymotion.com/video/xjkr30 ... shortfilms (38:47)
Englanninkielisin tekstein (38:38)
http://www.veoh.com/watch/v19522538wJmx ... ean+Renoir36:16 =
>- Tulen usein tänne. Paikka tuo mieleeni kaikkein onnellisimmat muistoni.
- Minä muistelen niitä joka yö.Maailman paras!
Virta – Partie de campagne (1936) http://filmgoer.fi/arvostelut/p/partie_ ... index.htmlRanskalaisen elokuvan suuren mestarin,
Jean Renoirin vuonna 1936 ohjaama
Virta (toiselta nimeltään
Retki maalle) lukeutuu elokuvahistorian eriskummallisimpiin mestariteoksiin. Erikoinen se ei ole sen enempää aiheensa kuin toteutuksensakaan vuoksi, vaan siksi, että kyseessä on keskeneräiseksi jäänyt teos. Alun perin hieman alle tunnin mittaiseksi lyhytelokuvaksi tarkoitettu Virta jäi muutamaa kohtausta vaille valmiiksi ohjaajan kiirehdittyä toisen elokuvan pariin. Loppujen lopuksi pois jääneet kohtaukset jäivät tyystin kuvaamatta ja elokuvakin ehti lojua käyttämättömänä kymmenen vuoden ajan ennen kuin se tuotettiin valmiiseen muotoon ja tuotiin julkisuuteen. Vajaanakin Virta on ehjä teos ja on erittäin vaikea kuvitella, mitä siihen tulisi enää lisätä.
Guy de Maupassantin lyhyeen novelliin perustuva Virta kertoo pariisilaisesta Dufourin perheestä, joka matkustaa päiväksi maaseudulle rentoutumaan. Perheen nautittua päivällisen päättävät isä ja mukana oleva vävykokelas suunnata läheiselle joelle ongelle, kun taas äiti ja tytär lähtevät paikallisten nuorukaisten kanssa joelle soutelemaan. Souturetkestä tulee ikimuistoinen.
Pienimuotoisesti ja hienostuneesti toteutettu Virta (Partie de campagne, 1936 Ranska) on erittäin kaunis teos. Elokuva kesäisen päivän ohikiitävistä onnen ja rakkauden hetkistä, jotka eivät koskaan palaa ja jollaisia ei milloinkaan enää tule, on valtavan tunteikas ja koskettava. Jo pelkästään silmiä hivelevät otokset kesäisistä niityistä ja hiljalleen virtaavasta virrasta ovat mainitsemisen arvoisia, mutta täyteen loistoonsa elokuva nousee kauniin ulkokuoren alla elämää ja todellisuutta sykkivän sydämensä ansiosta. Joseph Kosman musiikki ilmentää mestarillisesti niin ihmisten tunnetiloja kuin tilanteen ainutlaatuisuuttakin – vaihtelut herkästä ja iloisesta musiikista haikeisiin ja koskettaviin säveliin käyvät kuin huomaamatta.
Maupassantin novelli sijoittuu 1860-luvulle, mutta elokuvassa on kaikesta huolimatta vahva valmistumisaikakautensa tuntu ja tämä tekee siitä entistä koskettavamman. Renoirin mestariteos on kuin matka kadonneeseen maailmaan, siihen viattomuuden ja kauneuden linnakkeeseen, jonka aika oli käymässä vähiin – pian pommit moukaroivat tuon idyllisen maaseudun historiaan. Taivaalle nousevat myrskypilvet, jotka vääjäämättä katkaisevat äkkinäisesti kauniin ja aurinkoisen iltapäivän, ovat näin jälkikäteen ajateltuna kuin täydellinen vertauskuva nurkan takana vaanivalle hulluudelle, sodalle.
Harvassa ovat ne kerrat, jolloin kirjallinen alkuteos häviää elokuvaversiolle, mutta tässä tapauksessa Renoirin näkemys selättää Maupassantin tekstin. Elokuva on paitsi sisällöltään rikkaampi ja kokonaisuutena ehyempi kuin alkuperäisnovelli, myös huomattavasti tunteikkaampi: siinä missä Maupassant tuntuu kiirehtivän tarinan viimeisen näytöksen, nostaa Renoir rimaa vielä aavistuksen ylemmäs ja onnistuu luomaan haikeudessaankin täydellisen loppuhuipennuksen. Elämä jatkuu, mutta muistot eivät kuole koskaan.
Myös henkilöhahmot ovat elokuvassa syvällisempiä, tästä kuuluu suuri kunnia myös taitaville ja asiansa osaaville näyttelijöille. Sylvia Bataillen roolisuoritusta perheen tyttären Henrietten roolissa on kehuttu vuosien varrella maasta taivaisiin, eikä syyttä. Erinomaisia ovat myös nuoria miehiä näyttelevät Georges D’Arnoux sekä Jacques Borel. Perheen äidin (Jeanne Marken) kikatteleva hahmo saattaa jonkun mielestä olla yliampuva ja häiritsevä, mutta varsin pian tähänkin tottuu. Ohjaaja itse tekee pienen roolisuorituksen maaseutukievarin ylläpitäjänä.
Valitettava tosiasia on, että mitä enemmän elokuvia vuosien varrella katsoo, sitä harvemmin tutustuu sellaiseen teokseen, joka sävähdyttäisi heti ensi kokemalta ja onnistuisi koskettamaan aidosti. Kun tällainen erityistapaus osuu kohdalle, on se kuin astuisi uudelleen kauan sitten kadonneelle polulle, jonka varrelta voi taas kerran löytää aivan mitä vain. Kuten vaikkapa tämän Jean Renoirin mestariteoksen.
Teksti © 2008
Kari Glödstaf