kiss kirjoitti:Minä voin ymmärtää syyt, vaikka en hyväksy tekoa.
Katri Manninen
Ennen kuin tuomitset lue tämä
http://kutri.net/blog/2014/10/ennen-kui ... -lue-tama/
"...tiedän, että minä olen joskus ollut tilassa, josta ei ollut enää kauhean paljon matkaa siihen, että pikaistuksissani olisin tehnyt jotain tyhmää ja peruuttamatonta.
Se pelottaa, hävettää ja surettaa minua, mutta haluan sanoa tämän ääneen, koska pelkään, että jos äiti leimataan nyt “hulluksi mustasukkaiseksi akaksi, joka pimahti”, suljemme silmämme kaikilta niiltä uupuneilta, masentuneilta ja epätoivoisilta äideiltä, jotka tarvitsevat apuamme."
Uupunut äiti ei tapa
Iltasanomat
Julkaistu: 29.10.2014 15:44, päivitetty: 29.10.2014 18:58
Rautavaaran järkyttävä tragedia on herättänyt vilkasta keskustelua. Sosiaalisessa mediassa leviää kirjailija Katri Mannisen koskettava kirjoitus, jossa hän kertoo olevansa pahoillaan siitä, että niin moni tuomitsee Rautavaaran tuhoisan kolarin ajaneen äidin.
Manninen kirjoittaa voivansa kuvitella, miltä Rautavaaran äidistä on tuntunut, vaikkei tekoa hyväksykään.
Manniselle täytyy nostaa hattua rohkeudesta: hän puhuu harvinaisen avoimesti omasta väsymyksestään. Siinä mielessä kirjoitus on tärkeä.
Manninen on ehdottoman oikeassa siinä, että jokainen uupunut äiti tarvitsee apua – mutta hän on väärässä vihjatessaan, että jokaisessa uupuneessa äidissä voisi uinua tappaja. Ei uinu.
Uupunut äiti voi masentua. Hän voi vaipua sängyn pohjalle, josta ei pääse enää ylös. Hän voi jättää lapsensa pesemättä, ruokkimatta ja hellimättä. Hän voi pahimmillaan jopa lyödä ja hänellä voi olla itsetuhoisia ajatuksia.
Mutta lähtökohtaisesti hän ei tapa rakkaimpiaan. Omien lasten tahallinen surmaaminen on niin äärimmäinen, kauhistuttava ja lopullinen teko, että yksikään tavallinen äiti ei sitä tee pelkän uupumuksen takia.
Sen sijaan esimerkiksi narsistiäiti voi tappaa. Psykiatrisen vankisairaalan vastaavan ylilääkärin Hannu Lauerman mukaan suurin osa perhesurmien tekijöistä on narsistisia ja sairaalloisen itsekeskeisiä persoonallisuuksia, joille perheenjäsenillä ei ole arvoa, vaan perhe on osoitus omasta osaamisesta tai asemasta.
Ylen haastatteleman Lauerman mukaan perhesurmaajien motiivit ovat itsekkäitä ja normaali, aito rakkaus perhettä kohtaan loistaa poissaolollaan. Tämä on tärkeää ymmärtää, jos ja toivottavasti kun vastaavia tragedioita halutaan jatkossa yrittää estää. Potentiaalinen lastensa surmaaja tuskin löytyy tavallisten uupuneiden äitien joukosta – mutta sen sijaan riski voi piillä esimerkiksi erotilanteessa narsistisessa ja/tai depressiivisessä miehessä/naisessa, jolla on läheisiään kohtaan poikkeuksellisen voimakas omistushalu. Tällainen henkilö ei yleensä itse edes halua apua, koska narsismi estää avun hakemisen. Siksi läheisten ja tuttavien tulisi kiinnittää vaaran merkkeihin huomiota.
Perhesurman selittäminen äidin uupumuksella on väärin, koska silloin paitsi syyllistetään uupuneita äitejä entisestään, myös suljetaan silmät muilta mahdollisilta syiltä: esimerkiksi juuri narsismilta tai voimakkaalta psykoosilta, joka voi myös Lauerman mukaan olla joskus taustalla. Tuolloin tekijä on menettänyt todellisuudentajunsa täydellisesti.
Rautavaaran tapauksessa me emme vielä tiedä, mikä oli motiivi kauheaan tekoon. Ehkä lopullista syytä ei saada selville koskaan, koska äitiä ei enää voida kuulla. Se tiedetään, että taustalla oli muun muassa eroaie ja riitoja lastenhoidosta. Äidillä oli myös talousongelmia: häneltä oli yritetty periä useiden tuhansien eurojen edestä velkasaatavia ja äiti myös riiteli oikeudessa vanhimman, 6-vuotiaan, lapsensa huoltajuudesta. Tällä oli eri isä kuin 2- ja 1-vuotiailla lapsilla.
Mitkä näistä asioista vaikuttivat tekoon, on vaikea sanoa, eikä äidin mielentilaakaan voi enää tutkia. Voi jäädä ikuiseksi arvoitukseksi, oliko äidillä Lauerman mainitsemia ongelmia vai ei.
On tietenkin helppo uskoa, että Rautavaaran äiti oli väsynyt. Se tuskin tilannetta ainakaan helpotti. Mutta on melkoista yksinkertaistamista ajatella, että näin hirvittävä rikos voisi kummuta pelkästä uupumuksesta.
Tavallaan on toki ymmärrettävää, mistä monelle – varsinkin äideille - syntyy halu puolustella ja selitellä Rautavaaran tekoa. Äidin tekemää lasten surmaa on niin kauhea ajatella, että sille halutaan löytää inhimillinen syy. Halutaan ajatella, että äiti ei voi olla paha – vaikka voi.
Äidin tekemä lasten surma nostaa esiin myös sen monen äidin sisällä uinuvan kammottavan pelon, jota ei kukaan koskaan sano edes ääneen. Kun äiti tappaa lapsensa, moni kysyy kuiskaten ja kauhuissaan itseltään: olisinko minä voinut tehdä noin? Olisinko minä voinut/voisinko minä kyetä tuollaiseen hirviömäiseen tekoon?
Rautavaaran tragedia voi herättää eloon jo menneet pimeät hetket, jos niitä on äidillä ollut: se voi muistuttaa synkistä öistä, valvotuista tunneista ja ahdistuksesta ja taistelusta väsymystä vastaan. Se voi muistuttaa siitä jättimäisestä vastuusta, joka jokaisella vanhemmalla on siitä sairaalasta kotiutuvasta pikkuruisesta nyytistä. Se muistuttaa meitä kaikkia myös siitä suunnattomasta vallasta, joka meillä aikuisilla pieniin ihmisiin on.
Katri Manninen kirjoittaa voivansa samastua Rautavaaran äidin tunnetilaan: väsymykseen ja kauheisiin ajatuksiin. Moni muukin varmasti voi. Manninen ei ole ainoa äiti, jolla on joskus ollut kammottavia ajatuksia päässään. Mutta niistä kammottavista ajatuksista on valovuosien matka siihen konkreettiseen, kammottavaan tekoon: hengen riistämiseen omilta lapsilta.
Rautavaaran surmaaja teki hirvittävän ja tietoisen valinnan: hän ajoi bussin ohi, käänsi autonsa, painoi kaasua ja ajoi tahallaan bussia päin. Kyydissä kolme viatonta uhria, etupenkillä 6-vuotias, joka on ehkä ehtinyt tajuta kaiken. Ja kyllä: se hirviömäinen teko meillä on oikeus tuomita. Eikä unohdeta, että teko on erittäin julma myös bussissa olleen lasten isän kannalta.
Jos olet uupunut äiti, hae rohkeasti apua. Sinä tarvitset sitä. Sinun lapsesi tarvitsevat sitä. Mutta älä pelkää: sinä et ole tappaja. Etkä ole sinäkään, uupunut isä. Tosin isien tekemiä perhesurmia ei koskaan pelkällä uupumuksella selitetäkään.
Ulla Appelsin
kiss kirjoitti:Voisin eläytyä siihen, että äiti oli epätoivoinen koska isä sanoi ottavansa eron. Hänhän lähti isää kuljettaneen bussin perään epätoivoisena. Hänet käskettiin ulos, kuinka nöyryyttävää..
Tie oli pilkkopimeä,satoi,epätoivo ja sekava mielentila.
Ehkä vain hetkellinen koston huuma, auton kiihdytys äärimmilleen ja bussin lähenevät valot ja päätös:
tämä oli tässä.(elämä) PAM! TYHJYYS.
Sateentekijä kirjoitti:Psykopatologia kirjoitti:Kyllä äiti on voinut myös suhteellisen koostuneessa tilassa päätyä
tallaiseen kunnialliseen ratkaisuun.
MITÄ kunniallista sinä PP näet tässä tragediassa?
Paluu Psykologiaa ja psykopatologiaa
Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 14 vierailijaa